Pääsivu
Metsä tuntui ensimmäistä kertaa aavemmaiselta, tyhjältä ja hiljaiselta, se oli täynnä haamuja, joita ei olisi halunnut nähdä. Joita ei olisi halunnut muistaa. Sillä hetkellä Remiel ei ollut lainkaan ennallaan, sen yleensä niin loisteliaat villiruusut olivat näivettyneet, kuihtuneet ja pudottaneet terälehtensä yksi kerrallaan. Joku sarkastinen olisi voinut sanoa surun pukevan hiirakkoa tammaa, vaikka se tunsi itsensä surkeammaksi, pienemmäksi ja voimattomammaksi kuin koskaan, sen kauneus ei ollut kadonnut mihinkään, siihen oli tullut täysin uusi sävähdys.
Sillä hetkellä Remiel ei voinut välittää mistään vähempää kuin ulkonäöstään, se oli murrettu, lyöty maahan eikä se uskonut enää jaksavansa nousta. Vihreiden silmien yleensä iloinen ja päättäväinen pilke oli vaihtunut surumieliseen, lähes apaattiseen katseeseen. Koko tamman olemus huokui menettämisen tuskaa. Remiel kaipasi äitiään enemmän kuin koskaan sillä hetkellä, Raj ei ollut koskaan kertonut tälläisestä tuskasta ja surusta, se ei ollut koskaan halunnut varoittaa tytärtään särkyneen sydämmen kestämättömästä kivusta. Risteytys ei ollut koskaan uskonut että voisi kaivata jopa veljeään, sillä hetkellä jopa Sidin pisteliäät kommentit tuntuivat paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä pohjaton yksinäisyys johon hiirakko tunsi hukkuvansa.
Kipua vain pahensi muisto Beniamista, kuva joka tuntui suorastaan palaneen kiinni vihreiden silmien verkkokalvoille, pakottaen tamman näkemään ori aina. Remiel ei edes tiennyt miksi oli tullut aarnimetsään, juuri täältähän se oli löytänyt prinssinsä, vaikkei ollut sitä silloin vielä tiennytkään. Kukaan ei ollut koskaan katsonut asiakseen kertoa tammalle kuinka onnekas tämä oli, se ei ollut sitä itsekkään täysin käsittänyt, ei ennen kuin oli menettänyt kaiken.
Tapahtumat toistuivat kerta toisensa jälkeen vihreissä silmissä, kuin jumittunut levy, kerta toisensa jälkeen hiirakko pakotettiin katsomaan kuinka sille niin uskomattoman rakas orii loi risteytykseen viimeisen katseensa ennen kuin katosi, ilman että Remiel saattoi tehdä asialle mitään. Edes unet eivät tuoneet helpostusta surun harmantamaan elämään, sillä öisin tamma joutui kokemaan kaiken yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka se kuinka yritti, aina sen pahin pelko kävi toteen. Kerta toisensa jälkeen, yö yön jälkeen. Enää Remiel ei halunnut nukkua, ei saattanut, tamma oli vähentänyt unensa liiankin vähään. Hiirakko tavoitteli suloista turtuutta, mutta ei saavuttanut tätä tilaa joka olisi tuntunut paratiisilta kaiken kivun ja kärsimyksen jälkeen.
Hopeiset kyyneleet olivat käyneet Remielille jo tutuksi, hetken tamma oli jo ehtinyt toivoa niiden loppuneen, kuluneen loppuun. Suolainen vesi kuitenkin tummensi harmahtavan karvan, kyyneleet saivat vihreiden silmien toivottoman katseen näyttämään entistä avuttomalta. Hiirakko olisi halunnut repiä oman sydämmensä irti rinnastaan, vain että olisi voinut tarkistaa sen vielä sykkivän. Hopeinen enkeli seisahtui metsäaukiolle, laskien päänsä ja antaen tunteilleen hetkeksi vallan. Siro keho värisi surun voimasta ja vaimea pohjattoman murtunut nyyhkytys tuskin kaikui metsän syvyydessä. Suru osasi olla niin kaunis, mutta niin petollisen julma.
Remiel poistuu <3
Sillä hetkellä Remiel ei voinut välittää mistään vähempää kuin ulkonäöstään, se oli murrettu, lyöty maahan eikä se uskonut enää jaksavansa nousta. Vihreiden silmien yleensä iloinen ja päättäväinen pilke oli vaihtunut surumieliseen, lähes apaattiseen katseeseen. Koko tamman olemus huokui menettämisen tuskaa. Remiel kaipasi äitiään enemmän kuin koskaan sillä hetkellä, Raj ei ollut koskaan kertonut tälläisestä tuskasta ja surusta, se ei ollut koskaan halunnut varoittaa tytärtään särkyneen sydämmen kestämättömästä kivusta. Risteytys ei ollut koskaan uskonut että voisi kaivata jopa veljeään, sillä hetkellä jopa Sidin pisteliäät kommentit tuntuivat paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä pohjaton yksinäisyys johon hiirakko tunsi hukkuvansa.
Kipua vain pahensi muisto Beniamista, kuva joka tuntui suorastaan palaneen kiinni vihreiden silmien verkkokalvoille, pakottaen tamman näkemään ori aina. Remiel ei edes tiennyt miksi oli tullut aarnimetsään, juuri täältähän se oli löytänyt prinssinsä, vaikkei ollut sitä silloin vielä tiennytkään. Kukaan ei ollut koskaan katsonut asiakseen kertoa tammalle kuinka onnekas tämä oli, se ei ollut sitä itsekkään täysin käsittänyt, ei ennen kuin oli menettänyt kaiken.
Tapahtumat toistuivat kerta toisensa jälkeen vihreissä silmissä, kuin jumittunut levy, kerta toisensa jälkeen hiirakko pakotettiin katsomaan kuinka sille niin uskomattoman rakas orii loi risteytykseen viimeisen katseensa ennen kuin katosi, ilman että Remiel saattoi tehdä asialle mitään. Edes unet eivät tuoneet helpostusta surun harmantamaan elämään, sillä öisin tamma joutui kokemaan kaiken yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka se kuinka yritti, aina sen pahin pelko kävi toteen. Kerta toisensa jälkeen, yö yön jälkeen. Enää Remiel ei halunnut nukkua, ei saattanut, tamma oli vähentänyt unensa liiankin vähään. Hiirakko tavoitteli suloista turtuutta, mutta ei saavuttanut tätä tilaa joka olisi tuntunut paratiisilta kaiken kivun ja kärsimyksen jälkeen.
Hopeiset kyyneleet olivat käyneet Remielille jo tutuksi, hetken tamma oli jo ehtinyt toivoa niiden loppuneen, kuluneen loppuun. Suolainen vesi kuitenkin tummensi harmahtavan karvan, kyyneleet saivat vihreiden silmien toivottoman katseen näyttämään entistä avuttomalta. Hiirakko olisi halunnut repiä oman sydämmensä irti rinnastaan, vain että olisi voinut tarkistaa sen vielä sykkivän. Hopeinen enkeli seisahtui metsäaukiolle, laskien päänsä ja antaen tunteilleen hetkeksi vallan. Siro keho värisi surun voimasta ja vaimea pohjattoman murtunut nyyhkytys tuskin kaikui metsän syvyydessä. Suru osasi olla niin kaunis, mutta niin petollisen julma.
Remiel poistuu <3