Mission impossible (Havumetsä, Diomede)

"Kaiketi." Morten myönsi virnistäen, taas tapojensa vastaisesti, yrittäen saada selkoa Roxannen kovin heittelevistä mielialoista. Aivan kuin toinen olisi jännittynyt, ori jännittyi itsekkin huomaamattaan, mistä nyt oikein kiikasti?

Musta hymähti toisen mutinalle, yrittäen analysoida jokaista erinnäistä ilmettä Roxannen kasvoilla, tulematta kuitenkaan hullua viisaammaksi.

- Minun pitäisi varmaan mennä, tamma lopulta totesi, joutuen lähes kakomaan sanat suustaan - joka taas oli ennenkuulumatonta määrätietoiselle, omapäiselle vapaudentaistelijalle.
Roxanne vilkaisi oria silmiin ja hymyili nopeasti. Päänsä sisällä tuhannet vasarat kuitenkin hakkasivat ruunikon omaatuntoa - täysiverinenhän oli menettänyt itsensä kontrollin täydellisesti!

Tamma peruutti askeleen ja vilkuilkaisi ympärilleen, miettien sopivaa kohtaa lähteä.
Pieni ääni Roxannen sisällä kuitenkin vaati tammaa jäämään, se sama kuumotus joka pysyi vieläkin itsepintaisesti ruunikon poskilla.

"Kaiketi.." Morten myöntyi, se antoi kohteliaasti Roxannelle tietä, ihmetellen sitten kun tamma jäikin jaakimaan. Ori huomasi kummastuksekseen olevansa iloinen ruunikon pitkittyneestä lähdöstä, iloisuus taas johti erinnäisiin ristiriitaisiin tunteisiin, joita musta ei halunnut setviä.

Ilmapiiri oli yhtäkkiä muuttunut vaivautuneeksi, lämminverinen huomasi hermostuvansa vielä enemmän ja melkein suuttui itselleen. Kummaa värkkäystä taas, aivan kuin Morten olisi pitänyt Roxannesta.

Roxanne empi vielä hetken, aivan kuin odottaen erilaista reaktiota Mortenilta - mutta mustan vain seistessä aloillaan ja antaessa vielä tietä, tamma vilkaisi tätä kerran, kääntyen sitten vasempaan.

Samalla ruunikko tunsi kutistuvansa kirpuksi Mortenin silmien alla - Roxannella ei ollut hajuakaan siitä, mitä tumman oriin mielessä liikkui. Missä vaiheessa tamman itseluottamuskin oli kadonnut?

Roxanne näytti kutistuvan silmissä, Morten kohotti kulmaansa hieman kummissaan, ilmeisesti tamma ei pystynyt käsittelemään kiltteyttä, tai miksi mustan käytöstä nyt saattoi kutsu. "Roxanne?" ori kysyi, tietämättä edes mitä oli sanomassa, halusi kaiketi ruunikon vain pysähtyvän.

Herasilmät siirtyivät maasta takaisin Roxanneen.

Tamma tunsi väristyksen kulkevan lävitseen kuullessaan nimensä.

Roxanne pysähtyi, se hengähti syvään ja sai koottua kuin ihmeen kaupalla itsevarmuutensa rippeet kasaan.
- Niin? ruunikko kysyi, kääntäen vain päätään oria kohden ja pakotti kasvoilleen kysyvän, lähes neutraalin ilmeen.

"Miten jalkasi voi? Se näyttää paremmalta." Morten kysyi, melkeimpä ihmetellen miksi ei vain antanut ruunikon kävellä tiehensä, oliko tamman olemuksessa ollut jotain joka oli saanut orin..? Musta karkotti ajatukset päästään, sehän halusi vain tietää oliko Roxanne kunnossa.

Herasilmät vastasivat täysiverisen katseeseen kysyvästi.

Roxanne ei aluksi ollut uskoa korviaan. Puhuiko ori nyt sen jalasta? Halusiko Morten todella tietää, miten tamman jalka voi?

Täysiverinen kääntyi mustaan päin kokonaan, avasi suutaan - saamatta sanottua mitään - ja purskahti lopulta lyhyeen nauruun.
Sen itsevarmuus palasi rytinällä takaisin.
- Jalkani? Roxanne kysyi huvittuneella äänellä ja loi Morteniin oletko tosissasi-silmäyksen.
- Hyvinhän se. Ei se ainakaan pahempaan suuntaan ole mennyt, täysiverinen jatkoi ja yritti kuulostaa viralliselta, katsoen oria hetken vakavasti mutta antaen lopulta periksi nauravalle virneelleen.

Roxanne näytti vähintäänkin hölmistyneeltä, Morten tunsi täysin samoin, mikä ihmeen hinku orilla oli yhtäkkiä pitää tammaa lähellään? Ihmeekseen edes toinen nauru ei vaivannut mustaa, yleensä se olisi kiukustunut jonkun todellakin uskaltaessa nauraa päin johtajan naamaa.

"Niin jalkasi." Morten myönsi, tuntien itsensä hölmöksi, ei se ollut tottunut tälläiseen. "Hyvä, tosin olisihan minun pitänyt aavistaa se sinun laukkapyrähdyksestäsi." musta huomautti virnistäen itselleen.

- Niin olisi. Sinuahan minun jalkani aina kiinnostavat, eilenkin taisit kysellä niiden kuntoa, Roxanne vastasi, katsoen oria taas vakavasti mutta tapuen lopulta sarkastiseen virneeseen.

- Miksi minun kuntoni huolettaa sinua niin paljon? Vai etkö vain keksi parempia puheenaiheita? Tamma jatkoi kohottaen kulmaansa, saaden jokaisesta sanasta menetettyä itsevarmuuttaan ja omapäisyyttään takaisin.

Roxanne katsoi Mortenia kysyvästi, heilautti häntäänsä nojaten samalla toiseen takajalkaansa rentona.

"Sinulla tuntuu olevan paha tapa joutua alati ongelmiin, ajattelin että saattaisi olla hyvä kysellä vointiasi välillä." Morten vastasi virnistäen vinosti, ori piti siitä että Roxanne oli rentoutunut, tamma näytti nyt jopa siltä ettei suuttuisi jokaisesta mustan mainitsemasta asiasta välittömästi.

"Ja olen katsonut parhaimmaksi puhua sinun kanssasi pelkästään terveyden tilastasi, kaikki muut aiheet tuntuvat aina saamaan sinut huutamaan minulle." Morten huomautti hymyillen ensimmäistä kertaa aidosti jollekulle koko elämänsä aikana.

Roxanne nauroi. Nauroi ensimmäistä kertaa oriin sanoille, ei Mortenille vaan sille, että tämä todella sai tamman nauramaan.
- Niinkö? Ruunikko kysyi huvittuneella äänellä, yhä räpytellen naurustaan johtuneita kyyneleitä pois. Musta oli todella osunut kultasuoneen - milloin Roxanne tippuikin vanhaan kaivoskulkuun tai kaatui mäessä.

Hetken rauhoituttuaan tamma huokaisi tyytyväisesti, jääden tutkailemaan Mortenia hymyillen. Tämäkin hymyili.
- Hei hymyiletkö sinä? Sinun piti olla vihainen. Roxanne huomautti, aavistuksen kiusaavalla äänensävyllä ja muutti hymynsä vinommaksi.
- Enkä minä mitään huuda, tamma tuhahti, mutta lisäsi nopeasti perään, - ainakaan turhasta. Ja sinä.. no satut vain aina sopivasti paikalle. Eikö johtajalle kuuluisi muutenkin esittää valituksensa?

Ruunikko kohotti kulmaansa ja silmäili oria ironisesti hymyillen, antaen häntänsä heilua puolelta toiselle tyytyväisenä.

Mortenin korvat nousivat orin tahtomattakin höröön Roxannen nauraessa, tamman nauru kumpuili metsässä miellyttävään rytmiin, musta tajusi jopa pitävänsä ruunikon tästä puolesta.

"Ilmeisesti, hymyily on välillä hyväksi. Enkä minä ollut vihainen, enemmänkin kiukkuinen." Morten vastasi ja tajusi itsekkin vasta nyt hymyilevänsä.
"Tietenkin kuuluu, mutta sinä olet laskujeni mukaan valittanut ehkä kerran, loput ovat olleet sellaisia kertoja joina en ole aina edes tiennyt mistä saan kuulla kunniani." musta huomautti huvittuneena virnistäen, se tunsi itsensä vapaammaksi ruunikon seurassa, ori ei olisi ikinä voinut edes miettiä seisovansa näin rennosti. Ja vielä kahden, Roxannen kanssa.

- Ai et laske velkoja mutta valituksia kyllä? Roxanne kysyi sarkastisesti ja kohotti virnuillen toista kulmakarvaansa. Kyllä se muisti mitä ori oli sille louhoksella kehannut.

- No mutta jokatapauksessa olet jokaisen huutosi ansainnut, Tamma huomautti, vaikka sen äänestä pystyikin kuulemaan asian todellisen laidan. Jos täysiverinen nyt ajatteli niin tosiaan, ehkä se oli huutanut Mortenille muutamista asioista hieman turhaankin..

- Enkä suostuisi myöntämään vaikket olisikaan, kyllä sinä sen tiedät, Roxanne jatkoi vinosti hymyillen. Se ei edes huomannut jääneensä keskustelemaan oriin kanssa, vaikka aihe tamman "jalasta" olikin aikaa sitten päättynyt. Eikä täysiverisen tehnyt mielikään enää lähteä, Mortenin seurassa oli yllättävän mukavaa.

"Eikö se vain ole hyvä? Velkoja ei ikinä makseta takaisin, mutta minun pitää pitää laskua siitä kuinka monta valitusta olen jättänyt huomioimatta." Morten huomautti virnistäen ilomielisesti.

Musta hämmentyi entisestään huomatessaan Roxannen olevan myös rentoutuneempi, eikä tamma näyttänyt olevan lähdössäkään mihinkään. "Tiedän hyvinkin, ja sinä tiedät etten minä suostuisi myöntämään sitä vaikka olisinkin."

- Jättänyt ehkä huomioimatta, kyllä, mutta et tietenkään ole tehnyt niille mitään, Roxanne totesi virnistäen pienesti ja katsoi toista silmiin.

- Niin tiedänkin. Koska olet jääräpää.

Tamma kohotti kulmiaan ja hetken taisteltuaan antoi huvittuneelle hymylleen periksi. Jostain kumman syystä se näki itsessään ja Mortenissa jotain samaa, vaikka ei sitä olisi mustalle mennyt sanomaan.

"Kyllähän minä tärkeimmät hoidan, mutta sellaiset valitukset kuten toisten klaanien porsastelu omilla maillaan ei kuulu minun toimenkuvaani. Ei vaikka se tarjoaisi aika mitättömän syyn aloittaa sodan." Morten totesi kohottaen kulmaansa ja virnisti, osoittaakseen Roxannelle ettei suunnitellut moisia.

"Jääräpää jääräpään tuntee." ori huomautti hymyillen ja astahti hieman lähemmäs ruunikkoa, pitäen katseensa toisen silmissä.

Roxanne kohotti kulmiaan. Mortenin olemus oli täysin eri luokkaa sen ylitärkeän, viisastelevan oriin kanssa jona ruunikko oli tämän nähnyt tähän asti. Itseasiassa ollessaan mukava, musta todella oli mukava.

Ruunikko hymähti Mortenin toteamukselle, mutta laski hymynsä aivan pieneen kaareen huomatessaan oriin ottavan askeleen tammaa kohden. Roxanne piti katseensa mustan silmissä, sanomatta kuitenkaan mitään. Kuin huomaamattaan ruunikko pystyi tuntemaan taas pientä kytemistä vatsanpohjassaan. Nyt se todella ihmetteli, mitä oli tapahtumassa?

- Kuten sanot, tamma vastasi yhä pienesti hymyillen ja pysyi aloillaan, pitäen silmänsä jatkuvasti Mortenin silmissä.

Roxanne näytti jumittautuneen paikalleen, eikä Morten edes käyttänyt kykyään, ori vieläpä varmistui siitä kallistaen sitten hieman päätään. Musta oli odottanut tamman väistävän johonkin suuntaan. Todellisuudessa alter realilla ei itselläkään ollut hajuakaan sillä hetkellä mitä oli tekemässä.

"En uskonut sinun myöntävän moista." Morten huomautti hymyillen vinosti, siirtämättä katsettaan minnekkään, tajuten olevansa niin lähellä Roxannea että tunsi tamman hengityksen karvoissaan.

- Osaan yllättää, Roxanne vastasi ja seurasi katseellaan oria joka lopulta seisoi aivan tamman edessä, lähempänä kuin koskaan ennen. Ruunikko nielaisi huomaamattomasti ja piti katseensa vaaleissa silmissä, tutkaillen Mortenin jylhiä piirteitä.
- Morten.. mitä sinä teet?

Roxannen katse oli samanlainen kuin ennenkin, määrätietoinen ja lävitsetunkeva, eikä ruunikko muuttanut sitä lempeämmäksi nytkään. Vaikka Roxanne olisi halunnutkin.

"Niin osaat, se on kyllä huomattu jo." Morten huomautti virnistäen, tutkaillen Roxannen katsetta lähes läpitunkevasti.

"Tiedätkös, minulla ei ole hajuakaan." ori totesi hymyillen huvittuneena itselleen, tyypillistä, eihän musta ikinä tiennyt miten käsitellä ruunikkoa.

Ruunikko kohotti kulmakarvaansa, tuntien samalla ensimmäistä kertaa elämässään sydämmensä tykyttävän jonkun muun kuin suuttumuksen tunteen takia.
- Eipä tietenkään, Roxanne totesi lähes sarkastiseen sävyyn, muttei liikahtanutkaan tai siirtänyt katsettaan oriin silmistä.

Hetken kuluttua, täysin odottamatta tamma ojensi aluksi epäröiden, sitten hieman varmemmin turpaansa kohti Mortenin otsaa ja tarpeeksi lähelle päästyään täysiverinen rupesi haromaan mustan otsaharjaa siistimmäksi.
- Nyt se on paremmin, Roxanne huomautti nostaen hymyn huulilleen, katsoen yhä mustan silmiin ja tuntien samalla toistamiseen itsevarmuutensa katoavan. Tamma ei totisesti ymmärtänyt, mitä vuoristorataa sen omatunto ajeli!
Ja uudestaan täysiverinen tunsi kuumotuksen nousevan poskilleen.

Roxanne ei liikkunut, se ei siltikkään antanut Mortenille tarpeeksi kannustusta kuroa välimatka umpeen ja kosketaa ruunikkoa. Ori yllättyi tamman yhtäkkiä toimiessa, musta ei edes muistanut milloin kukaan olisi sen otsaharjaan koskenut, satikka siistinyt sen.

"Kiitos se onkin saanut jo pitkään villiintyä, Nez siisti sen viimeksi ollessaan aivan pieni." Morten totesi hymyillen, tietämättä oikein mitä tehdä, musta oli täysin avuton tamman kanssa. Kyllä se muita tammoja osasi käsitellä milloin vain, mutta Roxanne oli täysi arvoitus.

Morten näytti yllättyneeltä, joka sinänsä ei Roxannesta ollut mikään ihmeellinen asia.
- Siltä se vähän näyttikin, tamma hymähti, kohottaen taas kulmaansa - mutta palauttaen pian lähes normaalin ilmeen kasvoilleen.

Täysiverinen jäi taas katselemaan Mortenin silmiä. Roxanne ei ollut täysin varma siitä, mitä ori odotti tai edes ajatteli, vaikka kyllä toisen lähestyminen jostain kieli. Ainakaan he eivät enää vihanneet toisiaan.

Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, tamma peruutti askeleen ja siirsi katseensa hetkeksi pois mustan silmistä.
- Joo... Minunhan piti mennä jo.. Roxanne mutisi, vilkaisten nopeasti Mortenia, mutta pysyen kuitenkin aloillaan.

Morten alkoi jo suuttua itselleen siitä ettei uskaltanut ojentaa turpaansa ja vain koskettaa Roxannea, vasta kun tamman astui taaksepäin ja mutisi lähtemisestä musta tajusi toimia. "Odota." ori kehotti, ottaen askeleen lähemmäs, "Haluan vain kokeilla, saanko?" alter real selitti, varmistaen katseellaan ettei ruunikko kieltäytyisi.

Morten kurkotti turpaansa ja kosketti tamman kaulaa, liu'uttaen turpaansa pitkin sitä, ori ei muistanut milloin mikään tamma oikeasti oli suostunut edes seisomaan näin lähellä sitä, ilman että olisi pelännyt kuollakseen. Edes mustan oma tytär ei pystynyt siihen.