Eräs trilogia

(Yksinpeli)

Pelissä ei ole ikärajaa, mutta se sisältää paljon psyykkistä ahdinkoa ja pähkäilyä.
Omissa rajoissanne ja omalla vastuullanne - hyviä lukuhetkiä.
- aivolapsi

What if we had the choice?
(Trilogian ensimmäinen osa, Theo)

*

Saavuin jäätikön laitamille pohjoisen kylmän ja piiskaavan viiman saattelemana.
Ilmassa leijui rautainen veren haju, mutta olin silti täysin rento. Miksikö? Koska olin tottunut tähän epämiellyttävään löyhkään, tiedostaen että se lähti minusta itsestäni. Podin alati syyllisyyttä itsetuhoisista mielenailahteluistani, mutta mihin ne johtivatkaan? Jälleen toinen toistaan sadistisimpiin toimiin, joiden seurauksena aloin taas syyttää itseäni, jonka seurauksena olin taas valmis satuttamaan itseäni.. Kyllä, tajusin sen varsin hyvin itsekin. Olin ajautunut noidankehään.
Henkäisin katkerasti pumpulimaisia höyrypilviä pakkasilmaan. Kaamos oli ollut niin kauan kuin vain jaksoin muistaa, lumen ja jään raiskaama halpakopio Venäjästä. Kitukasvuisia varpuja siellä täällä epätoivoisesti kurkottamassa hangen syvyyksistä kohti aurinkoa, joka ei lämmittänyt edes sen vertaa, että lämpötila olisi noussut nollan yläpuolelle. Toisaalta tähän ankaraan, omat veronsa vaativaan ilmastoon tottui - tai pikemminkin tottuu. Yksikään ei varmasti ole vielä lopullisesti niellut kiveäkin
kovempaa totuutta, joka huutaa kissan kokoisin kirjaimin, ettei Kaamos tule koskaan näkemään valoisaa päivää. Kohotin katseeni nähdäkseni jälleen kerran sen syvän, upottavan pimeyden, joka saartoi ja ahdisti nurkkaan. Tämän maiseman jokapäiväinen katselu tuntui lähinnä äärimmäisen turhauttavalta, sillä vaikka olisit näyttänyt sille kieltä, kussut sen päälle tai kironnut sen alimpaan helvettiin, ei se olisi muuttunut piirun vertaa. Musta kuin musta, siitä ei päästy yli eikä ympäri.

Pienet, lähes olemattomat lumihiutaleet leijailivat hiljakseen jatkoksi parimetriseen lumihankeen. Olin polviani myöten uponnut sinne, joten liikkuminen kävi kunnon työstä. Ainakin jos ja kun liikkui. Minä olen aina pitänyt ylimääräistä urheilua hyvänä lihasten ylläpito keinona, mutta jostain syystä seisoa jöpötin paikoillani, antaen vain harjani heilua tuulen vietävänä. Ajatukseni harhailivat aihealueilla miksi elää ja miksi kuolla, joten automaattisesti päädyin periaatteideni vastaisesti kelaamaan ne vanhat muistot ja mielikuvat lävitse yhä uudestaan ja uudestaan. Ne, jotka liittyivät asioihin, jotka olivat saattaneet minut tähän tilaan. Johtuiko lähes raukkamainen käytökseni saadusta kasvatuksesta, entisen rakkaani röyhkeistä ja itsekkäistä teoista, vai jostain niin syvällisestä ja psyykkisestä asiasta, jota en vain yksinkertaisesti ole pystynyt havainnollistamaan? Oli asia miten hyvänsä, tunsin aina vain uudelleen velvollisuudekseni kärsiä niiden kaikkien edestä. Lisää harmia aiheutti pistämätön luonteeni, joka torjui kaiken vähänkin ystävällisen ja auttavaisen pois luotani. Se eräs tammakin.. Sin, niinhän? Tämän eristäytyneisyyden, luovutuksen ja pelokkuuden pystyi suorastaan maistamaan huulilla, ja enkös minä sanonut tälle suorat sanat, ja passittanut sen varmaan kuolemaan? Pysy pois kaikkien tieltä. Joskus elämänneuvoni menevät jopa itseltänikin yli hilseen. Jäyhäävät ja itsekeskeiset venäläiset olivat kai periyttäneet kaikki mahdolliset geeninsä minuun, jonka olin taas saanut kantapään kautta huomata..

Se, tunsinko sinä hetkenä halua kuolla vai kärsiä pääsemättä ollenkaan kivulta pakoon, taisi olla samantekevää. Tiesin vain liiankin selkeästi, ettei minua tultaisi kaipaamaan sen enempää kuin mitään muutakaan elämässä olevaa merkityksetöntä pientä seikkaa. Olin vain täysin tuntematon, tunteeton venäläinen, jolta odotettiin liikoja ja sitä paheksuttiin. Hävettiin. Pelkkä ajatuskin sai minut vaihtamaan rivakasti löysän ja vetelän asennon kireään ja jäykkään. Korvani painuivat taaksepäin - jos joku oli ikinä nähnyt minut iloisena saatika hymyilevänä ja positiivisena, ansaitsisi hän mitalin. Kultaisen sellaisen. Kylmä, piinaava tuuli vihloi haavoissani. Ne olivat ajat sitten tyrehtyneet, ruvettuneet ja alkoivat vähitellen kadota paksun karvan alle, mutta tunsin ne silti. Jokainen haava jonka olin itse aiheuttanut, oli painautunut tarkasti mieleeni. Tiesin tasan tarkkaan missä ne olivat, millä olin ne tehnyt ja minkä takia. Ne muistuttivat minua elämäni vaiheista - kaikista niistä ongelmista ja kohtauksista, jotka saivat minut käyttäytymään lähes hirviömäisesti. Yhdessä ne kokosivat koko pienen elämäni palapelin, ja kertoivat minusta kaiken. Ehkä tämän takia yksikään hevonen ei voinut tietää minusta mitään. Arvet olivat peittyneet ja kadonneet. Ne olivat ainoastaan minun nähtävässiäni. Pääni sisällä.

*

Niinä hetkinä kohotin katsettani, ja huomasin toisen hevosen.
Minä tahansa muuna hetkenä olisin varmastikin antanut vieraan nähdä itsestäni sen "paremman puolen", joka sentään tervehti ja kertoi nimensä asiallisesti ja kohteliaasti, mutta jostain syystä tämä oli kuitenkin sellainen, jolloin paikalle hiljaa lipunut ruunivoikko sai osakseen minulta vain ärtyneen, murjottavan katseen, joka kertoi liiankin selvästi yhden asian. Painu helvettiin. En tiedä kuinka kauan seisoin vain paikoillani odottamassa, että toinen sanoisi jotain, mutta painostava ilmapiiri pakotti minut painautumaan yhä syvemmälle ahtaaseen asentooni, ja turvautumaan tukevaan maahan alapuolellani. Annoin silmieni nousta toisen katseen korkeudelle, ja sisimmässäni hätkähdin. Tämän katse oli kaikkea muuta kuin miellyttävä - se toi mieleen tunkkaisen, pimeän keskiajan, ja jotain muuta, mitä en pystynyt pukemaan sanoiksi. Hengähdin hiljaa, selkeästi tyytymättömästi, ja uskaltauidin avaamaan ääneni.

».. Izvinite?» Ääneni oli hauras, ja murtui viimeisten äänteiden kohdalla epämääräiseksi muminaksi, josta toinen ei varmastikaan saanut selvää. Tiettävästi toinen ei varmastikaan ymmärtänyt venäjääkään, joten oli oikeastaan täysin sama sanoinko jotain vai en. Mutta olipahan pakka avattu, nyt jäi enää nähtäväksi osasiko ruunivoikko, aavistuksen nuhjuisen oloinen ori puhua. Vastaus sai minut kuitenkin häkeltymään, varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Tämän vieraan ääni oli pölyinen, karhea ja korostus muinaista, erittäin tärkeilevää. »En ymmärtänyt sanaakaan, mutta se ei kai tässä tilanteessa haittaa. Vai kuinka?» Tässä tilanteessa? Tarkkailin tätä kummajaista mitään sanomaton ilme kasvoillani. Tuulen puhaltaessa edestäpäin, tämän toisen selän takaa, sain sieraimiini lähes ummehtuneen ja mädäntyneen hajun. Irvisti pelkästä inhosta, ja kohotin kulmiani. »Määrittäkää tämä tilanne.» Lausahdin kuivasti, tiedostaen etten ollut juttu tuulella. Jostakin syystä jouduin kuitenkin yhä uudelleen kokemaan tunteen, joka käski minua lähtemään. Vaistoksiko sitä kutsutaan? »Sanotaanko vaikka että minulla on nälkä.» Vieras vastasi, kumma kyllä teko pirteästi. Astuin varovasti askeleen taaksepäin - tiesin vallan hyvin, ettei Kaamoksessa liikkunut aina kovinkaan täysijärkistä porukkaa, mutta se, että toinen tiedostaa olevansa nälkäinen, kuulosti korviini jo liian paksulta. »Se ei taida olla minun ongelmani.» Yritin luistaa tilanteesta vähäisillä kommenteilla, mutta lukittauduin paikoilleni. Ruoasta puhuminen sai tyhjän kolon vatsassani muistuttamaan olemassa olostaan, ja pian kurniva äännähdys kaikui pimeydessä. Jos ruunivoikko oletti löytävänsä ruokaa täältä, sen täytyi olla totaalinen ääliö. »Itseasiassa, ompa hyvinkin.» Ori virnisti niin häijysti, että suljin hetkeksi silmäni sulatellakseni näkemääni. Toinen taisi olla pahasti vinksahtanut? Ei, se oli totaalisesti järjiltään. Ajatukseni vahvistuivat, ja itsesuojelu vaistoni kasvoi. Halusin nopeasti pois. Ainoa joka saisi satuttaa minua, olin minä itse, joten tämän mielipuolen käsiin jääminen ei houkutellut juurikaan. »Empä usko. Teidän ei tarvitse suoda minulle sitä kunniaa..» Pudistelin päätäni epäluuloisesti, kohottaen sitten toista kulmaani. Toisen virnistyksen lomassa saattoi erottaa pienet, pimeydessä erotettavat kulmahampaat. Oliko sellaisiakin? Otin vielä yhden, lomittaisen peruutusaskeleen, ja jännitin kaikki lihakseni. Olin hetkenä minä hyvänsä valmis ampaisemaan karkuun - oli tämän orin aikeet sitten mitkä tahansa. »Ei tarvitsekaan, mutta tällä hetkellä tunnen sen velvollisuudekseni. En suo tätä tilaisuutta jokaiselle.» Ja loput sekunneista valuivat silmieni edessä hitaina kuvina, joiden erottaminen toisistaan oli lähes mahdotonta. Yksittäisiä otoksia, joissa näkyi hyökkäävän ruunivoikon ammottava suu, joka kohdistui kaulaani.

Kohtalolla taisi olla arpa pelissä, sillä jostain syystä tuo outo, nälkäinen hevonen ei osunut minuun. Kun toivuin shokista, makasin lumihangessa viimeistä ruumiinosaa myöten, ja korvia liikuttelemalla saatoin kuulla tappelun ääniä. Paikalla oli siis kolmaskin hevonen? En tiedä, sillä kaikki oli edelleen mustaa. Erotin vain heikosti kiivasta sanailua, joka sai minut jäämään visusti paikoilleni. »... rikoit sääntöjämme! Saat vielä katkerasti katua tätä.. Onko sinulla ollut muita uhreja? PUHU SAASTA.» Tämän enempää en saanut selvää, sillä pimeys vei minut jälleen syleilyynsä. Tällä kertaa tajuntaa myöten.

Ymmärrättehän mitä tarkoitetaan sanalla painajainen? Tajuntaa riipivää unta, josta näkijä ei useimmiten pidä. Ollessani synkkääkin synkemmässä maailmassa, jota vallitsi hiljaisuus, lukuunottamatta kaukaisia, kutsuvia huutoja, sain kohdata yhden tällaisen. Koskaan, en ikinä maailmassa, olisi kertonut pahimmasta pelostani kenellekään. Olen pitänyt sen visusti omana tietonani, ymmärtäen hyvin että se on heikkouteni. Mutta sen kohtaaminen painajaisessa tuntui lähes mahdottomalta kuvitelmalta. Sellaiselta, joka ajaa auttamatta hämilleen. Katsoin pimeyttä suoraan silmiin. Väistämättä jouduin sen kanssa katsekontaktiin, tuijotuskilpailuun. Ja kaiken sen keskeltä eteeni asteli ruunikko, vinttikoiramainen, ilkeän näköinen venäläistamma. Puristin silmäni kiinni, mutta näin tämän silti. Yksittäinen kyynel vierähti poskelleni, muttei tippunut maahan. Se lasittui kiinni, eikä lähtenyt irti. Huusin, mutta huutoani ei kuulunut. Ääneni oli tukahdutettu, viety. Ja kuin pakotettuna huulilleni muodostui sanat, »Rakastan sinua Pravda.». Tunsin kuinka raivo sisälläni yltyi peloksi, peloksi joka kysyi yhä uudestaan ja uudestaan minulta - rakastanko yhä Pravdaa? Yritin pudistaa päätäni vimmatusti, mutta en pystynyt kontrolloimaan itseäni. Olin kuin patsas, kivitetty paikoilleen muiden katseltavaksi. Ja ruunikko tamma. Se asteli vierelleni, kuiskaten korvaani »Rakastat minua yhä. Et osaa kantaa kaunaa, olet säälittävä.» Aloin vapista ja avasin vapisten silmäni.

Kylmä pakkanen piiskasi ruumistani jälleen.
Jalkojani särki, ja tunsin olleeni paikoillani iäisyyden. Mitä oikein tapahtui? Pienet, yksityiskohdat painajaisestani palasivat mieleeni. Värähdin. Minä en rakasta Pravdaa. Minä en ole säälittävä. Nousin kankeasti ylös, tuntien kuinka aloin huojumaan puolelta toiselle, kannatellen itseäni pystyssä viimeisillä voimillani. Lumipyry oli loppunut, ja kaikkialla vallitsi piinaava hiljaisuus. Eikö paikalla ollut vielä hetki sitten kaksi muuta hevosta? Vai olinko vain uneksinut.. Hengähdin syvään, pudistellen päätäni. Kaamoksen höyrypää ja hullu taisinkin olla minä itse. Hallusinaatiot vahvistivat päätökseni - olin varmasti vain kuvitellut. Silkkaa pahaa unta. Niveleni olivat kuin rasvaamattomat saranat. Niihin sattui, ja ne naksuivat toinen toistaan epäilyttävämmin. Pääni roikkui alhaalla, väsyneenä ja uupuneena enää katsomaan maailman menoa. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni.. annoin vain jalkojeni mennä. Ne saisivat kuljettaa minut minne tahtoivat, mutta kunhan vain kauas pois täältä. Täältä, missä sain kohdata pelkoni silmästä silmään. Sen, että totean vielä joku päivä yhä rakastavani Pravdaa.

*

*

Oh, there are cracks, in the road we lay.
(Trilogian toinen osa, Velkan)

Ymmärtäähän sen hullukin, että joskus on vain irtauduttava siitä mitä on, ja annettava palaa?
Oikeastaan tunsin itseni erittäin typeräksi, kun olin antautunut tämän nykyaikaisen maailman hullutuksiin. Juomia, jotka pistävät pään sekaisin? Kaikkea sitä. Kylmä pohjoistuuli puhalsi takaatani, kuin käskien tarpomaan parimetrisessä hangessa kovempaa. Tällä hetkellä hyötyni erikoisesta kyvystäni olivat täysin nollassa, joten annoin luontoäidin kerrankin riepottaa ikuista riesaansa. Niin, minähän en tältä maankamaralta tulisi poistumaan koskaan. Sen olin vannonut jo kerran kuollessani.

Kaamos oli aivan samanlainen kuin ennenkin. Sen synkkyydessä olisi viihtynyt koko vampyyri yhdyskunta, mutta nämä tiukkapipoiset sääntöjen noudattajat olivat jääneet Romaniaan vahtimaan tiluksiaan. Ainoastaan minä ja sisareni olimme uskaltautuneet muuttamaan - enkä oikeastaan kadu sitä hetkeäkään. Vain täällä tunsin eläväni, vaikka oikeastaan.. Enhän minä ollut koskaan elänyt. Paitsi noin neljäsataa vuotta sitten, ja sinä aikana kerkeää unohtamaan kaikki kuolevaisten ilot. Kohotin katsettani aavistuksen, ja huomasin edessäni paikoillaan seisovan, jokseenkin aneemisen hevosen. Ainahan näitä kalkkiksia oli Kaamoksessa riittänyt, joten en nähnyt nyttenkään mitään estoa siihen, ettenkö voisi pitää hieman hauskaa tämän kustannuksella. Osasin tämän liiankin hyvin - annoin ruumiini sulautua ympäristöön, jonka jälkeen sitä ei voinut enää havaita. Tarkkasilmäinen olisi kyllä voinut todeta lumihankeen ilmestyvät jäljet, kummituksen aineettomuutta kun en pystynyt hallitsemaan. Ainakaan missään niinkään monimutkaisessa aineessa kuin tiivistyneessä vedessä - seinät olivat juttu erikseen. Hyvän aikaa sain seistä voikon edessä, ennen kuin tämän paikoillaan olo sai minut näyttäytymään. Tätä tylsempää kaveria ei varmastikaan maa päällään kantanut, joten pakostakin mieleeni hypähteli mitä villeimpiä ajatuksia. Mahtoiko Kaamoksessa liikkua jo vampyyri huhuja? Kenties. Enhän ollut aivan toimeettomaksikaan jäänyt. Kaksi tammaa kantavana, saavutus sinänsä. ».. Izvinite?» Unoduin hetkeksi ajatuksiini, ja sillä välin toinen ori oli selvästikin saanut tarpeekseen - se tervehti jollain siansaksan tapaisella mongerruksella, joten en voinut kuin kohottaa häijyn virneen huulilleni. »En ymmärtänyt sanaakaan, mutta se ei kai tässä tilanteessa haittaa. Vai kuinka?» Tiesin että osasin näyttää tarpeen tullen inhottavan puoleni, joten toisen värähtömättömästä ilmeestä mutta kireästä tunnelmasta päätellen tämä oli kuullut vampyyreistä. »Määrittäkää tämä tilanne.» Voikon päteminen alkoi kiristää hermojani, mutta en antanut sen näkyä päälle päin. Olinhan saapunut tänne pitämään hauskaa, vai kuinka? »Sanotaanko vaikka että minulla on nälkä.» Virneeni säilyi täydellisen uskottavana. Toinen tulisi vapisemaan polviaan myöten, sillä vihjailut nälästä kertoisivat viimeistään tälle kalkkikselle että syytä olisi varoa. Tietenkään minulla ei ollut aikomusta oikeasti ruokailla hevosverellä - vaikka mieleni olisi tehnyt. Annoin huulieni kohota niin leveään hymyyn, että pienien kulmahampaiden näkyminen olisi varmasti estotonta. »Se ei taida olla minun ongelmani.» Voikon jäykkäniskaisuus alkoi vain lisätä innostustani, sillä jos jokin yllytti minua enemmän, niin vastahakoisuus. Toisen ahdingon pystyi havaitsemaan jo päällisin puolin, sen pakitellessa epämääräisiin suuntiin. »Itseasiassa, ompa hyvinkin.» Totesin muitta mutkitta, huomaten, että ahdisteluni tuotti tulosta. Nyt voikon katselu oli suorastaan nautinto - se puristi silmiään kiinni. Outo heppu, varmasti täysi arkajalka. »Empä usko. Teidän ei tarvitse suoda minulle sitä kunniaa..» Nyt tai ei koskaan. Hymähdin, ja lausuin erittäin selkeästi, koleasti ja niin ilkeästi kuin osasin. »Ei tarvitsekaan, mutta tällä hetkellä tunnen sen velvollisuudekseni. En suo tätä tilaisuutta jokaiselle.» Hypähdin voikkoa kohti, mutta siinä samassa sivusta tuleva voima töytäisi minut kivuliaasti lumihankeen täysin päinvastaiseen suuntaan.

*

Yskin hetken lunta, ja ponkaisin jaloilleni.
Niinä muutamina minuutteina olin jo tyystin unohtanut voikon orin ja sen kiusaamisen, sillä edessäni seisoi jykevä kimo, panssaroitu sellainen. Kiristelin hampaitani ja painoin korviani luimuun, mutta silti väkinäinen virne kohosi huulilleni. »Kas, Ciro. Tapaamme siis jälleen. Mikä saa sinut keskeyttämään leikkini?» En osannut odottaa andalusialaisen iskua, joten tämän piikkiset kaviot iskeytyivät poskeeni lennättäen tuhkan harmaata verta ympäriinsä. Hymyni hyytyi nopeasti, ja katsoin raivoisasti kimoon. »Puhuminen on siis tätä nykyä vain muodollinen ylellisyyys?» En ymmärtänyt toisen raivoa. Jokaisella vampyyrilla tuli olla oikeus egoilla kyvyillään, joten miksi tämän piti olla poikkeus? »TOISIIN HEVOSIIN EI KOSKETA. Rikoit sääntöjämme! Saat vielä katkerasti katua tätä.. Onko sinulla ollut muita uhreja? PUHU SAASTA.» Purin hampaani yhteen ja mulkaisin toista paheksuvasti. Mikä se oli puhumaan säännöistä, kun oli vasta vähän aikaa sitten muuttunut vampyyriksi? »Säännöt ovat vain suuntaa antavia.. Sitä paitsi, aikomukseni ei ollut purra.. Vain leikitellä, mutta mitä sinä siitä ymmärtäisitkään, antivampyyri!» Astuin nyt haastavasti lähemmäs Ciroa, joka näytti olevan räjähtämäisillään. »Ja minunko pitäisi uskoa tuo? Unissasi.»

Hypähdin ilmaan huomatessani andalusialaisen hyökkäävän taas, ja väistin kiperästi piikit. Vaikka en niiden iskusta voinutkaan kuolla, tekivät ne ikävää jälkeä ja tuntoni oli harmi vain tallella.. Kiristelin hampaitani, sillä kyllä, olihan minulla ollut muita uhreja. Esimerkiksi se Dejecting, joka todennäköisesti oli kantavana.. Jouduin unohtamaan tammani hetkeksi, sillä kiivastunut kimo oli hypännyt hänkin ilmaan. »Miksi taistella? Tiedät hyvin ettemme voi kuolla tähän..» Väistelin samalla orin iskuja, jotka olivat huonosti tähdättyjä sokeasta raivosta. »Koska minä.. aion.. lopettaa tämän.. juuri.. nyt!» En nähnyt mitä andalusialaisella oli suussaan, mutta ei se ollut kai mitään tärkeää - tai ainakin näin päättelin, sillä jokin sai Ciron yht'äkkiä pysähtymään, katsomaan kaukaisuuteen ja huutamaan kovaan ääneen.. »TOTARO!» Samassa kimo katosi edestäni, kiidättäen ilmassa kuin viimeistä päivää. Ja niin, muutamassa sekunnissa olin täysin yksin. Seisoin paikoillani ilmassa, laskeutuen sitten lumihangelle kevyesti, jääden kummastelemaan vihaisen orin nopeaa katoamista.

Jos olisin ollut fiksu, olisin lähtenyt niinä sekuntteina aivan jonnekin muualle, ja jättänyt tuskissaan pyörivän, luullakseni tajuttoman, voikon maahan. Ei orin läsnäolo sinänsä haitannut, mutta se, mitä koin seuraavaksi, sai kylmätväreet kulkemaan selkärankaani pitkin. Kaikki ympärilläni muuttui mustaksi - mustemmaksi kuin Kaamoksen synkin yö. En nähnyt mitään - seisoin vain paikoillani, ymmärtämättä mitä tapahtui. Ja silloin, silloin aloin hahmottamaan alapuolellani jotain. Näin oman ruumiini, makaamassa tajuttomana maassa - kuolleena? Mutta enhän minä voinut kuolla.. Sukelsin alaspäin, aivan kuten lentäessänikin, mutta en tavoittanut ruumistani. Ja hetki hetkeltä se alkoi loittonemaan, katoamaan.. Näin kuinka kaunis, ruskea karva havisi pois, ja alta paljastuivat luut.. Olin kuollut. Yritin huutaa, mutta en pystynyt. Minähän olin kuolematon - en voinut, en voinut..

Haukoin henkeä.
En tiedä miksi tai miten, mutta makasin maassa. Lumihangessa. Kohotin päätäni vaistonomaisesti - ja kyllä, minä olin elossa. Tai, miten sen nyt voisi sanoa - elossa kuolleena. Yhtenä kappaleena, karva tallella, luut visusti niiden ja nahan alla piilossa. Saatoin vain huokaista helpotuksesta. En tiedä kuinka kauan makasin siinä, lumisateen piiskattavana, mutta viimeistään silloin, kun voikko ori kampesi ylös, erittäin sekavan oloisena, uppoutuneena ajatuksiinsa, aloin minäkin herätä todellisuuteen. Miten olin kaatunut maahan? Olinko pyörtynyt.. Ei, en minä koskaan pyörtyillyt. Voikko ei huomannut minua, ja pian katosikin pimeyteen, riiputtaen alakuloisena päätään. Mitäköhän sekin oli kokenut? Ja missä Ciro oli? Johtuiko tämä kaikki siitä kimosta andalusialaisesta.. Koska minä aion lopettaa tämän juuri nyt! Muistin selkeästi orin sanat. Se kiero. Käyttikö se jotakin outoa kykyä kostaakseen minulle? Kostosta seuraa aina kosto, joten tunsin velvollisuudekseni lähteä tuon ilkiön perään. Se ei tulisi selviämään tästä - se oli saanut minut hetkeksi pelkäämään. Pelkäämään! Ajatella. Nousin ylös, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin itseni kankeaksi. Mutta mikäs siinä, kuolla kun ei voinut. Hypähdin ilmaan, ja lähdin laukkaamaan kevyesti ilmassa, kiero virne kasvoillani. Odottakoot vain!

*

*

Like memories of dying days.
(Trilogian kolmas osa, Ciro)

Tunne sisälläni voimistui. Olin nyt siitä täysin varma. Joku lajitovereistani ei noudattanut sääntöjä - ja minun olisi ehdittävä paikalle ennen kuin viattomat joutuisivat kärsimään. Kauhoin kavioillani vauhtia ilmasta. Lentäminen kuului varmasti vampyyrien ominaisuuksien parhaimmistoon. Siltikään en antanut itseni nauttia liikaa - Totaro ei tiennyt vieläkään, ja mikä pahinta. Rebella oli syntynyt, ja ainoastaan minä tiesin että tammavarsa oli puolivampyyri. Tunsin järjetöntä syyllisyyttä siitä etten ollut kertonut mustalle tästä mitään, mutta mennyttä ei pystynyt muuttamaan.. Hengähdin syvään, ja kiristin ilmettäni. Kaikki tuntui menneen elämässäni pieleen. Poikani oli narkkari, tyttäreni vampyyri.. Mitä vielä. Onneksi Totaro oli lähellä. Aina silloinkin kun emme olleet toistemme luona.

Päätäni alkoi jomottamaan - lensin nyt jäätikön yläpuolella, ja nyt viimeistään tunne oli riipivä. Kyllä, saatoin vaikeasti erottaa alapuolellani kaksi hahmoa. Ja toisen tunnistin paremmin kuin hyvin. Velkan. Juuri se otus joka oli minut tähän kuolemattomuuteen saattanut - joutuisin katselemaan vierestä kuinka Totaro joku päivä heittäisi henkensä, ja jäisin aivan yksin.. Näkisin lasteni kuoleman.. Ei, tuo ruunivoikko ilkiö ei tulisi selviämään tästä. Puristin puista, pientä esinettä hampaideni välissä yhä lujemmin. Se olisi ainoa apuväline joka tekisi tästä lopun. Kuulin kahden hevosen välistä keskustelua vain aavistuksen verran. Voikkoa oria en ollut ikinä nähnyt, mutta sillä ei ollut merkitystä. Pääasia oli, ettei Velkan pääsisi puremaan, tai muutenkaan satuttamaan tätä. »Ei tarvitsekaan, mutta tällä hetkellä tunnen sen velvollisuudekseni. En suo tätä tilaisuutta jokaiselle.» Nämä sanat kuultuani aloitin nopean syöksyn etujalat tähdättyinä ruunivoikon kylkeen, sysäys olisi valtava. Kuului mittava tömähdys, ja molemmat hevoset, niin Velkan kuin voikkokin, makasivat maassa. Sysäsin toisen pois mielestäni, ja keskityin antamaan tälle kamalalle vampyyrin kuvatukselle opetuksen. »Kas, Ciro. Tapaamme siis jälleen. Mikä saa sinut keskeyttämään leikkini?» Toisen virne sai pasmat sisältäni sekaisin, joten en pystynyt kontrolloimaan tekemisiäni - hypähdin piikkiset etusääreni edellä toisen poskea päiten, niin että ikivanha, tuhkanharmaa veri roiskahti ympäriinsä valkoiselle hangelle. »Puhuminen on siis tätä nykyä vain muodollinen ylellisyyys?» Kiristelin hampaitani. Miten, miten ihmeessä se saattoikin puhua vielä noin? Minulla oli oikeus raivooni. Hän oli rikkonut sääntöjä! »TOISIIN HEVOSIIN EI KOSKETA. Rikoit sääntöjämme! Saat vielä katkerasti katua tätä.. Onko sinulla ollut muita uhreja? PUHU SAASTA.» Rähjäsin kovemmin kuin ikinä. En voinut sulatella tilannetta, joten toimin taas niin kuin Totaro oli aina varoittanut toimimasta. Annoin tunteideni ohjata tilannetta, joten järjelle ei ollut sijaa. »Säännöt ovat vain suuntaa antavia.. Sitä paitsi, aikomukseni ei ollut purra.. Vain leikitellä, mutta mitä sinä siitä ymmärtäisitkään, antivampyyri!» Leikitellä? Oliko toinen järjiltään? Juuri tällaiset tilanteethan olivat kaikkein vaarallisimpia! Vampyyrin luonto ei kestänyt moista houkutusta, joten pureminen olisi välttämätön sivuseikka - niin, sivuseikka! Kuka välittäisikään muista hevosista? Ei tuo ainakaan! »Ja minunko pitäisi uskoa tuo? Unissasi.»

Olin taas hyökkäämässä ruunivoikon kimppuun, mutta tämä hyppäsi ilmaan. Vai halusi se taistella taivaissa? Sehän sopi. Syöksähdin korkealle, aina Velkanin tasolle asti, ja aloin raivoissani hyppiä tätä päiten etujalkani piikit edellä. »Miksi taistella? Tiedät hyvin ettemme voi kuolla tähän..» Pah, niinhän se luuli.. Pimeässä näkeminen oli lahja, joka minulle oli kehittynyt ollessani hyvin pitkään Kaamoksessa. Velkanin harmiksi, se ei ollut huomannut aina silloin tällöin sivuun laittamaani puista kapistusta - tappia. Puristin sitä nyt hampaideni välissä vihasta korskuen. »Koska minä.. aion.. lopettaa tämän.. juuri.. nyt!» Olin valmiudessa hypähtämään tappi edellä kohti ruunivoikon sydäntä, mutta samassa joku lamaannutti minut täysin. Hengitykseni halvaantui, jäin paikoilleni täristen, ja yksi kyynel vierähti poskelleni. »TOTARO!» Samassa olin unohtanut aikeeni, ja rynnistin ilmassa kohti jäätikön laitamia.

*

Makasin hangessa itkien. Katkerasti. Kaikki kyyneleeni valuivat mustan suomenhevoselle verestä tahriintuneelle karvapeitteelle - kitkerä veren haju tulvi sieraimiini, enkä voinut sanoin kuvailla tilannetta. Totaro oli kuollut. Miksi, miten? »Ei, ei, ei, ei....» Nuuhkin turvallani tamman ominaista hajua, ja liu'utin sitä pitkin tämän harjamartoa. »Totaro, herää.. HERÄÄ!» Aloin jälleen huutamaan. Se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta tässä painajaisessa. Miten musta oli voinut kuolla.. Sudetko? Veri viittasi kivuliaaseen kuolemaan, ja se sai sydämeni pakahtumaan. Tärisin, itkin. Ja halusin kuolla.

Oli kulunut ehkä viisitoista minuuttia, varmasti vähemmänkin. En saanut silmiäni auki vuolaiden kyynelien takia. Sitten, sitten tapahtui jotain. Tunsin kuinka veren haju hälveni ja turpani valui lumihankeen kangistuneen mustan harjan päältä. Avasin sameat silmäni, ja henkäisin. Totaro oli.. kadonnut? Jäin paikoilleni haukkomaan happea. Miten se oli mahdollista.. Vastahan.. Vastahan tamma oli maannut kuolleena.. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, ja katseeni kiristyi. Velkan! Se, se.. liero. Se oli varmastikin aiheuttanut tämän jollain ylimääräisellä kyvyllä.. Saattanut minut tähän itkuiseen, pelokkaaseen tilaan. Jollain tavalla ruunivoikko oli sittenkin huomannut puutapin, ja pelastanut nahkansa aiheuttamalla minulle hallusinaation.. Ärähdin kovaan ääneen ja nousin ylös. Tästä se kelmi ei tulisi selviämään. Tarrauduin taas hampaillani puutappiin. Tappaisin sen vielä. Varmasti tappaisin.

Sinun vuoksesi, Totaro.
Hetken sisälläni kuitenkin vallitsi helpotus. Musta ei ollutkaan kuollut - se oli ollut vain pahaa, pahaa unta. Hengähdin syvään, rauhoittelin itseni, ja hypähdin sitten jälleen ilmaan. Ainoa asia, joka olisi nyt Totaron edellä, oli ruunivoikon hoiteleminen pois elävien kirjoista. Elävien ja kuolleiden.

*

*

Are you ready for the time of your life?
(Jälkisanat, Creepy)

Mafia oli vahvistunut. Olin onnistunut värväämään joukkoihini nuoria ja kykeneviä hevosia, joiden avulla pääsisin Kaamoksen valtaan. Kiero hymy vääntyi huulilleni. Miten nautinnollista olikaan saattaa viattomia kärsimään, antaa niiden vain.. lipua omaan ahdinkoonsa. Se, miten päädyin jäätikölle kävelemään, johtui kokonaan siitä että olin täysin ajatuksissani. Häntä kauniisti koholla ja kaula arvokkaasti kaarella. Tiesin, ettei yksikään voinut vastustaa minua. Ei ilman että joutuisi kohtaaamaan painajaisensa.

Käyskentelin paikalla vain hetken, jonka aikana sain kohdata kolme erittäin mielenkiintoista tapausta. Ensinnäkin, kun näin kaksi, ilmassa taistelevaa hevosta, en voinut vastustaa kiusausta, joten kytkin kykyni päälle. Samassa toinen taistelijoista ampaisi kaukaisuuteen, huutaen jonkun nimeä. Tämä toinen, ruunivoikko ori, laskeutui, ja pyörtyi hankeen. Hetken virnisteltyäni huomasin vielä kolmannen hevosen - voikon, ori tämäkin, joka oli hänkin pyörtyneenä maassa, kierien tuskallisesti ja mutisten jotakin. Olin muuman hetken ajan ottamassa selvää, keitä nämä olivat, mutta tajusin sitten, ettei näistä olisi mafiaan. Jos joku oli pelkonsa takia valmis jättämään taistelun kesken, tai pelkonsa takia pyörtyi, ei se olisi kelpuutettu joukkoihini. Täysin säälittävää, kerrassaan.

Pyöräytin silmiäni ja lähdin astelemaan pois päin.
Kaikkea sitä joutuikin kokemaan - totta tosiaan. Säälittäviä otuksia.

Lumisade sakeni, ja jätin taakseni kolme, omissa peloissaan uivaa hevosta.
Kadottuani kykynikin lopettaisi toimintansa.

Harmi.

*

Kaikki poistuvat.