Double surprise

Taakka Roxannen vatsassa oli käynyt entistä painavammaksi viikkojen myötä, itseasiassa välillä tamma oli varma kantavansa kolmea varsaa vatsassaan yhden sijasta. Lähellehän täysiverinen oli osunut, sillä tosiaan, kahta nuorta hevosenalkua ruunikko mahassaan kasvatti. Mutta sitähän Roxanne ei tiennyt.

Raskaasti hengittäen tamma pysähtyi hallan valloittamalle niitylle ja antoi pohjoistuulen riepotella mustaan harjaansa. Morten oli mennyt menojaan, tuskin kauas, mutta kadonnut kuitenkin, eikä ruunikko ollut tavannut oikeastaan ketään sen jälkeen kun oli löytänyt mustan oriin jäätyneiltä vesiputouksilta. Ja siitäkin oli kaksi viikkoa? Kuukausi? Roxanne ei edes muistanut päivien lipumista ohitse. Tamma sulki hetkeksi silmänsä, sillä satunnaiset potkut ruunikon vatsassa yltyivät melkeimpä mukiloimisen tasolle. Aivan kuin varsa olisi tapellut jotain vastaan yksinäisellä näyttämöllään..

Äkkiä kipu tuntui kuitenkin aivan eri kohdassa missä ennen, aivan eri tuntuisenakin kuin aijemmin. Sitten uudestaan. Ja uudestaan. Roxanne pakotti itsensä liikkeelle, näin sille oli käynyt muutamaa päivää aikasemminkin mutta kohtaus oli mennyt ohitse muutaman minuutin jälkeen. Täysiverinen käveli rauhallisesti ympäriinsä ja odotteli yllättävänkin kärsivällisesti kipukohauksen päättymistä, - ja luulikin sen hetkeksi hellittäneen, kunnes pysähtyi vain toteamaan vatsan kouristuksien olevan vain entistä pahempia kuin hetki sitten.

- Helvetti soikoon, Roxanne manasi hiljaa, ei se nyt halunnut synnyttää! Ei keskelle valtaisaa laaksoa, ei kaukana Mortenista.. Sehän olisi kuin tarjottimelle asetettu lihankimpale pedoille - miksei tamma olisi yhtä hyvin voinut vain katkaista jalkojaan ja asettua keskelle susia kuhisevaa metsää? Kauaa tamma ei kohtalolle kuitenkaan kerennyt vihoitella, sillä uudet, yhä voimakkaammat supistukset pakottivat sen liikkeelle. Levottomasti edes taas seilaten Roxanne kävi lopulta maaten, voimatta enää ohjailla itseään oikeastaan mitenkään. Yhä pakokauhuisemmat ajatukset tunkivat yhä uudestaan ja uudestaan täysiverisen mieleen, todellisten tapahtumien sysätessä niitä samaa aikaa muualle. Pian tamma jätti kauhukuvat kuitenkin lopullisesti taakseen, sillä raivokkaat supistukset tuntuivat vievän ruunikolta järjen mennessään. Hikisenä Roxanne asettui kyljelleen ja tunsi pakottavaa tarvetta ponnistamiseen. Samalla tamma lähes kiukustui toistuville, yhä tuskaisemmille supistuksilleen, kiroten mielessään koko maailmankaikkeuden keksijää alimpaan helvettiin.

Monen minuutin kuluttua, ehkä puolen tunninkin Roxanne tunsi ensimmäisen taipaleen olevan ohitse - ainakin se oli tuntenut selvää helpotusta mahassaan kaikkien niiden kipupiikkien jälkeen. Voimatta kuitenkaan kurottua pienen, maahan ilmestyneen möntin luo täysiverinen oli yhä supistuksien riepoteltavana ja ponnisti uudestaan. Monta kertaa, uudestaan. Ja monien tuskantäyteisten minuuttien jälkeen Roxanne tunsi viimeisen rutistuksen koettelevan itseään, kunnes kaikki sumeni hetkeksi. Muutaman minuutin jälkeen tamma avasi silmänsä, hikisenä, uupuneempana kuin koskaan ennen. Roxanne keräsi voimiensa rippeet ja nousi kyljelleen, kääntäen heikkona katseensa varsaa kohden. Tai siis.. varsoJA kohden.

Sillä totta tosiaan, vaikka tamma luulikin hetken näkevänsä optisia harhoja, ruohikolla todella makasi kaksi varsaa yhden sijasta. Naurahtaen käheästi Roxanne kurottautui nuolemaan kumpaistakin, hämmentyneenä ja uskomatta näkemäänsä ollenkaan. Oliko se todellakin kantanut koko ajan kahta varsaa vatsassaan? Roxanne oli liian väsynyt ajattelemaan asiaa enempää, tamma oli oikeastaan täysin turta tekemään yhtään mitään. Edes jaloilleen täysiverinen ei jaksanut nousta, se oli kerta kaikkiaan aivan kuitti.

Roxannea oli yllättävän vaikea löytää, ottaen huomioon jopa Mortenin oletuksen siitä kuinka suureksi tamma oli mitä luultavammin kasvanut, ori olisi tuplannut arvauksensa jos olisi tiennyt varsoja olevan kaksi.

Ajatuksissaan musta oli ajautunut vanhoille alueilleen, jotka aikoi vielä jonain päivänä lunastaa takaisin itselleen. Moista ei tarvitsisi edes tehdä ilman sitä kirottua virnistelevää oria joka oli horissut Remielistä. Tavallaan Roxanne oli ollut oikeassa halutessaan pitää mustan erossa tammasta, tosin eri syistä.

Mitä entisen johtajan mustelmiin tuli, oli tämä jo täysin kunnossa, aika-ajoittaista kolottamista lukuunottamatta. Tällä hetkellä Morten kuitenkin voi varsin mainiosti ja antoi violettien silmiensä vaeltaa niityllä jonka reunaan oli saapunut. Katse ei harhaillut alueella kuitenkaan kauan, sillä ne osuivat ruunikkoon maassa makaavaan olentoon. Roxanne! Huoli oli ensimmäinen asia joka ajoi mustan liikkeelle, oliko toiselle tapahtunut jotain? Sydän tuntui lyövän hyvin, hyvin voimakkaasti, kuin ori olisi ollut pakahtumaisillaan pelosta.

"Roxy-rakas oletko kunnossa?" Morten kysyi huolissaan, se näki vain varsomisen aiheuttaman veren ja väsyneen tamman, ei kahta myttyä maassa joita täysiverinen hoivasi.

Roxanne oli täysin voimaton, jopa varsojen nuoleminen tuntui sillä hetkellä täysin mahdottomalta tehtävältä. Sillä hetkellä oikeastaan ainoa asia joka piti täysiverisen hereillä oli yhtäkkinen kysymys, joka sai tamman väsyneenä kääntämään katseensa ääntä kohti. Ruunikolta vei hetken tajuta kuka tulija oli ja mitä tämä halusi, eikä Roxanne oikein osannut kuvata olotilaansa nähdessään Mortenin edessään.

- Olen väsynyt, tamma lopulta totesi lyhyesti, se olisi halunnut huomauttaa muutaman piikikkään mielipiteensä siitä, ettei ori ollut lähellä h-hetken tullen, mutta tunsi voimiensa olevan niin lopussa ettei jaksanut vihoitella Mortenille. Ainakaan sillä hetkellä.

Hengittäen raskaasti Roxanne nojautui kauemmas varsoista ja sulki silmänsä. Jaloille nouseminen edes ajatuksena tuntui niin raskaalta, ettei tamma uskaltanut sitä edes koettaa. Vaikka tiesikin tilanteen olevan kriittinen, varsathan tarvitsivat ensimmäisen ternimaitonsa.

Väsynyt? Vastaus kuulosti oudolta, ei tamma ollut niin iso kuin Morten oli kuvitellut, vai oliko tämä menettänyt parin yhteisen varsa? Vasta kun ori oli pakokauhun partaalla, se huomasi varsat, kaksi varsaa itseasiassa. Huomio oli hämmentävä, sillä mustan pää ei ottanut selkoa mistä ihmeestä toinen oli ilmestynyt. Se painoi turpansa rakkaansa hikiselle kaulalla, puhaltaen siihen lämmintä ilmaa, silmäillen kahta varsaa yhä hämmentyneenä.

Sitten se iski. Kaksoset! Ei ihme että Roxanne oli niin uupunut, se oli juuri synnyttänyt oriille kaksoset. Jotka kaipasivat nyt tamman hellää huomaa. Musta ori ei tiennyt miten olisi vastasyntyneitä kohdellut, sen sisällä suorastaan kupli isällinen ylpeys. Mutta sen näyttäminen oli vaikeaa.

"Kaksoset, teit hyvää työtä rakas." musta ilmoitti lempeästi.

Roxannen teki meili tiuskaista oriille jotain nasevaa työn tekemisestä, - kumpikohan tosiaan oli tehnyt kaiken työn mustan juostessa ties millä mailla ja mannuilla! Tamma kuitenkin pidättäytyi polttavasta lauseestaan, mutta protestoi Mortenin kosketukseen kaartumalla kauemmas.

- Voisitko sinä edes auttaa minut ylös? Roxanne kysyi närkästyneenä ja mulkaisi oriita kärttyisesti, yrittäen tuloksetta saada jalkojaan alleen. Tamman olo oli kuin se olisi juossut monta tuntia suossa, uinut sitten vastavirtaan joessa ja laukannut lopuksi lumihagessa. Ja missä Morten oli ollut koko synnytyksen ajan? Mikä oli ollut tärkeämpää kuin rakkaansa suojeleminen? Roxanne tuli entistä kiukkuisemmaksi.

Oli kuitenkin onni, että ruunikko oli väsynyt, koska se pidätteli tätä huutamasta suoraa huutoa päin mustan naamaa.

Roxanne oli kiukkuinen, Morten oli oppinut huomioimaan merkit ja osasi ne mainiosti, nytkin mustan luultavasti säästi huudolta tamman väsymys. Aivan kuin sekään olisi pystynyt saamaan ilmettä orin kasvoilta mihinkään, se oli isä. Taas. Mutta tällä kertaa kunnolla. Oikeasti, jos niin saattoi sanoa.
"Saat huutaa minulle sitten myöhemmin." musta lupasi lähes lempeästi, avuttaen tämän ylös kykynsä kanssa samalla kun hieroi tamman kaulaa. Varsoille se ei aikonut tehdä samallaista temppua, nämä saisivat kavuta itse jalkeille.

Ruunikon seistessä ylhäällä Morten kiinnitti enemmän huomiota kaksikkoon, tosin piti rakastaan pystyssä uskaltamatta vielä luottaa tämän väsyneisiin jalkoihin. Tämänkin ori tosin suoritti varoen, haluamatta saada siitä tiuskimista osakseen.

Roxanne tarkkaili ärsyyntyneenä oriin ilmettä, joka näytti yhtä pehmoiselta kuin muutama senkunti sitten - olikohan tämä kuullut sanaakaan tamman lauseesta? Pian ruunikko kuitenkin tunsi voiman nostavan itseään ja pidättäytyi näin piikikkäästä huomautuksestaan, varoen kuitenkin luomasta pehmeämpää silmäystä Morteniin. Joka näytti kyllä pilvilinnoissa leijuvalta, oliko musta todella ylpeä näkemästään?

Ajatus sai Roxannen hieman lämpenemään ja tämä nosti kankean hymyn huulilleen oriin kosketuksesta. Edelleen hieman kiukustuneena tamma ei kuitenkaan vastannut siihen mitenkään vaan kääntyi ympäri ja hieman huterin liikkein käveli kahden mustan poikansa luokse, hymyillen heti autuaammin - varsojen katselu sai aivan uudenlaista lämmönkajoa syttymään Roxannen sisälle.

- Kylläpä ovat isäänsä tulleet, tamma huomautti rentoutuneemmin ja vilkaisi väsyneesti, mutta ilkikurisesti Mortenia.
- ..tosin toivottavasti eivät luonteeltaan.. ruunikko jatkoi madaltaen ääntään ja kohotti kulmaansa, keskittäen sitten huomionsa varsojen yritykseen nousta jaloilleen. Pienellä emänsä avustuksella molemmat pääsivätkin huterille koivilleen - ainakin hetkeksi, mutta kaatuivat toinen toisensa jälkeen takaisin lähtöpisteeseen.

Oliko se nyt ihmekkään että Roxanne oli äkäinen, tammanhan hormoonit yhä hyrräsivät viimeistä päivää, Morten tiesi sen. Mitään muuta järjellistä syytä ei kiukkuun sillä hetkellä keksinyt, eihän tamma nyt siitä voinut vihoitella ettei musta ollut onnistunut löytämään tätä ennen synnytystä? Musta työnsi mietteet päästään ja kohdisti mielenkiintonsa kahteen varsaan, kahteen oriiseen. Ja ori oli vielä huolestunut aikanaan perijästään?

Hieman arasti Morten asteli lähemmäs poikiaan, tutkaillen näitä, tumma karva, pitkät hontelot jalat sekä yksinkertaisen viaton ja kaikesta pahasta tietämätön katse. Ori ei silti voinut mitään aavistukselleen siitä että nämä kaksi olivat kaikkea muuta kuin pehmoja ja helppoja tapausia.
"Sinuunko sitten toivoisit heidän tulevan?" Morten kysyi kohottaen ilkikurisesti kulmaansa, raivokohtauksia ilman syytä ja muulin itsepäisyys? Vaikka ymmärsihän musta hiljaisen pyynnön.. Varsinkin kun mietti Neziä, joka ei näistä uusista veljistään tulisi pitämään.

Varsat kaatuivat kumpikin vuorollaan, hieman ihmetellen ja varovasti Morten avusti toisen takaisin huterille jaloilleen, tutkaillen tämän sinisiä silmiä, jotka uhkuivat päättäväisyyttä.

Roxanne loi vastaukseksi Morteniin vain sarkastisen silmäyksen, kulma koholla, ennen kun joutui keskittymään johonkin aivan uudenlaiseen tunteeseen.

Sinisilmäistä veljeään aavistuksen pienempi, muuten aivan samannäköinen ruskeasilmäinen varsa oli löytänyt tiensä emänsä nisille, eikä säästellyt ollenkaan ruuanhimoaan. Ruunikko katseli huomaamattaan mustaa hevosenalkua jopa kummissaan, ihmetellen miten niin nuori saattoi niin itsestäänselvyytenä tietää miten toimi synnyttyään maailmaan? Rutiinihan oli aina sama; ensin jaloille, sitten ruokailemaan.. Samalla kun täysiverinen itse, aikuisena hevosena, totutteli ristiriitaisin tuntein kaikkeen mitä koko ajan tapahtui. Ja tunteeseen jonka varsa aiheutti imemisellään.

Hieman arastikin hymyillen Roxanne vei katseensa Morteniin, keksimättä oikein sanoja jotka olisivat kuvastaneet tamman senhetkistä tunnetilaa. Ei täysiverinen koskaan ollut pitänyt itseään äitinä, se ei ollut koskaan edes kuvitellut saavansa perhettä - ehkä haikaullut siitä joskus kuunnellessaan Emilyn kertomuksia voikosta oriistaan johonka oli niin rakastunut, mutta ei Roxanne todella ollut kuvitellut sen onnen kohtaavan itseäänkin.

- Morten?

Tamma kysyi pehmeästi, vaisu hymy huulillaan ja katseli hetken heltyneenäkin kahden valtavan kokoeron omaavaa oria, jotka ulkonäöstään huolimatta olivat aivan toistensa oloisia.

Morten irrotti hämmentyneenä katseensa sinisilmäisestä pojastaan ja siirsi katseensa toiseen, joka oli päättäväisesti siirtynyt imemään emänsä maitoa, ja tekikin sen tarmolla. Ilmeisest tämä oli tietoinen kokoerosta jonka sen pitäisi kiriä kiinni jos haluaisi pärjätä joskus veljelleen. Hetken musta ori vilkuili kumpaakin poikaansa, tietämättä täysin mitä ajatella, iloinen ori totta kai oli, mutta muuten tunteet tuntuivat pursuavan pian yli.

Roxannen kysyvä ääni havahdutti Mortenin mietteistään, "Mitä kulta?" ori kysyi, siirtäen nyt violetit silmänsä rakkaaseensa, joka vaikutti jo hieman virkistyneeltä. Siitä huolimatta ori jatkoi tämän tukemista, pitäen tätä pystyssä.

Morten vaikutti aivan yhtä hämmentyneeltä ja yllättyneeltä kuin sinisilmäinen varsakin, ehkäpä isä oli vielä eksyneempi kuin poikansa.

Roxanne unohti hetkeksi omat epävarmat ajatuksensa ja kallisti päätään, tutkien mustan oriin mietteliäitä silmäyksiä poikiinsa. Vasta kohdatessaan Mortenin silmät täysiverinen hymyili syvemmin ja kohotti päätään.

- Tule tänne.

Roxannen hymy rohkaisi Mortenia, kaikki järjestyisi. Juuri tämän tamma kanssa kaikki oli mahdollista, ruunikon tuella musta voisi valloittaa vaikka koko maailman. Miksei tämä sitten selviäisi siinä sivussa kahdesta pojastakin? Entä sitten vaikka niistä kasvaisi kuinka jääräpäisiä tahansa, eiköhän alter real nyt näitä osaisi käsitellä, tammat ne olivat niitä vaikeampia.

Hymyillen Morten asteli täysiverisen luo ja painoi turpansa hetkeksi tämän silkkisen pehmeää turpaa vasten. Se ei ollut koskaan ymmärtänyt miksi Roxanne oli ulkonäkönsä suhteen niin epävarma, ei uskonut itseään kauniiksi, ei ainakaan oriin seurassa kaksin keskin, vaikka muuten oli niin itsevarma jääräpää.

Roxanne seurasi katseellaan oriin lähestymistä, hymyn vain syvetessä tamman kasvoilla mitä lähemmäs Morten tuli. Lopulta ruunikko tunsi pehmeän kosketuksen turvallaan ja siirsi ruskeat silmänsä oriin violetteihin, täysiverisen tutkaillessa toisen komeaa ulkomuotoa - rakastaen jokaista senttiä tästä. Roxanne ojensi kaulaansa ja siveli hellästi Mortenin otsaharjaa ja poskea, hamuten turvallaan sitten tämän kaulaa pitkin. Äkkiä tamma lopetti ja luimisti korvansa, irroittaen turpansa nopeasti oriin kaulalta.

- Au, tuo sattui, Roxanne älähti ja mulkaisi pahansuovasti toista, sinisilmäistä varsaa joka oli huomaamatta edennyt veljensä viereen ruokailemaan, imien jopa turhankin ahnaasti maitoa suuhunsa. Ruunikko pudisti päätään ja hetken totuteltuaan hieman epämukavaan tunteeseen keskitti huomionsa taas mustaan oriiseen edessään. Roxanne arveli joutuvansa kuitenkin totutella moiseen pureskeluun herkillä alueillaan, ennemmin tai myöhemmin - joten päätteli parhaimmaksi oppia sietämään sitä jo nyt.

- En malta odottaa että niille kasvaa hampaat, tamma ilmoitti pyöräyttäen mahdollisimman kauniin ja lempeän hymyn huulilleen, ironisen katseen kuitenkin palaessa ruskeissa silmissään.

Roxannen kosketus sai Mortenin entistä vakuuttuneemmaksi valinnoistaan, se oli nyt, ei ehkä asemaltaan, mutta elämältään sellaisessa tilanteessa jota ei ollut osannut toivoa, mutta nyt se tuntui sellaiselta mitä musta ei olisi missään nimessä halunnut jättää kokematta. Ori havahtui tamman älähtäessä ja oli jo sysäämässä mahdollista petoa jonnekkin hyvin kauas, kunnes tajusi syyllisen olevan toinen kaksosista.

Oma poika tai ei, ori ei pitänyt siitä että tämä aiheutti minkäänlaista epämukavuutta täysiveriselle jota Morten liiankin syvästi rakasti. Ei musta kuitenkaan mitään voinut asialle tehdä, varsan täytyi saada syödä.

"Odotahan vain." Morten vastasi virnistäen, hampaat eivät olisi ainut ongelma minkä kanssa Roxy saisi vielä mustan kanssa painia.

Tamma muutti hymynsä taas aidoksi, silti pehmeämmäksi kuin yleensä ja hivuttautui oria lähemmäs pitäen katseensa tämän silmissä.

- Odotankin, ruunikko huomautti huokaisten ja painoi päänsä Mortenia vasten, sulkien samalla silmänsä väsyneenä. Sillä hetkellä, kaikesta uupumuksesta huolimatta, Roxanne tunsi olevansa onnellisimmillaan.


// Roxanne, Voltaron ja Walldomar poistuvat //

/ Morten poistuu myös (laiskimus ei enää keksiny miten olis jatkanu..) /