Kaunis pakkomielle

Järven ylitse pyyhkäisi kylmä pohjoistuuli. Voikko orlov henkäisi pakkasilmaa keuhkoihinsa. Se kirvelsi ja kipristeli ilkeästi jo valmiiksi röhäistä oloa. Theo nosti katseensa valkoisesta hangesta, vilkuillen mustaa taivasta. Miten se oli antanut itsensä mennä näin pitkälle? Pravda, Sin, Emilyn.. Ori pudisteli päätään ja alkoi keinumaan hitaasti puolelta toiselle, sulkien väsyneet silmänsä. Oliko sen elämä tuomittu epäonnistumaan? Sattumaan..

Voikko seisoi kymmenien metrien päästä järven rannasta, pienten vaivaiskoivujen ryhmittämän rämeikön vierellä. Se oli jälleen laihtunut, täynnä arpia ja ennen kaikkea väsynyt. Tämä ei vain voinut muistaa milloin oli pystynyt nukkumaan kunnolla, ilman että riipivät painajaiset herättivät vapisten todellisuuteen. Theo puristi silmiään yhä tiukemmin kiinni - sen päätä särki. Itseasiassa kaikkialle koski.

Yritti venäläinen ajatella mitä tahansa, se sai aina yhdistettyä kaiken Emilyniin. Tamman hymyilevä kuva oli hiipunut voikon mielessä sitä mukaa, mitä tämä yritti estää itseään miettimästä menneitä - mutta vaikka kuinka vaikeaa sen myöntäminen Theolle olikin, se ei ollut vielä päästänyt palominosta irti. Tästä oli tullut sille sanoinkuvaamattoman kaunis pakkomielle ja painajainen.

Voikko pysäytti keinuvan liikkeensä ja avasi jäänsiniset silmänsä. Olisiko vain aika jättää kaikki tämä taakseen? Kaamos ei ollut tarjonnut orille hyviä eikä huonoja tilaisuuksia. Ainoastaan hirveitä ja tuskallisia.

(Julle kauniin neitinsä kanssa ü)

Kaunis, palominon värinen tamma ilmestyi esiin kuusikosta. Emily kohotti päätänsä. Järvi oli ainoa paikka koko Kaamooksessa - ehkä jopa maailmassa, jota tamma rakasti enemmän kuin mitään muuta. Veden äärellä palomino sai rauhoitettua itsensä, hengitettyä syvään ja tuntea olevansa turvassa.

Emily käveli siroin askelin järven rannalle, se laski turpansa veden pinnalle ja astui lopulta kokonaan veteen. Tamma lähti kahlaamaan pitkin rantaviivaa. Aamu oli jo pitkällä, mutta silti kultainen aurinko häilyi vielä himmeästi puiden lomassa. Palomino huokaisi ja kohotti kulmiaan, lähtien samalla kahlamaan hieman syvemmälle. Vaikka vesi oli pistävän kylmää, se sai Emilyn rentoutumaan. Ehkä silloin tamman ajatukset keskittyivät vain yhteen asiaan.

Äkkiä palomino kuitenkin astui tyhjään, se tunsi maan katoavan altaan. Emilyn ei kuitenkaan säikähtänyt - ainakaan vielä, ehkäpä pohjasta oli vain sillä paikalla tullut äkkijyrkkää - vaan lähti uimaan, kääntyen kuitenkin takaisin ja yrittäen tunnustella jaloillaan alkavaa rantaviivaa.

Mutta yhä uudestaan ja uudestaan Emilynin jalat kuopaisivat pelkkää tyhjää, ja vähitellen pieni paniikki alkoi soittamaan kellojaan palominon sisällä. Kylmä vesi imi voimia nopeasti, ja vaikka kuinka lähelle Emily rantaa uikin, se ei vain kerta kaikkisesti löytänyt pohjaa.

Tamma haukkoi henkeään. Uudestaan se kiersi veden ja maan rajalle, yrittäen nousta vedestä, mutta turhaan. Järvi veti sen auttamatta takaisin, kylmyys ja väsymys kouristelivat ympäri palominon kehoa.
Emily ei tiennyt mitä tehdä. Se yritti ylös epätoivoisesti vielä kerran, mutta voimiensa ehtyessä vajosikin lähes kokonaan veden alle. Tamma tajusi todella olevansa hengenvaarassa.

Theo veti syvään henkeään. Kauempaa, melkein vastarannalla, oli liikettä. Voikko seurasi tarkasti kuusikosta esiin astunutta hevosta - Emilyn. Venäläinen lukittautui paikoilleen ja jäi tuijottamaan tätä hengittämättä. Vasta itsesuojeluvaiston ja hapenpuutteen varassa tämä haukkoi happea ja yritti keskittää ajatuksensa johonkin muuhun paljon olennaisempaan - pitäisi pitkästä aikaa syödä.. Kyllä, nälkäkin oli kerennyt jo yllättämään..

Ori käänsi katseensa pois, mutta täysin huomaamattaan vilkuili koko ajan vastarannalle. Palomino oli silmiä hivelevän kaunis.. Theo tuhahti. Ketä se yritti huijata? Se ei osannut päästää irti ja kyyläsi kuin pahainen pedofiili tamman selkeästi rentouttavaa hetkeä järven rannalla.. Voikko katsoi parhaakseen lähteä. Se ei ollut valmis kohtaamaan Emilyniä. Ei enää ikinä.

Ravuri huokaisi syvään ja tunsi kylmienväreiden kulkevan selkäpiitään pitkin. Saiko tamma tämän aina reagoimaan näin? Jos sai, ei venäläinen kestäisi enää. Sen oli tehtävä asialle jotain.. Lähdettävä Kaamoksesta tai jotain vastaavaa. Theo lähti kävelemään vaivaiskoivujen lävitse katsomatta taakseen. Se kuuli veden villin virtauksen, mutta totesi kuvittelevansa. Emilyn hallitsi tämän elämää liikaa - ori vain odotti aikoja kun se alkaisi hallusinoimaan tästä.

Venäläinen puri huultaan. Miksi se teki tätä? Voikko kääntyi katsomaan taakseensa, nähdäkseen vielä kerran kauniin palominon, mutta jostain syystä.. sitä ei näkynyt? Lähti varmasti huomattuaan ravurin.. Theo kuitenkin jähmettyi paikoilleen. Näkikö se oikein? Ei, ei, ei voinut.. olla.. totta..

»E-E.. E-EMILYN!» Voikko ei voinut tajuta niitä sekunteja. Se oli kivettynyt paikoilleen, katsomaan kuinka palominon tamman pää vilahti vedenpinnassa ja painautui sitten syvälle sen syövereihin. Mitä oli tapahtunut? Ori ei jäänyt miettimään, vaan nosti epätasaisen nelin. Se tunsi sydämensä repeävän liitoksistaan ja kyyneleiden kihoavan silmiinsä. Kumpa vain ei olisi liian myöhäistä.. Theo kompuroi useaan otteeseen rannan jäisiin kiviin, mutta könysi aina vain uudestaan pystyyn. Laukka ei ollut sen vahvin askellaji mutta eittämättä nopein. Voikon silmät olivat sumentuneet kyynelistä, eikä se enää kontrolloinut järkeviä ajatuksia. Ainoa ajatus oli, että Emilyn piti pelastaa.

Matka tuntui riipivän pitkältä. Theon pulssi kiihtyi koko ajan yhä kiivaammaksi, eikä se saanut yhtäkään yksittäistä ajatusta mielestään. Vedenraja oli musta, yötäkin tummempi, ja sinne palomino oli kadonnut. Miten ori ikinä saisi toisen sieltä ylös, uppoamatta itse? Kyyneleet lensivät tuulen mukana, tuskin koskematta poskiin. Venäläinen pysähtyi puuskuttaen kohtaan, jossa tamma oli aikaisemmin ollut. Hangessa olevat jalanjäljet johtivat suoraan veteen.

»Ei.. ei.. älä jätä minua, ei älä..» Theo kahlasi polviaan myöteen rantaan, yrittäen etsiä merkkejä tammasta. Pintaan nousevat yksittäiset kuplat riittivät - ori oli jo täysin veden varassa, tuntematta pohjaa enää lainkaan. Se ei osannut miettiä järkevästi - Emilyn oli pulassa, se oli ainoa hälyttävä kello. Ravuri veti syvään henkeä ja painoi päänsä veden syövereihin. Se oli jäätävää, eikä ori ollut ikinä tuntenut sellaista tunnetta. Kuin kaikki mitä ilo olisi hyytynyt kehosta - elintoiminnot pysähtyneet. Venäläinen näki mustasta vedestä vain aavistuksen valkoista harjaa, ja tarrasi siihen epäröimättä hampaillaan.

Vaikka Emilyn oli siro nuori tamma, se painoi kuitenkin tuhottomasti. Theo huomasi pian saaneensa kiinni otsaharjasta, ja puski nyt itseään voimakkaasti pinnalle, onnistuen hetkellisesti. Tämä haukkoi henkeä, mutta ennen omia tarpeitaan, varmisti että tamma oli matkassa - sen kaunis pää oli pinnalla, mutta jäätyneet kasvot olivat elottomat ja silmät painautuneet kiinni. Hengittikö Emilyn? Theo tunsi kyyneleiden kihoavan jo valmiiksi märkiin silmäkulmiin. Sen oli päästävä rannalle.. Ravurille ominaisilla voimakkailla jaloillaan ori alkoi potkia vimmatusti kohti rantaa. Sen oli onnistuttava..

Venäläinen yritti etsiä pohjaa jalkojensa alle, mutta se oli kuin kadonnut. Tiukasti tamman otsaharja hampaidensa välissä Theo sai etujalkansa lumihangelle, joka kuitenkin petti alta muutamaan otteeseen. Ravurin voimat alkoivat olla täysin nollassa. Se ei saanut kunnolla henkeä ja oli aivan jäässä. Mutta mitä vain, mitä vain Emilynin takia.. Theo ei ollut koskaan saanut itseään niin piippuun - tämä yritti vielä kerran saada jalkansa tukevasti maalle, ja jos se ei onnistuisi, hukkuisi tamman kanssa.. Voikko kuitenkin sai ponnistettua itsensä rannalle, mutta ei suonut lepotaukoa keholleen, vaan alkoi kaikin voimin kiskoa palominoa ylös. Tämä oli eloton ja kylmä. Kalman kolea.

»Ei.. ei, herää. Herää nyt, ole kiltti» Theo sai Emilynin rannalle, ja kaatui tämän viereen itkien raskaasti. Pitikö elämän oikeasti olla näin epäreilua? Oliko kaikki hyvä tarkoitettu tuhottavaksi? Oliko vain ja ainoastaan Theon elämä tällä tavalla kirottua? Miksi ja miksi ja miksi..

»Emilyn, herää.. En.. en voi elää ilman sinua» Venäläinen purskahti lohduttomaan itkuun.

Tamma potki itseään ylöspäin, mutta tunsi lopulta vajoavansa yhä syvemmälle pinnan alle. Se piti silmänsä auki, valo näkyi enää heikkona kajona muutaman metrin palominon yläpuolella.

Emily tunsi keuhkojensa täyttyvän osittain vedellä, tai ainakin tamma tunsi joutuvansa täysin tiedottomaan tilaan. Vai näkikö se sittenkin kirkasta valoa? Palomino ei tiennyt. Mutta jotain kaunista se oli. Sen valtasi täysin harmoninen tunne - Emily ei periaatteessa nähnyt mitään muuta kuin valkeaa valoa ja kuuli vaimeaa suhinaa, mutta se riitti. Tamma tunsi leijuvansa.

Äkkiä jokin kuitenkin rikkoi esteettistä rauhaa, jokin ääni tai liikkuminen, Emily ei saanut selkoa. Pian myös valo katosi sen silmistä, pimeys tuli rytinällä takaisin ja palautti sen todellisuuteen. Tamma rupesi yskimään rajusti.

Palomino haukkoi henkeään, se oli noussut puoliksi istaalleen tuijottaen silmät pyöreinä eteensä, nieleskellen ja samalla yskien vettä keuhkoistaan. Se ei aluksi ymmärtänyt mitään, ei vaikka katsoikin pelästyneenä vieressään makaavaa Theoa, niin hysteriassa tamma oli. Se vapisi ja tärisi, hengittäen kiivaasti ja yrittäen saada selkoa ajatuksistaan. Kylmyys pureutui märkään karvaan pahemmin kuin mihinkään muuhun.

Theo kohotti itkuisia silmiään lumesta. Emilyn.. yski? Oliko tamma elossa? Voikon kasvoille vääntyi helpottunut hymy. Tajuamatta ollenkaan kuinka kiusallinen tilanne oli, ori katsoi palominoon huokaisten onnellisesti. Kuin suuri kivi olisi vierähtänyt sydämeltä.. Mitä venäläinen olisikaan tehnyt jos tamma ei olisi herännyt.

»E-emilyn..?» Tämä yritti herätellä toista todellisuuteen, vaikka tiesi että isku oli ollut kova. Toisen pelästynyt ilme ei saanut orin mieleenkään mahdollisuutta, että tamma oli säikähtänyt myös Theoa. Tämä ei osannut hävetä. Vielä. Mutta tulisi tekemään sitä heti kun palomino palautuisi kunnolla.

Miten Theo voisi selittää sen, miksi se oli pelastanut toisen? Huvin vuoksi?

Emily haukkoi vielä hetken henkeään, mutta rupesi sitten hengittämään normaalimmin. Palomino vilkaisi järveen - se oli meinannut hukkua, kyllä, mutta miksi se sitten oli kuivalla maalla? Tamma siirsi hitaasti katseensa viereensä, se lähes yllättyi Theoa vaikka oli tämän jo kertaalleen nähnytkin.
- Theo...? palomino kysyi sekavasti, etsien katseellaan toisen silmiä. Emily tunsi olevansa aivan voimaton, aivan kuin se olisi juossut useita tunteja suossa.

- Miten sinä.. Kuinka.. tamma sopersi, juurikaan sen puheesta ei saanut selvää, lisäksi Emilynin oli vaikea olla ummistamatta silmiään. Sitä unetti valtavasti, kylmyys oli purrut luihin ja ytimiin, saaden samalla palominon kalisemaan tahtomattakin.

Venäläinen katsoi kyynelten turruttamilla, itkuisilla silmillään palominoon, kuitenkin helpottuneesti hymyillen. Se pudisteli päätään, torui yhä uudelleen ja uudelleen mielessään sitä, että oli edes kehdannut ajatella, ettei tamma selviäisi, ja käänsi sitten yhä uudelleen katseensa järvelle ja takaisin lumiseen maahan kehonsa alla. Jos orin sydän olisi osannut puhua ja kertoa, kuinka monta lyöntiä se oli viimeisien minuuttien aikana jättänyt lyöntejä välistä, ei luvut olisi riittäneet. Itseasiassa Theo ihmetteli yhä kuinka se oli selvinnyt tilanteesta hengissä - miksei se ollut vain kuollut säikähdykseen, kylmään veteen ja uupumukseen? Hukkunut, yhdessä sen kanssa, jonka vierellä halusi kulkea. Mitä kaikkea piti kokea, että lopulta ymmärsi, mitä oikeasti tahtoi? Ravurin jäänsiniset silmät kohosivat tamman kasvojen korkeudelle, katsoen tätä ihastellen.

Ja ei. Theo ei halunnut vetää keuhkojaan täyteen vihlovaa, kohmeista vettä eikä katsoa vierestä kuinka epätoivoinen palomino vajosi pohjattomaan järveen tämän vierellä, kadoten sitten tuon puoleiseen. Ei. Se halusi katsoa tämän elämää täynnä olevia, kirkkaita ja pilkettä täynnä olevia silmiä, ja nähdä tämän kirmaavan vielä onnellisena lumisilla hangilla. Vapaana. Venäläinen huokaisi, yrittäen miettiä kuumeisesti mitä vastaisi toiselle - kertoisiko totuuden? Kerrankin.

- Minä.. Siis.. Te, tuota.. Te menitte järveen.. ja, no, meinasitte hukkua.. Anna anteeksi, en voinut vain katsoa sivusta.. Theo käänsi päänsä häpeävästi pois päin. Se ei ollut Emilynin arvoinen. Ei nyt eikä koskaan - tamma oli sen kerran tehnyt selväksi, eikä asiaa tarvitsisi enää puida. Se oli loppuun käsitelty. Salaa voikko kuitenkin haaveili mielessään omasta onnellisesta lopusta. Milloin olisi aika sanoa ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti? Oliko olemassa yhtäkään sellaista satua, joka sai päätöksen, jonka voisi kertoa iltasatuna pienille varsoille, joilla oli oma polkunsa vielä kuljettavana?

- Tiedän, minun ei pitäisi olla tässä. Lähden tietenkin heti kun haluatte.. Venäläinen kokosi märät, kohmettuneet jalkansa, nousten sitten ylös. Kaikkialle vihloi, mutta se oli vain pientä verrattuna siihen tuskaan, jota tämän sydän sillä hetkellä koki. Pelkkä palominon katsominen sai voikon hätkähtämään, katumaan ja rakastumaan. Miten kukaan pystyi vaikuttamaan näin monella tapaa?

Tamma kuunteli kuin toisessa maailmassa Theon puhtetta, palominolla oli varmasti hypotermiaa vastaava lämpötila kehossaan. Oriin sanat kuitenkin saivat Emilynin ajatukset kirkastumaan hetkeksi - oliko toinen todella pelastanut tamman järven kamalista syövereistä? Kaikki palasi kuin salaman iskusta palominon mieleen; kuinka se oli kahlannut ja lähtenyt sitten uimaan, löytämättä enää pohjaa... Emily sulki silmänsä ja nosti katseensa sitten Theoon, kallistaen päätään ja hymyillen varmasti hyväsydämmisemmin kuin koskaan ennen. Miksi ihmeessä ori oli vaarantanut henkensä tamman vuoksi? Nehän molemmat olisivat voineet kuolla..

- Miksi sinä minut pelastit? Olisit voinut hukkua itsekin, Emily sanoi huolestuneesti, heleällä äänellään ja katsoi voikkoa lähes surumielisenä. Palomino ei olisi varmasti koskaan antanut itselleen anteeksi, jos Theo olisi kuollut vain ja ainoastaan yrittäessään pelastaa hupsun tamman henkeä - Emilyn vielä itse aiheutettua typerällä ideallaan kaiken, tietenkään sen ei olisi pitänyt lähteä uimaan... Emily koukisti polvensa ja nousi varvovaisesti jaloilleen, tuntien kylmän pureutuvan yhä pahemmin märkään kehoonsa. Siitä kuitenkaan välittämättä tamma siirsi ruskeat silmänsä Theoon ja päästi toivottoman hymyn huulilleen, mitä ihmettä toinen oli ajatellut juostessaan suin päin veteen....

Samalla Emily häkeltyi oriin puheita, miksi Theo oli aina pakenemassa tamman tavatessaan? Palomino olisi varmasti vihoitellut edelleen voikolle viimekertaisesta, jos olisi tavannut tämän eri merkeissä, mutta nyt Emily näki oriin aivan eri valossa. Eikä todellakaan halunnut päästää tätä lähtemään, ennen kiittämistään - miten ihmeessä tamma korvaisi Theolle kaiken?
- Ei, en tietenkään halua että lähdet! Miten minä voin koskaan kiittää sinua.. Emily jatkoi pehmeästi ja lähti hiukan huteroivin askelin kohti oriita, pysähtyen vain muutaman sentin päähän tästä, silmäillen voikkoa lähes palvovalla katseella. Tamman harja värisi muun kehon mukana, mutta tämän ruskeissa silmissä paloi lämmin kajo. Ja niin Emilyn sisälläkin, vasta nyt se huomasi kuinka olikaan haikaillut Theon perään, vaikka tamma olikin jo luopunut toivosta tämän suhteen. Ori oli varmasti jo unohtanut kaiken ja etsinyt sopivan, kauniin tamman itselleen, jonkun joka ei ollut niin toivoton luomaan onnistuneita suhteita..

Ehtimättä kieltää itseään Emily astui Theon lähelle ja painoi poskensa tämän kaulaa vasten, silmäluomien kätkiessä ruskeat silmät allensa. Oriin keho tuntui sillä hetkellä niin lämpimältä ja turvalliselta, ettei palomino ollut voinut mitenkään vastustaa ikäväänsä, jonka oli visusti pitänyt aijemmin salassa muilta. Myös Theolta. Ja itseltään. Hetken kuluttua tamma kuitenkin aivasi silmänsä ja peruutti hämmentyneenä kauemmas, pitäen silmänsä maassa kuin olisi tehnyt jotain pahaa.

- Kiitos, Emily sanoi hiljaa, se oli ainoa sana jonka palomino sai sillä hetkellä ulos suustaan. Tamma tunsi olonsa kiusalliseksi oriin katseen alla - mitä ihmettä voikko nyt alkaisi ajatella siitä?