Hater?

Fjornot oli todella poissa, sitä ei ollut enää olemassa, silti Nez kantoi yhä entisen klaaninsa, jonka johtoon se ei koskaan päässyt, helmiä. Tamma oli vielä säästynyt Mortenin vihalta, sillä sen oli onnistunut vältellä isäänsä, eikä halunnut edes ajatella miten selviäisi hengissä kun musta orii sen tavoittaisi. Tämä kun oli nauttinut johtajan asemastaan, eikä olisi suurin surminkaan luopunut siitä ja sitten sen oma tytär oli melkein saanut oriin hengiltä!

Viileä tunturilla käyvä tuuli värisytti hieman Neziä, se kirosi Pravdaa ja tamman ohutta karvapeitettä, Mortenin karvapeitteellä tumma ei olisi palellut, mutta emältä peritty ohut karva ja siro olemus eivät suojanneet tammaa kylmältä. Mutta paksu ja pitkä harja oli selvästi Mortenin periä. Suoraan sanottuna tumma hiirakko tamma inhosi perimäänsä! Sitä ei oltu koskaan rakastettu ehdoitta, emä oli lähtenyt ennen kuin tamma oli edes päässyt jaloilleen, eikä Mortenikaan ollut mikään rakastava isähahmo, kaukana siitä!

Nez luimisti ajatuksissaan, sai jalkansa sohaisulle hienoisen lumivyöryn aikaiseksi, hetken se seurasi lumen kulkua, mutta jatkoi sitten tuhahtaen matkaansa kohti tunturin huippua.

BD & DD

Tältäkö tuntui menettää? Sisintä raastoi, silmiä kirvelsi ja hengitys oli vaikeaa? Doomsday seisoi tunturin lakealla huipulla antaen sinisten silmiensä kiertää ympäri Kaamoksen tummuutta. Se olisi halunnut, jos olisi ollut suinkin mahdollista, palata ajassa taaksepäin, kaataa kaikki Sätkyn Drinkkien juomat ojaan ja nukahtaa tyytyväisenä, ja ennen kaikkea selvänä, Sinin lämpimän kehon vierelle. Mutta se oli loppu nyt. Se oli enemmän kuin ohitse, se oli enemmän kuin haudattu unelma, sillä jos jokin asia oli selvää niin se, ettei Doomsday ollut luonteeltaan hakkaaja. Ei, se ei ollut sellainen hirviö, ei etenkään Sinille, joten se ei voinut enää kohdata päistärikön kasvoja katumatta jokaista hetkeään elämässään.

Miksei Tinilye ollut vain tappanut sitä? Pudottanut varsaansa kalliolta, antanut tämän pienen kehon murskautua kivikkoon? Doomsday ei nähnyt enää elämälleen syytä. Sillä ei ollut mitään minkä vuoksi elää. Kirjavan suupielet nousivat haikeaan hymyyn - sillä oli vain muistot, jotka raastoivat sisintä. Tekivät siitä koko ajan huterampaa ja epätodellisempaa. Kuin pahinkin huume.

Lumivyöry kuului hiljalleen rauhoittuvan Nezin takana, mutta tamman raivokkaat tunteet eivät, se olisi halunnut huutaa. Ei kirjava ollut ajatellut että Morten löytäisi joskus jonkun tamman joka sietäisi mustaa! Se oli kuvitellut kaikkien olevan vain yhden yön juttuja, pelkkiä bimboja unelmineen, ja sitten yhtäkkiä oli ilmestynyt Roxanne! Ruunikko oli melkein Nezin ikäinen ja nenäkäs, raivostuttava.

Pahemmaksi olon teki hyräily, joka pakotti itsensä pintaan, jota Nez niin vihasi. Se inhosi pakotettuja totuuksia suustaan, se inhosi hyräilyä, se inhosi kaikkea sitä menetettyä kontrollia. Tumma tamma tiesi totuuksien purkautuvan vielä jossakin vaiheessa, se oli oppinut vaimean hyräilyn enteilevän hetkellisiä rehellisyyden puuskia.

Kirjava hahmo ei myöskään auttanut Nezin oloa alkuunkaan, tamma pysähtyi niille sijoilleen, vilkuillen ympärilleen, miettien jatkaakko matkaa, hyräily vain voimistui hiirakon yrittäessä vaimentaa sitä.

Doomsdayn silmissä välähti - se näki muutaman sadasosa sekunnin ajan hiirakon hevosen kiipeävän tunturin rinteellä, ja jo siinä samassa tämä oli ponnahtanut suuntaan, jossa ei kuitenkaan vielä näkynyt ketään. Ei, ei ennen kuin pienen, hiljaisen hetken rikkoi lumessa kahlaava hiirakko tamma, joka oli noussut huipulle. Orin ilme oli näkemisen arvoinen - se räpytteli sinisiä silmiään, pudisteli päätään ja katsoi toista kuin uskomatta tämän olemassa oloon. Mitä, mitä helvettiä äsken oli tapahtunut?

- Tuota, öh, onko sulla joku kyky tai joku mikä liittyy johonki välähdyksiin tai.. Siis.. Doomsday virnisti hieman nolostuneesti. Mitä helvettiä se selitti? Kaunis, siro tamma vaikutti kaikelta muulta kuin iloiselta, joten kirjava päätti varoa sanojaan. Se olisi valmis poistumaan heti, jos toinen niin käskisi. Ori kohotti katsettaan toiseen.

- Siis, äh, unoha. Oon Doomsday. Sori jos tota.. oon tiellä tai jotai.. Kirjava mutisi viimeiset sanansa, tuijottaen nyt tiiviisti kavioidensa kärkiin. Kuinka säälittävää. Se ei ollut ikinä ollut naistennaurattaja, mutta tämä oli jo pohjanoteeraus. Ja mikä se välähdyskin oli olevinaan? Doomsdayta hirvitti. Se oli tulossa hulluksi.

Hetken Nez oli jo aikeissa ärähtää orille jotain hyvin, hyvin terävää, vaikka aisti hyvin tämän tilan. Se oli musertava. Juuri tälläisten seurassa tamma ei halunnut olla kykynsä takia, se ei olisi halunnut tietää sellaisista tunteista mitä ori juuri sillä hetkellä tunsi ja oli vannonut ettei tulisi ikinä sellaisia tuntemaankaan.

Juuri kun tamma oli saanut suunsa auki, sanoja ei kuulunutkaan, hiirakko nielaisi ja sulki silmänsä raivoissaan, se tiesi mitä oli tulossa. Totuus
"Ei ole, minun kykyni liittyy ajatusten hallintaan."ääni oli tasainen, tylsä ja kuulosti siltä kuin sanat olisi pakotettu Nezin suusta. Tosin niinhän sillä hetkellä tapahtuikin.

"Et ole tiellä." Nez jatkoi, vaikka olisi halunnut sanoa jotain täysin erillaista, huutaa ja ärjyä huono-onniselle oriille, joka tuntui oudon sekavalta tunteineen. Välillä se poti itsesääliä, pohjatonta surua ja paljon muitakin tunteita, tosin tästä kaikesta tamma sai vain onton kaiun, siihen verrattuna mitä tunteet olivat.

Doomsday oli valmiina kääntymään ja kävelemään pois, kun sitten kuuli jotain, mitä olisi viimeisenä odottanut kuulevansa hiirakon suusta. Siniset silmät nousivat hätkähtäneinä mutta helpottuneina ylemmäs, katsomaan toisen kasvoja. Oliko se tosissaan? Et ole tiellä. Se tuli niin.. viattomasti? Kirjavan suupielille nousi pieni, varovainen hymy.

- Ai. Okei.. Mut, mä taidan vaan häiritä sua joten.. mä täst.. meenkin.. Doomsday hymähti, vaikkei todellisuudessa olisi halunnut lähteä. Ei, se olisi halunnut jutella ja tutustua hiirakkoon, joka vaikutti kaikessa erikoisuudessaan mielenkiintoiselta tuttavuudelta, mutta jokin esti oria jäämästä.. Sen piti olla yksin. Yksin ja uppoutua murheisiinsa, niinhän?

Toinen käyttäytyi oudosti, aivan kuin orii olisi helpottunut Nezin vastauksesta, kirjava hymyili varovasti eikä tamma tajunnut toisen reaktioita alkuunkaan. Hiirakko oli hirvittävä, ilkeä ja pistävä, toisen olisi ollut vain parasta lähteä karkuun, ei kukaan tammaan halunnut tutustua. Ei elleivät halunneet hyötyä tästä jotenkin. Ja nyt tuo onneton olento vaikutti helpottuneelta? Kaikki ei täsmännyt.

"Et häiritse." Nez vastasi, se olisi halunnut häätää orin jo pois, ettei tämäkin ehtisi keksiä eri tapoja hyötyä Mortenin antaman kovan kasvatuksen hedelmästä.
"Mutta et sinä halua jäädä usko minua." tamma jatkoi, se hämmästyi itsekkin sanojaan, se tiesi puhuvansa totta, mutta ensimmäistä kertaa totuus myötäili sen ajatuksia. Tosin ehkä eri syistä.

Tumma tamma painoi suunsa tiukasti kiinni, se tiesi että kohtaus kaivautuisi pintaan vielä raivokkaampana tämän takia, mutta toivoi sen lykkääntyvän edes hieman. Turha toivo. Nez tiesi sen, jännittyneisyys äänijänteissä kieli sanoista jotka pakottaisivat itsensä esille jos Doomsday keksisi kysyä jotakin.

Doomsday kohotti toista kulmaansa. Se ei pystynyt liikkumaan vaikka olisi halunnut - tamma ei kaivannut sitä. Ei varmasti kaivannut! Senhän näki jo tämän ilmeestä. Sanoista. Kaikesta! Kirjava yritti ryhdistäytyä, mutta se jäi epätoivoiseksi pään ylös kohottamiseksi ja ilmeen kivettämiseksi. Hymy kariutui tämän huulilta, mutta siniset silmät tuikkivat uteliaasti.

- Miksen haluis? Doomsday töksäytti kysymyksen ilmoille.

"Koska olen ilkeä, julma, pistävä, väkivaltainen ja kylmä." Nez ilmoitti, nyt äänessä kuului selvästi pingoittunut sävy, kun tamma yritti estellä sanojaan, mutta tottahan tuo kaikki oli. Ainakin hiirakon omasta mielestä se oli juuri tuollainen, ei piiruakaan enempää, eikä vähempää.
"Lisäksi yritin juuri tappaa isäni ja pakoilen nyt häntä!" tamma möläytti, vaikka kuinka yriti pidätellä sanojaan, se puristi silmänsä kiinni ja tukkin suunsa luimistaen itselleen. Ei se halunnut tuon vieraan oriin tietävän siitä kaikkea, ei näiden raivostuttavien kohtausten takia.

Neziä raivostutti, ei enää Doomsday, vaan sen oma voimattomuus omaan kehoonsa. Eihän se pystynyt edes päättämään mitä sanoi sillä hetkellä!

Doomsday ei ymmärtänyt tammaa - kuinka se saattoi sanoa tuollaista itsestään? Kirjava ilmekään ei värähtänyt, se vain tuijotti toista ja yritti tolkuttaa itselleen, että hevosia oli moneen junaan. Oli niitä, jotka olivat hirmuisen säikkyjä ja epävarmoja, sekä näitä, jotka osasivat kuuluttaa omat huonot puolensa koko maailmalle häpeämättä sitä. Ehkä orinkin pitäisi tehdä ratkaiseva siirtonsa? Kertoa itsestään jotain, mikä vastaisi toisen tunnustusta? Tasavertaisuuden nimissä.

- Minä olen alkoholisti, naisten hakkaaja ja tyhmä. Doomsdayn siniset silmät katsoivat hiirakkoa liikahtamatta.
- Ja lisäksi emäni yritti tappaa minut kun olin varsa - pakenin ja sotkeuduin piikkilankoihin. Ori virkkoi kaulansa ympärille kietoutuneeseen lankaan, joka oli vuosien saatossa jo hieman ruostunut, mutta silti tiukasti sotkeutuneena. Doomsdayn oli pakko hymyillä hieman - tammahan oli oikeastaan aika suloinen.

- Joten kyllä, haluan jäädä! Ori sanoi itsepintaisesti hiirakolle, joka vaikutti taistelevansa itsensä kanssa.

Doosdayn reaktio yllätti Nezin, tamma paljasti oriille kuinka ilkeä ämmä oikein oli ja tämä alkaa purkaa itseään tälle. Se ei käynyt järkeen ei alkuunkaan, se sai risteytyksen vain hämmentyneeksi. Kohtaus hiljalleen hellitti ja nyt hiirakko olisi voinut valehdella, mutta hämmennys sai sen möläyttelemään asioita yhtä lailla.
"Minä juuri kerroin että yritin tappaa isäni ja olen hirveä ämmä ja sinä alat tunnustaa asioita minulle?"

Vasta nyt Nez huomasi kirjavaa ympäröivän piikkilangan, oriin puheista päätellen sen emä oli ollut kaamea, niin kuin Morten. Pravdaahan tamma ei juuri tuntenut, tämähän oli häipynyt paikalta melkoisen nopeasti ja liukkaasti.

Doomsdayn itsepintaisuus myös yllätti Nezin, äskenhän ori oli tuntunut rypevän itsesäälissä murtuneena ja maansa myyneenä. Mikään ei tuntunut tamman mielestä käyvän järkeen kirjavan suhteen.

Kirjava pyöräytti silmiään ja hymyili. Sen korvat olivat nousseet sivuilta ylemmäs ja kaiken kaikkiaan tämä näytti paljon pirteämmältä kuin hetkeä aikaisemmin. Pieni itsetunnon pönkitys oli selvästi ollut paikallaan, ja nyt kun tällä oli jotain, minkä vuoksi pitää pintansa, se tunsi itsensä paljon energisemmäksi!

- No, näytit kamalan kärsivältä ku kerroit mulle sun asioita, ni aattelin et tasaan tilit saman tien. Ihan yhtä hyvällä syyllä mä kerroin ku säki. Ori totesi sitten luoden tammalle viattoman hymyn. Armoton pohjoistuuli pyyhkäisi tunturin yli, mikä sai Doomsdayn kehon lävitse kulkemaan kylmiäväreitä. Se katsahti taivaalle - lumisade? Isoja hiutaleita alkoi leijailla pikkuhiljaa yhä alemmas ja alemmas tummalta taivaalta. Laihahko Doomsday paleli, muttei liion - pakkanen ei ollut vielä mitään verrattuna Kaamoksen pahimpiin viimoihin.

Nez tunsi itsensä epävarmaksi, se ei ollut koskaan ennen tuntenut niin kenenkään muun kuin Mortenin lähettyvillä ja nyt tuo orin pahanen sai sen epävarmaksi! Yleensä tamma olisi ajanut toisen hulluksi raivoissaan, mutta nyt kirjava oli saanut tietää siitä aivan liikaa eikä ollut häipynyt? Miten sellaiseen olisi pitänyt reakoida?

Sitä mukaa kun Doomsday näytti virkistyvän, tamma muuttui häilyväisemmäksi, sen korvat sojottivat epätietoisina sivulle ja se yritti päättää mitä olisi orille tehnyt. Ei hiirakko edes huomannut kylmää viimaa, vaikka se saikin siron kehon värisemään vaistomaisesti.
"Totta kai näytin kärsivältä kun en niitä halunnut oikeasti edes sanoa." Nez totesi äkäisesti, yrittäen saada otettaa taas itsestään, vaikka nostattaa uutta raivoa. Mikä tahansa olisi ollut epätietoisuutta parempi vaihtoehto.

Melkein polviin asti ulottuva lumihanki kylmäsi orin jalkoja, mutta tämän siniset silmät katsoivat tarkkoina tammaa. Keuhkoja pisteli kirjavan hengittäessä kirpeää pakkasilmaa, eikä ajatus siitä, että se tuntui varmasti samalta kuin räsynukesta, jota käytettiin woodoonukkena, parantanut asiaa ollenkaan. Jostain syystä Doomsday kuitenkin pysyi paikoillaan, hymyili ja kesti sen. Kesti, vaikka se tuntuikin ilkeältä - tämä halusi kuulla vain ja ainoastaan hiirakon äänen, ymmärtää tätä ja olla läsnä. Se, että ori olisi alkanut valittamaan omasta, kylmettyneestä ja vähintäänkin kohmeasta olosta, ei olisi ollut reilua. Kummankaan kannalta.

- Sanoit kuitenkin. Doomsday totesi yksikantaisesti, virnistäen sitten poikamaisen veikeästi.
- Tehtyä ei saa tekemättömäksi, tai jotain sellasta. Oon sen iteki kokenu kantapään kautta.. Oria kadutti samantien se, että oli sanonut jotain niinkin säälittävää, kuin mikä vihjaili tämän alkoholiongelmasta. Mutta sehän oli menneen talven lumia? Harmi, että Kaamoksessa talvi oli ikuinen. Viittasiko se siihen, ettei mitään voinut saada anteeksi? Oliko Kaamos maailman ainoa paikka, jossa tehtyä ei voinut ikinä saada anteeksi? Eikö täällä voinut aloittaa puhtaalta pöydältä? Kuva päistärikön tamman surullisista, verisistä kasvoista piirtyi Doomsdayn mieleen. Oliko orin elämä kahlittu oikeasti Siniin, oliko tämän jättäminen ollut väärin? Tuskin. Kohtalo oli vain pelleillyt kirjavan kanssa, halunnut haastaa tämän ja katsoa kuinka se ajoi tämän ojasta allikkoon.

- Mutta sitä en tajuu, miks oot ajamas mua pois? Haluutko välttämättä jäädä yksin murehtimaan? Mä luulin hetken kans, että asioiden jauhaminen omassa pienessä pääkopassa tuottais tulosta, mutta itsetuhoseks siinä vaan tulee. Joten pyydän, anna mun jäädä sun seuraan ees hetkeks. Ei siitä sulle kai haittaakaa oo? Kirjava katsoi tammaan anelevasti, kuin pieni koiranpentu.

Doomsday hämmensi Neziä pahasti, tamma ei todellakaan tiennyt mitä olisi sanonut tai tehnyt oriille, toinen ei suostunut lähtemään, vaan pyysi jäädä paikalle jakamaan tamman kurjuutta? Se ei sopinut alkuunkaan siihen käsitykseen minkä tamma oli muista saanut, se ei sopinut alkuunkaan siihen millainen tamma itse oli. Ei Morten ollut kasvattanut risteytystä puhumaan pahasta olostaan ja vuodattamaan katkeria kyyneleitä, eikä osoittamaan raivoa itseään kohtaan. Se kaikki oli heikkoutta.

Siksi nyt kirjavan käytös olikin jotakin mikä sai Nezin hämilleen, ori esitteli heikot puolensa lähes ventovieraalle, vihjaili niistä ja sitten pyysi vielä saada jäädä. Entistä hämmentyneemmäksi tamma tuli tajutessaan ettei halunnut vahingoittaa oria, eikä ajaa tätä pois enää. Yleensä tamma oli saanut kaikki ajettua luotaan ja tämä oli jätetty suosiolla rauhaan, leimattu raivotautiseksi ja vaikeaksi tapaukseksi, nyt Doomsday ei vain suostunut lähtemään vaan tuntui pyrkivän ymmärtämään tammaa.

"Murehtiminen on heikkoutta." Nez sai lopulta huokaistua, se tutkaili ensimmäistä kertaa todella epävarmasti oria, yrittäen unohtaa kylmän tuulen joka tunki luihin ja ytimiin, sekä kirjavan koiranpentumaisen katseen.