Mission impossible (Havumetsä, Diomede)

Roxanne jämähti oriin sanoista paikoilleen, se ei kyennyt liikkumaan senttiäkään mihinkään suuntaan.
Mortenin kysymys sai ruunikon hämmentymään vielä enemmän, kukaan ori ei ollut ennen lähestynyt sitä näin. Roxanne avasi suutaan, se ei saanut sanottua mitään, mutta ei myöskään väistänyt mustan kosketuksen alta pois. Itseasiassa tamma ei edes halunnut.

Roxanne painoi silmänsä kiinni, Mortenin kosketus sai kylmiä väreitä aikaiseksi - mutta hyvällä tavalla. Tavalla, jota täysiverinen ei ollut ennen tuntenutkaan.
Ja hetken tamma vain seisoi silmät ummessa, täysin levollisena ja rentoutuneena, ajatellen vain tunnetta, minkä ori sai siinä aikaan.

- Halusit vain kokeilla?
Roxanne avasi silmänsä ja kohdisti taas katseensa Morteniin.

Morten yllättyi lähinnä Roxannen reaktiota, mutta myös sitä mitä itse tunsi koskettaessaan ruunikkoa. Ori ei voinut olla toistamatta liikettä, mutta sitten lopetti kohteliaasti, muuhun musta ei ollut pyytänyt lupaa. Alter real hymyili tamman olemukselle.

"Niin, halusin tietää miltä se tuntuu." Morten vastasi matalalla äänellä, vastaten Roxannen katseeseen. Toinen ei näyttänyt kauhistuneelta tai siltä kuin orin kosketus olisi etonut tammaa.

Roxanne ei voinut pienelle hymylleen mitään, joka pyrki väkisinkin tamman huulille. Mortenissa oli jotain, joka sai ruunikon aina hellentämään kivenkovaa luonnettaankin.

Ruunikko astui askeleen mustaa lähemmäs, siirtäen katseensa hetkeksi tämän kaulaan.
- Haluaisitko sinä jatkaa, jos minä pyytäisin? Roxanne kysyi lähes kuiskaten, se vilkaisi Mortenia silmiin ja liikutti samalla turpansa aivan oriin kaulan lähelle, niin lähelle, että pystyi lopulta koskettamaan sitä.

Roxanne hymyili, saaden Mortenin rentoutumaan, ori seurasi tamman toimia liikahtamatta. Toisen kysymys kieltämättä yllätti mustan. "Haluaisin." ori myönsi, tuntien kihelmöintiä kehossaan.

"Pyydätkö minua jatkamaan?" Morten kysyi, nauttien tamman kosketuksesta, aivan liiaksi.

- Pyydän minä.

Roxanne hymyili ensimmäistä kertaa melkeimpä ujosti, se liikkui nyt tunnealueella jossa ei koskaan ennen ollut ollut. Silti tamma tunsi olonsa turvallisemmaksi kuin pitkään aikaan - vain mustan oriin tunteminen sen lähellä sai tamman rentoutumaan ja levolliseksi.

Ruunikko liikautti turpaansa alaspäin ja lopulta täysiverinen jäi nojaamaan Morteniin tyttömäisen turvautuvasti, toisen keho tuntui luotettavammalta kuin kenenkään muun.

Mikä sinänsä oli outoa, koska ori oli vihoviimeinen hevonen Kaamoksessa, johon Roxanne oli uskonut koskaan luottavansa. Mutta nyt, tamma painoi silmänsä kiinni ja veti Mortenin tuoksua sieraimiinsa täysin rentoutuneena ja taipuvaisena toisen tekemisille.

Morten tunsi olonsa oudoksi, ylipäätänsä Roxannen yhtäkkinen pehmeneminen ja läheisyys saivat orin jo sekaisin, mutta nyt musta liu'utti jälleen turpaansa pitkin ruunikon pehmeää karvaa. Pystymättä vastustamaan tämän tuoksua, jota veti sisäänsä kuin olisi ollut hukkumaisillaan.

Muutaman koettavan kosketuksen jälkeen musta sai lisää varmuutta ja tutki Roxannen kehoa, tuntien toisen nojaavan itseään vasten. Mortenin pulssi tiheni pakostakin, koko tilanne oli suorastaan absurdi, tämän tamman musta olisi olettanut viimeinen maailmassa joka oriin olisi tukeutunut millään tapaa.

Roxanne vaikutti täysin rentoutuneelta, pelkästään ajatus sai hienoista kuplinaa aikaiseksi Mortenin sisällä.

Roxanne piti silmänsä ummessa, se tunsi oriin kosketuksen aluksi kaulallaan, mutta pian muuallakin kehossaan. Tamma värähti hiljaa. Mortenin hively tuntui uskomattoman hyvältä, Roxanne ei jaksanut edes käsittää, miten he olivatkaan joutuneet tähän tilanteeseen. Toissapäivänä he olivat olleet vielä verivihollisia keskenään.
Tosin ei ruunikko enää edes paljoa ymmärtänytkään, tuntui, kun se olisi leijaillut toisessa maailmassa.

Yhtäkkiä Morten kuitenkin osui johonkin kohtaan, joka sai Roxannen kutiamaan ja jännittymään, sekä kuopaisemaan takajalallaan vatsansa alle.
- Älä, tuo kutitti, tamma mutisi ja naurahti upottaen turpansa yhä syvemmin mustan harjaan.

Mortenin vei hetki tajuta että todellakin seisoi siinä, Roxannen kanssa, joka sinänsä oli jo liian outoa edes uneksittavaksi.

Musta pelkäsi jo tehneensä jotain väärin ja jäykistyi hetkeksi, rentoutuen sitten ja painoi paikan muistuun. "Anteeksi, tuo ei toistu." ori vastasi hymyillen, nauttien toisen tunnusta.

Roxanne rentoutui uudestaan, ummistaen jälleen silmänsä ja upottaen turpansa Mortenin paksuihin jouhiin.

Kaikki tuntui epätodelliseltä, tamma ei muutamiin hetkiin ollut edes varma, oliko kaikki vain kuvitelmaa vai totta. Kuinka tamman sisäiset tunteet olivatkin saaneet vedetätettyä sitä näin? Ja vielä Roxannen itse oltua täysin sokea asialle - sehän oli jatkuvasti tolkuttanut itselleen mustan oriin ärsyttävyydestä ja heikosta luonteesta..

Ja tässä se nyt seisoi - Mortenin vieressä, pää painettuna tämän kaulaa vasten, rauhallisempana kuin koskaan ennen.
- Tämä on outoa, Roxanne mumisi hetken kuluttua oriin harjaan, hymyillen nopeasti, mutta avaamatta kuitenkaan silmiään.
- Minunhan piti vihata sinua..

Roxanne tuntui oudolta, lähinnä varmaan sen lämmön ja luottamuksen takia jota Morten tammalta näin yhtäkkiä sai, se tuntui lähes luonnottomalta. Ori epäili jo uneksivansa, mutta päätyi lopulta siihen ettei kykenisi ikinä keksimään tälläistä missään aivojensa osassa ja vaikka tämä unta olisi ollutkin niin miksei nauttia siitä?

Musta turpa tutki uteliaana ruunikkoa, varoen tarkasti tunkeilemasta liikaa. Oli melkein huvittavaa että Pravda ja luultavasti sadat muutkin pitivät johtajaa hirviönä, joka seisoi nyt täysiverisen tamman vieressä täysin rentoutuneena. Vielä huvittavampaa oli että Roxanne oli viimeinen tamma jonka Morten olisi kuvitellut pystyvän tuottamaan orille tälläisen tunteen - tosin eihän musta ollut koskaan vihannutkaan ruunikkoa, ärsyyntynyt vain.

"Tuo sattui." Morten huomautti tammalle virnistäen, "Tosin jos tuo tarkoittaa ettet vihaakkaan minua.." musta jatkoi hymyillen.

Roxanne avasi silmiään ja etsi oriin katsekontaktin.
- Kyllä minä vihaan, Tamma totesi lähes pelottavan neutraalilla ilmeellä, mutta näykkäsi samalla mustaa kaulaa leikkisästi, vieden taas ruskeat silmänsä Mortenin silmiin.

- Tosin nyt ehkä hitusen vähemmän kuin ennen, Ruunikko jatkoi hetken kuluttua ja pyörsi pienen hymyn huulilleen, painaen päänsä taas turvaan mustan paksuun harjaan.
Roxanne tunsi itsensä melkein typeräksi: heittäytyä nyt suin päin oriin syliin omastatunnostaan huolimatta, mutta silti tamma ei suostunut ajattelemaan asiaa. Mortenin läsnäolo kutitti täysiverisen vatsanpohjaa, ja mikä parasta, se tuntui hetki hetkeltä vain paremmalta.

Mortenin turvan liike hidastui huomattavasti, no mitä helvettiä minä sitten tässä seinon! Ajatus välähti nopeasti orin mielessä, mutta musta rauhoittui sitten hieman Roxannen eleestä.

"Kiitos vain, tuo auttoikin paljon." ori totesi hymyillen vinosti ja liu'utti turpaansa pitkälle pitkin tamman selkää, tunne Mortenin sisällä voimistui melkeinpä kiduttavan hyväksi.

Tamma tunsi kosketuksen kaulallaan hidastuvan, Morten selvästi jäi ajattelemaan ruunikon sanoja turhankin tarkasti. Tosin ei kauaa. Ja onneksi ei jäänytkään, Roxanne sattui sanomaan vääriä asioita väärään aikaan, täysiverinen ei vain saanut aina kieltänsä kuriin.
- En kai minä olisi tähän jäänyt jos tuntisin niin, Roxanne totesi vielä varmistaakseen sanomansa, se ei aina ottanut selvää Mortenin ajatusmaailmasta. Vaikka nyt tamman täytyi myöntää, että mustan oriin ja ruunikon ajatukset liikkuivat lähes samalla aallonpituudella - kaikesta riitelystä huolimatta.

Roxanne laski selkäänsä sitä mukaan, mitä oriin turpa siinä liikkui. Liike kutitti, mutta tuntui tammasta samalla hyvältä, erikoisella tavalla.
- Ja minä luulin, että et pidit minua sietämättömän ärsyttävänä, ruunikko huomautti ja kohotti kulmaansa, ruveten samalla vuorostaan hamuamaan Mortenin lapaa ja kaulaa.

"On sitä oudompiakin nähty." Morten vastasi hymyillen, rentoutuen täysin, entiselleen. Musta uskalsi taas nauttia toisen tunnusta täydellisesti, tuoksu oli lähes huumaava.

"Sinähän oletkin." ori huomautti ilkikurisesti, "Ja huvittava, omalla kierolla tavallasi." musta jatkoi, nauttien Roxannen kosketuksesta aivan liikaa. Johtaja tiesi tunteen olevan haitaksi, mutta ei välittänyt siitä alkuunkaan.

"Ja yllättävän suloinen nolostuessasi taikka suuttuessasi." Morten huomautti ilkikurisella äänensävyllä, virnistäen.

Roxanne kohotti kulmaansa.
- Äläpä leiki tulella, tamma kehotti vinosti hymyillen.

Samalla ruunikko tunsi pienen kuumotuksen nousevan jälleen poskilleen - Morten oli siis huomannut sen nolaantumiset... Mikä häpeä.
- Enkä minä nolostu kuin sinun edessäsi, en tiedä mistä se johtuu, Roxanne naurahti, vilkaisten oria silmiin ja painaen päänsä piiloon tämän harjaan. Sitä nolotti nytkin.

Morten virnisti, se suorastaan halusi leikkiä tulella, ainakin jos se sai moisen reaktion tammassa.

"Pitäisikö olla imarreltu?" ori uteli ilkikurisesti, miettien samalla mikä ihme siihen oli iskenyt, se ei olisi ikinä uskonut pystyvänsä olemaan edes näin rauhallinen ja.. Pehmeä? Roxannella oli outo vaikutus Morteniin.

Roxanne piti päänsä yhä tumman harjan peitossa.
- Pitäisi sinun, ruunikko mumisi jouhien sekaan, mutta veti päänsä taas esiin, luoden hymyillen katseensa Mortenin silmiin. Tamma astahti mustasta hieman kauemmas.

Roxanne alkoi pikkuhiljaa tottua ajatukseen oriin todellisuudesta, toinen ei ollut kuviteltua illuusiota vaan todella seisoi siinä, tamman vieressä.

Täysiverinen tutkaili Mortenin silmiä, sitten tämän kaulaa ja koko vartaloa. Kyllä, ruunikko oli jo aijemmin ollut oikeassa mainittuaan hyvää mustan ulkonäöstä. Nyt tamma tunsi pientä kouristelua vatsassaan edes katsoessaan toista lähemmin.

Hetken oria katseltuaan Roxanne hymähti itselleen ja painoi kasvonsa maahan. Se ei ikinä ollut pitänyt itseään kauniina, mutta ei ollut välittänyt siitä ennen tätä hetkeä. Emilyyn verrattuna Roxanne muistutti lähinnä vinttikoiraa, pitkäjalkainen ja ainakin kymmenen senttiä siskoa korkeampi jättiläinen. Ja Emily jos kuka todella sädehti kauneutta.

Roxanne loittoni hieman Mortenista, musta vastasi toisen katseeseen, seisoen paikallaan. Aivan kuin tamma olisi kerrannut orin ulkomuotoa silmillään, kuin tarkistaakseen kaiken olevan paikoillaan. Alter real tutkaili ruunikkoa vastavuoroisesti.

Morten huomasi ettei ollut juurikaan pistänyt Roxannen ulkomuotoa silmälle, toinen oli sulavalinjainen täysiverinen, siihen havainnot olivat loppuneet. Ruunikko oli aina ollut itsevarma, karismaattinen ja olihan toinen kaunis, joten miksi ihmeessä tamma nyt yhtäkkiä laski katseensa maahan kuin häpeillen itseään?

"Tiedätkö, minä en ymmärrä sinua." Morten virkkoi virnistäen hieman.

Roxanne nosti aavistuksen päätään ja siirsi katseensa takasin oriin silmiin.
- Kuinka niin? Tamma uteli, katsoen Mortenia kysyvästi.

"Etkö sinä tajua olevasi kaunis?" Morten kysyi, sen sijaan että olisi selittänyt, toisestä ei juuri sillä hetkellä näkynyt ollenkaan sitä tavanomaista itsevarmuutta.

Tamma räpäytti silmiään. Se lähes häkeltyi oriin vastauksesta - oliko Roxannen ajatukset noin läpinäkyviä?

Ruunikko painoi katseensa uudestaan maahan.
- En minä..

Roxannen ääni hiipui loppua kohden, se tunsi Mortenin katseen itsessään muttei saanut nostettua silmiään tämän tasolle. Musta näki tammasta nyt sellaisen puolen, jonka tämä näytti hyvin harvoin kenellekään.

Morten kallisti päätään, se ei olisi ikinä uskonut näkevänsä tälläistä puolta Roxannesta, yleensä niin itsevarma tamma oli yhtäkkiä häkeltyneen ja eksyksissä olevan näköinen.

Musta teki jotain hyvin luonteensa vastaista, astuen lähemmäs täysiveristä ja vetäen tämän syleilyynsä. Teko yllätti orin itsensäkkin. "Etkö todellakaan?" Morten kysyi uudelleen hymyillen hieman, Roxannella oli heppoinen käsitys itsestään.

Tamma hämmentyi vielä enemmän tuntiessaan Mortenin astuvan taas lähelleen, ja ollesaan seuraavaksi painautuneena uudestaan aivan tätä vasten. Roxanne vilkaisi mustan silmiin, pieni hymy kareili tämän suupielillä, mutta ei saanut tammaa myötämään oriille mitään. Tai mitä myöntämistä asiassa oli, Roxannella oli oma käsitys ulkonäöstään eikä tamma mennyt sitä pyörtämään, vaikka sata oria olisi kehunut sen kaunottareksi.

Ruunikko ei keksinyt mitään vastattavaa, negatiivisella vastauksella olisi syntynyt pelkkä inttämiskilpailu, ja sitä Roxanne vähiten halusi - ainkaan tässä tilanteessa.

Niinpä tamma painoi uudestaan silmänsä kiinni, rentoutui Mortenin turvallista kaulaa vasten, samalla vetäen mustan vangitsevaa tuoksua sisäänsä.

Morten tajusi liiankin hyvin ettei Roxanne uskonut sitä, "Miksi ihmeessä sinulla on tuollainen kuva itsestäsi?" ori ei voinut uskoa että tamma oli tosiaan sama jolla vaikutti olevan liikaakin itsevarmuutta.

Musta rentoutui hieman, vetäen syvään henkeä, ehkei kannattaisi jatkaa kyselemistä. Eiköhän syy selviäisi aikanaan.

- Omistan kuvankauniin isosiskon, tamma myönsi lopulta hiljaa ja huokaisi ääneti. Ei Roxanne kateellinen ollut, ei, pikemminkin vihainen itselleen. Koko kuvajaiselleen.

Ei asiassa ennen ollut ollut näin suurta kontrastia, mikään ei ollut ennen saanut ruunikkoa edes ajattelemaan omaa ulkonäköään.
Sillä aijemmin tammaa ei oikeasti kiinnostanut, mitä muut siitä ajattelivat, ei sitten tippaakaan. Ja kaikki olikin sujunut hyvin ennen.. Mortenia.

- Ei puhuta aiheesta enempää, Roxanne pyysi lopulta sen verran määrätietoisella äänellä, että olisi yllättynyt jos ori olisikin aikonut jatkaa keskustelua. Ruunikko nosti katseensa Morteniin.