Nyt taivas voisi olla sininen

Kirpeän pakkasilman hengittäminen kutkutti keuhkoja ja sai kimon orin suupielet kaartumaan hyväntuuliseen hymyyn. Se oli kaukana kotoaan - täysin vierailla mailla, jonka menosta sillä ei ollut harmainta aavistustakaan, mutta silti Christophe jaksoi ajatella asiaa valoisammalta puolelta. Tämän oli varmasti tarkoitettukin tapahtuvan - se oli saanut rohkeutta joutuessaan eroon rakkaistaan, ja oli nyt valmis kohtaamaan uusia haasteita.

Kimo nosti ravin, ohuen lumikerroksen pöllytessä usvan lailla tämän jaloissa sammalpeitteen päällä. Chris tutkaili ympäristöään sinisillä silmillään, tietämättä oikein tarkalleen missä oli. Se kuului Dionin klaaniin, muttei ollut raja-asioista ollenkaan varma.. Ja mitä muiden hevosten puheisiin oli uskominen, nyt elettiin sekasortoisia aikoja, jolloin ei voinut olla koskaan liian varovainen. Vai oliko se vain huonoa pilaa? Musta lohikäärme lensi sinne tänne orin takana, jäämättä hetkeksikään liian kauas tästä. Se hohkasi sinisenä, joten Chris tiesi ettei ollut pelättävää. Ympäristössä ei voinut olla vihamielisiä otuksia, koska muuten Léon olisi vaihtanut väriä punaiseksi ennen kuin kimo olisi kerennyt edes silmäänsä räpäyttämään.

(Elmia kera sokean kaunokaisensa)

Päistärikkö huokaisi, linkuttaessaan havumetsässä. Sen keho oli runnottu Doomsdayn toimesta, aivan kuin riutuneisuus ei olisi riittänyt.

Sinin jalkoja särki ja sydän itki verta. Miksei tamma ollut tajunnut, että Doomsdayn asiat olivat niin huonosti? Niin tämänkin olisi voinut estää, varmasti. Kirjava olisi pitänyt vieroittaa siitä petojen loukusta ja alkoholista. Mutta sokean oli hankala huomata niitä pieniä asioita, jotka merkitsivät. Tamma oli elänyt vaikka kuinka kauan siinä talossa, maannut päivät pitkät ja välillä jaloitellut sen verran, mitä jalat kestivät, kuunnellut kuinka Doomsday oli hoiperrellut taloon ja samantien sammunut maahan.

Tamma höristi korviaan taaksepäin, kuullessaan ääniä. Oliko joku tulossa sitä kohti? Peitsari pysähtyi ja kääntyi ääntä kohti, osoittaakseen edes jotain elonmerkkejä. Eihän tammalla ollut tarvetta yrittää kohdistaa kuollut silmänsä ketään kohti, mutta se tuntui paljon luontevammalta.

Sin ei edes tiennyt missä oli. Toisaalta hajut, mitkä ympärillä viestittivät havupuista, tarkoittivat myös vaaraa. Missä tahansa saattoi vaania saalistajia, odottamassa sopivaa saalista. Ja Sin jos kuka olisi täydellinen saalis.

Chris höristi korviaan kuullessaan voimakkaita rasahduksia. Samassa Léon lennähti kimon turvan edessä mittavan kaarteen, vaihtaen värinsä utuisen harmaaksi. Epävarmuus? Ravi vaihtui reippaaksi ja uteliaaksi raviksi - kyseessä oli pakko olla toinen hevonen, sillä tammamaisen sievä tuoksu tulvahti orin sieraimiin. Pienen matkan päässä, ohuella lumihangella havupuiden oksien katveessa seisoi varovainen, erittäin laiha ja surullisen näköinen päistärikkö, eikä Chris voinut olla kohottamasta häkeltyneesti kulmiaan. Näky järkytti sitä - ei sillä, ettäkö toinen olisi ollut ruma, ei, mutta kimo havaitsi jotain aivan muuta.

- Voitte rentoutua, en tee pahaa. Ori lausahti itsevarmalla ja lempeällä äänellä, hymyillen pienesti, mutta hämmentyen sisimmästään. Miten joku saattoikin olla noin riutunut henkisesti? Sen kaiken näki lasittuneesta silmästä, joka tuskin näki mitään, ja siinä, missä kuuluisi olla toinen silmä, oli vain armoton kuoppa. Chris pysähtyi pehmeästi, pienen surinan kuuluessa hiljaisuudessa. Léonin siivet löivät nopeasti yhteen kuin kolibrilla.

- Olen Christophe, täkäläiset kai esittäytyisivät Dionilaiseksi. En tiedä rajojen sijainneista vielä, mutta jos tunnette läsnäoloni jollakin tapaa ahdistavaksi, sanokaa yksikin siihen vihjaava sana ja olen teille ilmaa. Kimo hymähti, rentouttaen koko olemuksensa nyt täydellisesti. Sokeat vaistosivat tunnetiloja, ja olisi tärkeää ettei toinen kokisi Chrisiä uhkaavaksi.

Sin kuunteli tarkkaan. Askelten rytmi vaihtui reippaammaksi, joten toinen oli nähtävästi huomannut päistärikön. Askeleet kuuluivat ilmeisesti hevoselle, sillä havujen kahina ja maan matala kumahtelu kertoi vain ja ainoastaan kavioeläimestä. Toinen haisi tuntemattomalle, eikä tämä ainakaan tuntunut vihamieliseltä. Kyllä sen olisi tuntenut jo kauempaa painostavana, jos toinen vihainen olisi ollut. Doomsdayn tamma oli huomannut jo kauan ennen kuin se yht'äkkiä pöllähti taloon, se oli suorastaan huokunut vihaa.

Hevosen ääni paljasti tämän oriksi. Toisen itsevarma vakuutus siitä, ettei se tekisi pahaa, hämmensi tamman. Miten noin pienet sanat pystyivät luomaan jo turvallisuuden tunnetta? Sin epäili jo järkensä pettävän - ei kukaan ollut turvassa Kaamoksessa. Ja olihan tamma tuntenut turvaa Theonkin lähellä, kuten myös Doomsdayn lähellä, ja molemmat olivat pettäneet tamman. Jolistakaan tamma ei ollut pitkään aikaan kuullut yhtään mitään, ei sen jälkeen, kun päistärikkö oli sokeaksi tullut ja hävinnyt pikkuhiljaa näkyvistä. Vietti varmaan tavallista nuoren tamman elämää SD'ssä juopotellen, vaihdettuaan kaverinsa paremmannäköisiksi. Ori esittäytyi Christopheksi, mutta peitsari tuijotti vain hiljaa eteensä, roikottaen vasenta takastaan ilmassa. Sitä särki pahemmin kuin muita jalkoja yhteensä, kuten aina. Hitaasti tamma raotti suutaan ja yritti suunnata päätään surinan suuntaan - ääni oli saapunut paikalle sen jälkeen, kun Christophe oli tullut.

- Miten... Sin aloitti, mutta ei yht'äkkiä osannutkaan muotoilla sanojaan. Tamma epäröi hetken.
- Miten pystyt pyytämään minua rentoutumaan ja vakuuttamaan hyvistä aikeistasi noin varmasti ja rauhallisesti? Miten luulet minun voivan luottaa siihen, ettet tee pahaa? Olen tavannut varsin taitavia näyttelijöitä, mutta sinä olet tähän mennessä vakuuttavin, tamma sanoi epävarmasti. Miksi ori kuvitteli saavansa tamman rentoutumaan vain sanomalla, ettei tee pahaa? Eikö se nähnyt, missä kunnossa tamma oli? Päistärikön olemus oli väsynyt - se ei edes jaksanut jännittää itseään hätävalmiuteen mahdollista hyökkäystä vastaan, se häviäisi kuitenkin. Hakatkoon miten paljon haluaisi, ei tamma pystynyt mitenkään puolustautumaan oria vastaan.

Chris ei voinut yllättyä tamman sanoista - ei sen jälkeen, kun oli nähnyt tämän lasittuneen silmän kaipuun, kuullut tämän epävarman äänen ja tuntenut tämän varovaisuuden pingoittuneena värinänä ilmassa. Kimon olemus ei muuttunut rahtuakaan - se seisoi yhtä varmasti ja rennosti paikoillaan, kuunnellen kaiken, mitä sanottavaa päistäriköllä oli, tarkasti. Jostain syystä ori hymähti vaimeasti, pudistellen sitten vaivihkaa päätään. Se tunsi tämän tilanteen - tule kaltoin kohdelluksi, tanssi heikoilla jäillä koko loppuelämäsi. Silti Chris ei sortunut sääliin. Se tiesi miltä tuntui olla alati muiden vähättelyn ja avunannon kohteena. Elämä ei päästänyt ketään helpolla, ja joidenkin osalle sattui piikkisen tien kulkeminen toimimattomilla jaloilla. Piikit saattoivat raastaa jalkasi verille, mutta tiesit raahautuvasi vaikka hampailla päämäärääsi. Päistärikössä oli jotain, jokin erityinen piirre, mikä herätti kimon kiinnostuksen. Sillä oli ollut joku, sitä oli rakastettu. Mutta miksei enää?

- Tiedät itsekin vastauksen. Christophe hymähti hyväntuulisesti, toisen kysymyksiä kuitenkaan kyseenalaistamatta.
- Koska minä en näyttele. Ori sanoi lopulta, pienen hiljaisuuden jälkeen, hymyillen yhä valloittavasti. Hymy on joskus erikoinen veijari - se saattoi ahdistaa tai musertaa, mutta myös ilahduttaa. Sen saattoi tuntea, vaikkei sitä nähnyt. Se toi tiettyä lämpöä tullessaan suoraan sydämestä, ollessaan oikealle kohteelle osoitettu. Ja juuri sillä hetkellä ori tiesi, että tamma kaipasi jotain aitoa. Se tarvitsi jotain, mihin luottaa. Chris pysytteli vakaava kuin kivi, jyrkähtämättömänä paikoillaan ja hengittäen tasaisesti. Léon lenteli sinne tänne hevosten ympärillä, hehkuen yhä harmaana. Kuinka muutenkaan.

- Meille on annettu valinnan vapaus, saamme siis itse päättää siitä, mihin kuljemme ja millä tavalla. Sinä et ole valinnut helpointa tietä, mutta muista, jokainen tie vie perille. Kun jaksaa muistuttaa itseään siitä, että maailmassa on muutakin kuin tuskaa ja pahuutta, luottaa rakkauteen, pääsee jo huomattavasti pidemmälle. Esteet on tarkoitettu ylitettäviksi, joskus emme vain tajua kun sellainen tulee eteen. Kimon ääni oli miellyttävän tasainen ja turvallinen.

Sin tuijotti tyhjästi eteenpäin ja kuunteli orin sanoja. Ja kun se alkoi puhumaan rakkaudesta, tamma luimisti korvansa ja kohotti päänsä.

- Minun tieni eivät vie perille! Jokainen mihin käännyn, vie umpikujaan. Kaikki valitsevat puolestani, koska luulevat minun olevan avuton sokeuteni takia, ja muiden valinnat ovat huonoja! Sin puhui selvästi kovemmalla äänellä, loukkaantunut sävy hiipien tamman puheisiin. Se ei jaksanut sitä, kuinka kaikki kokivat liikaa myötätuntoa siihen, ja kun ne eivät tunteneet sitä lainkaan, sai tamma turpiinsa.

- Minä en luota enää kertaakaan rakkauteen, sillä joka kerta kun niin olen tehnyt, olen saanut turpiini. Edellisellä kerralla jopa fyysisesti, tamma sanoi säröilevällä äänellä, muutaman kyyneleen karatessa tamman poskea pitkin hankeen. Eikö voisi olla jo aika sille, että päistärikkö löytäisi vihdoin rauhan ja sen oikean miehen, joka osaisi tehdä tammasta vihdoin onnellisen? Eikö tamma voisi jo olla jollekin orille unelmien prinsessa ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti? Miksi korttitalon piti kaatua, kun se juuri oltiin saatu huteralle alustalle pystytettyä?

- Tässä paikassa ei tunneta termiä rakkaus, kun nykyinen sukupolvi on syntynyt aiemman vahingoista ja huonoista päätöksistä. Saat etsiä pitkään, jos haluat löytää selväjärkisen hevosen, ja voit toki saarnata rakkaudesta niin paljon kuin haluat, mutta vakuutan, se menee kuuroille korville!

Chris kuunteli tamman jokaiset sanat. Hiljaa, ymmärtäen. Mutta tamma vaikutti tuohtuneelta - loukkaantuneelta. Se oli kuin siipeen saanut lintu, yritti nousta lentoon, tuulen selkään, mutta kun ei onnistunut, luovutti ja päätyi pedon syömäksi. Kimo ei saisi tätä sotkua selvitettyä. Ei, se oli liian sekaisin asioista, joista sillä ei ollut ymmärrystäkään.

Päistärikön lopettaessa ori oli hetken hiljaa. Ja pian väreitä nostattava, hiljainen mutta silti vahva ääni kantautui ilmoille.
- When you try your best but you don't succeed.. When you get what you want but not what you need. Chris kohotti päätään, astui askeleen lähemmäs, kuitenkin varovaisesti ja tiedostaen tammalle, että oli tulossa. Se tönäisi pehmeästi luisevaa päistärikköä kaulalle, rohkaisevasti ja lempeästi. Kuinka toinen olikaan vajonnut epätoivoon.

- When you feel so tired but you can't sleep.. Stuck in reverse. Chris katsoi Léonia, joka oli muuttunut mustaksi. Pelko.
- And the tears come streaming down your face, when you lose something you can't replace, when you love someone but it goes to waste. Could it be worse? Kimo toivoi, että tamma ymmärtäisi sanat, tajuaisi niiden merkityksen. Tämä toivoi antavansa toiselle toivoa - jotain minkä takia jatkaa huomiseen. Kaikki ei ollut menetetty. Ei, kaiken voisi korjata.

- Lights will guide you home, and ignite your bones. And I will try to fix you. Ori tarttui hellästi tammaa ohuesta otsaharjasta ja hymyili tälle edelleen. Se halusi saattaa toisen kävelylle - sen piti saada jotain, mikä herättäisi sen elämään. Epäonnistumisista voisi aina nousta - ne voisi aina unohtaa, aina pystyi aloittamaan alusta.

Sin oli yllättynyt siitä, että ori ei keskeyttänyt sitä missään vaiheessa. Ja vielä enemmän tamma hämmentyi, kun ori alkoi laulamaan. Ei Kaamoksessa tällaisia oreja ollut. Ja jos olikin, ne olivat hyvin piilossa. Aivan kuten tämäkin ori. Kyyneleet alkoivat virtaamaan tamman poskea pitkin orin laulaessa. Miksei se ollut tavannut tätä oria aiemmin? Miksi päistärikkö oli antanut itsensä tehdä kaikki ne virheet, mitkä se oli tehnyt?

Koska se oli ollut hukassa. Henkisesti. Se oli antanut itsensä uskoa mahdottomuuksiin ja vältellä vastuuta. Se oli halunnut jonkun pitävän huolta itsestään ja antavan vastauksia niihin kysymyksiin, se oli kiintynyt liikaa eikä pystynyt enää pitämään huolta itsestään. Peitsari hätkähti hieman orin kosketuksesta - se oli kyllä noteerannut orin lähestymisen, muttei ollut tajunnut sitä, ennenkuin ori oli tammaa koskettanut. Sin puri huultaan ja pidätteli kyyneleitään. Se ei halunnut olla näin heikko!

Christophe otti tamman otsaharjasta kiinni ja tamma otti varovaisesti heikoilla jaloillaan askeleen eteenpäin. Jokin tässä tilanteessa oli tuttua. Ja sitten tamma tajusi - Theo oli näyttänyt tammalle revontulet, johdattanut sen eteenpäin. Ja nyt Christophe halusi viedä tamman myös kävelylle. Mutta tamma antoi itsensä silti vietäväksi, mitä se siitä muka voisi hävitä?

Chrisin kasvot kirkastuivat, niiltä häipyi se pieni epäilys ja epävarmuus, sillä päistärikkö lähti kävelemään. Se luotti. Metsän hiljaisuus oli kauneinta musiikkia sillä hetkellä, lumen pöllytessä hevosten jalkojen alla. Ori halusi patoa tammaan jotain, minkä se muistaisi ehkä koko loppuelämänsä. Sen oli saatava rohkeutta. Sen oli saatava joku, joka auttaisi sen ylös.

- And high up above or down below, when you're too in love to let it go. But if you never try you'll never know just what you're worth. Chris varmisti päistärikön jokaisen askeleen - se siirsi irtonaiset juuret ja puista varisseet oksat tämän jalkojen tieltä, antoi toiselle mahdollisen täysin turvalliseen kulkuun. Ori päästi tamman otsaharjasta irti, mutta pysytteli tämän vierellä. Koko ajan. Sen keho oli päistärikön vierellä niin, että tämä saattoi tuntea siitä hohkaavan lämmön ja läheisyyden.

- Tears streaming down your face when you lose something you cannot replace. Tears stream down your face, and I.. Chris pysähtyi, painoi päänsä tamman laihalle ja kylmälle kaulalle, puhaltaen tähän tuttavallisesti lämmintä ilmaa. Orin siniset silmät painautuivat kiinni ja se veti syvään henkeä.

- .. And I will try to fix you. Kimo avasi silmänsä, siirtyi vähän kauemmas ja katsoi päistärikön kasvoja hymyillen.

Sin hapuili varoen eteenpäin. Se tunnusteli tottuneesti jokaisella askeleella maaperää edessään, kunnes tajusi ettei sille ollut tarvetta. Christophe tuntui siirtävän kaiken tamman tieltä. Päistärikkö otti edelleen varovaisia askeleita eteensä - koskaan ei voinut olla varma kivistä. Tamman kävely oli hankalaa ja hidasta, mutta orilla näytti riittävän kärsivällisyyttä.

Peitsari hämmentyi, kun ori irroitti otteensa tamman otsaharjasta. Mutta koska lämpö tuntui edelleen tamman vierellä ja kutitteli ihoa, harmaa tamma jatkoi eteenpäin. Orilla oli uskomattoman hyvä lauluääni - se varmasti pystyisi hankkimaan vierelleen minkälaisen kaunokaisen tahansa. Mutta se, kuka lopulta voittaisi Christophen sydämen itselleen, oli varmasti puhdasta kultaa sisältäänkin. Kukaan vähäpätöisempi tuskin saisi koskaan oria itselleen.

Ori pysähtyi, tamman itsensäkin keskeyttäessä askeleensa. Ori puhalsi lämmintä ilmaa tamman kaulalle ja varovasti päistärikkö hymyili vastaukseksi. Mutta kun ori lauloi viimeisen fraasinsa ja astui kauemmas, tamma hätkähti ja hätääntyi hieman. Se tunsi kirjaimellisesti olevansa sokea ja hukassa - kuin se olisi avannut silmänsä ja tajunnut, ettei nähnyt mitään.

Sin ei tiennyt mihin mennä tai mihin jatkaa. Tamma ei yht'äkkiä tuntenutkaan orin lämpöä vierellään, vaikka jollain asteella vaistosi toisen olevan vielä lähettyvillä, siitä tuntui kuin aiempi olisi ollut pelkkää unta. Yksinäisethän keksivät aina kaikkea viihdyttääkseen itseään, ehkä Christophekin oli vain tamman mielikuvituksen temppuja? Surina kyllä kuului vielä, mutta se saattoi hyvinkin tulla päistärikön pään sisältäkin.

- ... Christophe? Sin kysyi varovasti ja odotti vastausta. Se halusi varmistaa, ettei toinen ollut unta!

Léon pysyi edelleen harmaana, joskin vaaleni koko ajan ja muutti muotoaan sinisemmäksi, mutta harmaa kuin harmaa. Kimon silmät katsoivat tammaa, kunnes huomasivat tämän pienen hätääntymisen. Tamma oli luottanut Chrisiin, sen huomasi jo nyt panikoituneesta reaktiosta. Päistärikön oli pakko olla kokenut kovia - se pelkästi koko ajan menettävänsä jotain.

- Ei syytä hätääntyä, olen yhä täällä. Tosin Léonin mielestä olet yhä epävarma ja hermostunut, haluaisin kyllä uskoa että rentouduit edes hetkeksi. Ellei lauluni ollut sitten jotain todella kauheaa kuunneltavaa.. Chris naurahti pienesti, astuen sitten taas lähemmäs, jotta toinen voisi rentoutua ja tuntea olonsa varmaksi. Kimo ei oikein tiennyt, mitä ajatella toisesta. Se oli riutunut sekä henkisesti että fyysisesti, ei sitä voisi jättää tällaiseeseen paikkaan yksin.

- Mutta olen iloinen että luotit. Orin tasainen ääni oli jo itsessään musiikkia, vaikkei tämä sillä hetkellä laulanutkaan.

Sin kuunteli jälleen, ja pian tamman tarkat korvat erottivat hengityksen, ja sen jälkeen orin rauhallinen ääni jatkui. Tamma huokaisi ja rentoutui asteen verran enemmän. Peitsari ei ollutkaan tulossa hulluksi, ja kaiken lisäksi Christophe oli todellinen. Tamman syke tasaantui taas, nyt kun hädälle ei ollutkaan aihetta. Christophe oli edelleen paikalla.

- Halusin vain varmistaa, ettei mielikuvitukseni tehnyt kepposia, tamma sanoi ja hymyili varovaisesti. Sitten se hätääntyi jälleen.
- Ei! Ei laulusi ollut kauheaa, ei todellakaan, päistärikkö vakuutti. Ori astui lähemmäs tammaa ja tämä rentoutui jälleen hieman enemmän. Sokea hymyili orille jo varmemmin.

- Haluan näyttää sinulle, miksi olen... tällainen, tamma sanoi ja huokaisi, terästäen aistejaan. Se oli ennenkin kyllä ajautunut kaupunkiin havumetsästä, mutta usein vahingossa, päämäärättömän kävelyn jälkeen. Se muisti suurinpiirtein, mistä sinne pääsi - koskaan ennen se ei ollut joutunut tosissaan hakeutumaan SD'hen.
- Missä päin me olemme? En ole sokeana joutunut suunnistamaan mihinkään, vaan päädyn aina vahingossa sinne minne silloin päädynkin. Kuten tänne.

Chris kohotti katsettaan. Tamma halusi näyttää jotain? Kimo ei nähnyt asiassa mitään estettäkään - se enemmän kuin mielellään kuuntelisi ja seuraisi toista. Oria hymyilytti päistärikkö - se oli tosiaan luullut tätä mielikuvituksen tuotteeksi, mutta ymmärrettäväähän se oli. Minkälainen helvetti olikaan, kun ei voinut nähdä mitään?

- Jonkinlaisen havumetsän laitamilla, edessä päin alkaa jo hämärästi hahmottumaan taloja. Kimo totesi lyhyesti, vilkuillen hetken ympärilleen. Kyllä, kauempana kiinsi jokin kaupungin tyylinen, sellainen jossa asui tunnetusti paljon ihmisiä. Kaamoksessa niitä tuskin kuitenkaan olisi - ainakin sellaista huhua ori oli kuullut. Ei kaksijalkaisia, ei ongelmia. Kimo hymähti, sitten kävellen takaisin tamman laihaan ruumiiseen kiinni, varmistaen tälle turvallisen kulkemisen.

- Joten.. Mihin suuntaan?

Sin kuunteli orin selitystä ja mietti samalla Kaamoksen pinta-alaa, sellaisena kuin oli sen tunturilta heikkonäköisenä nähnyt. Kyllä, nyt se tiesi missä oli. Tamma tunsi pian orin kiinni itsessään ja kuuli orin kysymyksen.

- Me menemme nyt tähän kaupunkiin. Ei nykyinen olotilani johdu pelkästään Kaamoksesta ja sen henkilöistä, siihen suuri syy on myös ihmiset ja heidän ahneutensa, sekä minun nuoruuteni luonne, tamma kertoi ja lähti varovasti suunnistamaan eteenpäin. Se totta vieköön halusi näyttää Christophelle, mikä Kaamoksen nuorison tilanne oli. Eikä se ollut hyvä. Tiedä nousisiko se koskaan edes. Ehkä, jos saataisiin enemmän tämän orin kaltaisia hevosia puhumaan järkeä niiden päähän.

Havupuiden tuoksu heikentyi hyvin hitaasti, samalla kun lumi syveni. Päistärikkö tiesi selvästi, mihin oli suunnistamassa, ja se näkyi tamman senhetkisessä määrätietoudessa.

Sin poistuu, kiitoooooss <3

Christophe poistuu, kiiitos itsellesi<3