You're just like the others

Paksu, musta häntä sivalsi ilmaa vihaisesti. Walldomar oli pahalla tuulella. Jotkut älykääpiöt olivat törmänneet mustaan, turhankin raisunmuotoiseen oriiseen, ja erehtyneet ärsyttämään tätä aivan liian kauan. Aikansa Walldomar oli sietänyt, mutta lopulta mustan kärsivällisyys oli kulunut loppuun ja kaksi pahaa-aavistamatonta nuorikkoa saivat tuntea piiskaavan rajuilman nahoissaan. Ori ei kerta kaikkiaan sietänyt minkäänlaista vinoilua, ei varsinkaan kahdelta idiootilta jotka tuskin edes tiesivät jututtaneensa (entisen) fornjotin klaanin johtajan poikaa.

Oli myös toinen asia, joka häiristi Walldomarin mieltä luvattoman paljon - musta ei kerta kaikkiaan kyennyt kadottamaan Minan kuvaa mielestään. Ja Se jos mikä oli outoa, todella outoa, ei ori ollut tuhlannut ajatustakaan arkaan kirjavaan ennen niiden viimeisintä tapaamista. Nyt musta kuitenkin huomasi eksyvänsä yhä useammin ja usemmin muistelemaan tamman ulkomuotoa ja ääntä, jotka saivat oriissa täysin uudenlaisia ajatuksia liikkeelle. Walldomarin kulmat laskivat ja hampaat kiristyivät tiukasti toisiaan vasten. Sen paha tuuli lisääntyi entisestään, ori oli tajunnut ettei ensimmäistä kertaa voinut hallita jotain voimallaan. Se ei voinut hallita typeriä ajatuksiaan, ei, vaikka itseään siihen pakottikin.

Solan hiljainen tuuli oli vähitellen yltynyt kovaksi vihuriksi, kiitos mustan oriin kyvyn, ja sillä hetkellä saikin pikkukivet lentelemänä kauas alkuperäisiltä paikoiltaan.

/ D ja M /

Mina alkoi hiljalleen kyllästyä seuralaiseensa, vanhan rautiaan oriin henkeen, joka puhui taukoamatta omasta elämästään. Kuinka oli palvellut oikein sodassakin ihmisiä ja lopulta sitten, hävytöntä kyllä, joutunut oman rykmenttinsä ruuaksi. Vanha kun oli ollut. Ilmeisesti toinen oli ollut melko pitkään ilman juttu kaveria, sillä törmättyään tammaan joka näki ja kuuli tämän, ei toinen suostunut enää lähtemään. Nyt toisen seuraa oli jatkunut jo viikon, keskeytymätöntä puhetta.

"Aarne, voisitko jättää minut hetkeksi omiin oloihini, kaipaan hieman omaa rauhaa." ja hiljaisuutta, Mina jatkoi mielessään, tamma ei juuri ollut saanut olla rauhassa vähään aikaan ja ehkä hyvä niin, Walldomarin tapaamisen jälkeen siro tamma oli kertaillut turhankin tarkasti oriin kanssa käymäänsä keskustelua, sanasta sanaan. Miettinyt liiankin tarkkaan miltä musta oli näyttänyt milloinkin ja miten kaksikon tiet olivat lopulta eronneet.
"Voi toikkeens tyttö-kulta, olisit sie saanu heti sanoa, kyllähän varmaaan tälläsen vanhan ukon raatimiset pitkästyttääki." rautias vastasi, eikä Mina voinut kuin ihmetellä miten toisen oli onnistunut pysymään niinkin vahvana henkenä kuin tämä sillä hetkellä oli.

Hengen mentyä kirjava huokaisi kevyesti, se tutkaili solan seinämiä, tietäen hyvin paikalle voivan minä hetkenä hyvänsä sattua joku rauhaton sielu, joka kaipasi seuraa. Lohdutusta taikka jotakuta jota kiusata. Solassa oli kuollut niin moni.

Oli ihme, ettei Walldomar ollut onnistunut jo kyvyllään aiheuttamaan kivivyöryä tai jopa seinämien romahdusta ääniherkkään solaan, joka kärsi jatkuvasti rajutuulen sinne tänne kiertävästä riepottelusta. Oli myös todellinen ihme, että kaiken sen puhurin yli oriin korviin kantautui puhetta kauempaa ja tämä kohotti päätään. Juuri parahiksi kohtaamaan tutun kirjavan ulkomuodon.

Walldomarin ärtymys katosi hetkessä, vihamielinen tuuli pysähtyi kuin seinään ja mustan ilme muuttui yllättyneeksi, lähes pelästyneeksi. Ilmassa viuhtoneet kivet ropisivat alas ja koko paikka rauhoittui, joku toinen olisi voinut jopa vannoa vuorten huokaisteen helpotuksesta. Johan nyt oli, miksi Mina oli löytänyt tiensä juuri solaan? Miksei minnekkään muualle.. Walldomar huokaisi turhautuneesti, huomaten itsekin hermostuneisuutensa vaikkei älynnytkään miksi jatkuvasti jännittyi tamman ollessa lähellä. Ori ravisteli harjaansa voimakkaasti, mutta ryhdistäytyi sitten ja astui rauhallisesti esiin kivien takaa, yrittäen vaikuttaa mahdollisimman rauhalliselta ja "coolilta". Coolilta? Walldomarin teki mieli potkaista itseään.

- Miksi edes harkitsin jonkun toisen harrastavan synkkää yksinpuhelua kuin sinun?

Musta sanoi saatuaan kirjavan tamman näköpiiriinsä ja asteli tätä lähemmäs, unohtaen puhuessaan olevansa hermoraunio edessään seisovan olennon takia. Siniset silmät tutkailivat Minaa nopeasti, mutta nousivat sitten tämän silmien tasolle, Walldomarin kohottaessa kulmaansa tietäväisesti. Jokin oriin ilmeessä kertoi mustan silti olevan tyytyväinen näkemästään.

Juuri kun Mina oli melko varma että oli yksin, ääni halkoi hiljaisuutta. Varsin tuttu ääni, joka sai kylmät väreet tamman selkää pitkin, kirjava vilkaisi sen näköpiiriin ilmestynyttä mustaa. Tämä näytti hyvältä, kuten aina, Walldomar olisi takuulla näyttänyt hyvältä vaikka olisi juuri rämpinyt suossa. Vastoin parempaa tietoaan risteytys hymyili.
"Synkkää yksinpuhelua?" Mina toisti naurahtaen lyhyesti, se ei muistanut oliko se koskaan kertonut kummallekkaan veljeksistä muista ystävistään, rajan tuolla puolen.

"Sinuakin näkee." tamma jatkoi, tuntien ihme kyllä olonsa kotoisaksi toisen seurassa, paremmaksi kuin yleensä elävien kanssa toimiessaan. Vaikka musta kieltämättä sai kirjavan hieman.. ujoksi? Ehkä vaivaantuneeksi taikka araksi. Kieltämättä risteytys hieman säikähti yhtäkkistä haluaan hieman järjestellä mustan vallatonta harjaa, ja halu tuntui vielä täysin tutulta, mutta eihän se käynyt, Dom oli ystävä, lapsuuden ystävä vuosien takaa.

Mina oli juuri avaamassa suutaan kun paikalle ilmestyi tuttu henki, tietäväisesti hymyillen, tottakai Hely tiesi mustasta oriista, henki oli ollut kuvissa silloinkin kun Minakin oli ollut vielä varsa. Vaikka toinen rakas olikin, nyt tämän seura ei ollut tervetullutta. Vanhemman tamman haaleat silmät tutkailivat uteliaina Walldomaria, hyväksyvästi virnistäen.
"Pojustahan on kasvanut melkoinen namu." tamma totesi lopulta leikkisästi silmäänsä iskien Minalle.

- Niin, Walldomar vastasi ja otti muutaman askeleen toista lähemmäs, vilkuillen samalla ympärilleen ennen kuin jatkoi,
- Olen pahoillani jos en näe mielikuvitusystäviäsi, ori lopetti pienesti virnistäen, pysähtyen samalla metrin päähän Minasta, miettien pakostikin kuinka hyvin hymy tamman huulille sopi. Huomaamattaan musta vastasi siihen hymyillen ja kohdisti katseensa kirjavan silmiin.

- Niin näkee, Walldomar totesi vetäen suupielensä kiusoittelevaan virneeseen, ihmetellen samalla haluaan astua vielä muutaman sentin tammaa lähemmäs. Ori ihmetteli myös hermostuneisuuttaan joka tuntui hävinneen kuin taivaan tuuliin, muutama minuutti sitten musta olisi voinut tanssia jännityksestä.

- Mitä olet puuhaillut? Walldomar kysyi hetken kuluttua, pakottaen ajatuksensa muualle. Mina tuntui saavan oriin ajattelemaan aivan liikaa.

"Eivät he ole mielikuvitusystäviäni." Mina vastasi, se ei vieläkään ollut varma tajusiko Walldomar henkien todella olevan, kaikkialla kaiken aikaa, vai luuliko toinen todella risteytyksellä olleen nuorempana niin paljon mielikuvitusystäviä. Tamman ajatukset eivät ottaneet kunnolla toimiakseen mustan astuessa yhä lähemmäs ja hymyillessä, tajusikohan ori alkuunkaan kuinka vaarallinen vaikutus toisen hymyllä oli tammoihin? Tai ainakin kirjavaan hylkiöön..
"Vai mielikuvitusystäviä, annas kun hieman riivaan sinua joskus niin katsotaan muuttuuko mieli." Hely huomautti, pyöräyttäen silmiään, saaden osakseen nopean varoittavan katseen risteytykseltä.

Ihmeekseen Mina ei kuitenkaan tuntenut oloaan alkuunkaan kiusaantuneeksi taikka vaivaantuneeksi, ehkä hyvällä tavalla hermostuneeksi, jos tamma olisi hieman kurottanut olisi tämä voinut koskea oriin tummaa karvaa, joka sillä hetkellä näytti mustalta sametilta. Jos oltiin rehellisiä, kirjava oli utelias kokeilemaan miltä tuo tumma kiiltävä pinta lopulta tuntuisi, eriparisilmät saattoivat erottaa aika ajoin jännittyvät lihakset karvan alta, tuskin musta mikään pehmoinen halinalle oli.
"Noh noh tyttö, jos tuijotat vielä hetken pitempään niin seisot pian kuolalammikossa." Hely huomautti naurahtaen, kimo siro tamma kiersi uteliaasti tutkaillen oria ympäri, selvästi vain ilakoiden ajatuksella ettei toinen saattanut nähdä. Sellainen henki oli aina ollut, hieman leikkisä.

"En kummempia, kierrellyt lähinnä." ja kuunnellut henkien juttuja..
"Entä sinä?"

Walldomar kohotti kulmaansa. Se kyllä tiesi Minan hieman kummallisesta kyvystä, muttei ori sen paremmin tiennyt miten kyky toimi - eikä musta ollut päätään vaivannut kysyäkseen.

- Ilmeisesti et ymmärrä huumoriani tai sitten olen keskeyttänyt jotain sinun ja "kavereidesi" välistä, ori vastasi hymyillen tylsästi, kieltämättä ajatus elinikäisistä mielikuvitusystävistä ei vaikuttanut kovin innostavalta. Mustan hymy muuttui kuitenkin pian virneeksi,

- Onko minussa jokin vikana? ori kysyi hymyillen, ilkikurinen pilke silmissään, vilkaisten samalla itseään - Mina näytti juurruttaneen katseensa mustan kehoon. Mikä tuntui oikeastaan imartelevaltakin, vaikkei Walldomar sen paremmin tiennytkään mitä kirjava ajoi katseellaan takaa.

- En mitään mainitsemisen arvoista, musta vastasi kohauttaen harteitaan, se päätti olla mainitsematta kahta muualle lennättämäänsä hylkiötä jotka toivottavasti uskoisivat ensikerralla ensimmäisestä varoituksesta. Jos ensi kertaa edes tulisi.

"En ymmärrä huumorintajuasi." Mina vastasi naurahtaen kevyesti, tamma tajusi pitävänsä toisen hymystä, oli se millainen hyvänsä. Harvinaista. Mutta hylkiö oli täysin vakuuttunut että olisi pitänyt Walldomarin hymystä, vaikka se olisi ollut pahantahtoinen ja pistävä. Vaikka se olisikin ollu totta, tamma todenteolla toivoi ettei koskaan joutuisi näkemään sitä puolta edessään seisovasta orista.

"Ei.. Ei ole, päin vastoin." Mina vastasi, punastuen pahasti tajutessaan mitä oli päästänyt suustaan. "Enkö minä ole sanonutkin että näytät hyvältä verrattuna siihen nuorikkoon jonka näin silloin nuorena." tamma jatkoi, hieman änkyttäen, yrittää paikata sanomisiaan, kuinka kliseiseltä tämä taas tuntuikaan. Komea itsevarma ori saa heti tamman kuin tamman punastelemaan, Mina olisi voinut potkaista itseään. Kipeästi.


Helyllä oli hauskaa, koko henki levitti ympärilleen kevyttä ja iloista tunnelmaa nauraessaan Minan änkytykselle. Henki oli kulkenut kirjavan mukana niin kauan että takuulla tiesi toisen käyttäytyvän nyt hyvin poikkeavasti siihen tavanomaiseen itseensä.

- Sitä minäkin, ori vastasi kierosti, tutkaillen samalla kiinnostuneena Minan kasvoja. Välillä Walldomar toivoi todella pystyvänsä ajatustenlukuun.

Tamman seuraavat sanat saivat mustan kuitenkin kohottamaan kulmiaan hämmästyneenä. Samalla hieman ristiriitaisin tuntein, ori ei tiennyt olisiko sen pitänyt vaivaantua vai ottaa kehut vastaan tosimiehen tavoin.

- Eli en näyttänyt hyvältä nuorena? Walldomar kysyi lopulta, valiten jälkimmäisen vaihtoehdoistaan ja kohotti kulmaansa, virnistäen samalla huvittuneesti.
- Olen muuttunut paremmaksi myös muutenkin kuin ulkonäöltäni, musta jatkoi sitten ja nosti tietäväisesti kulmiaan, kieron hymyn häilyessä yhä Walldomarin suupielillä.
- Osaan esimerkiksi tapella paremmin, haluatko testata?

Ori käännähti Minan edessä ja käveli tästä kauemmas, pysähtyen sitten ja kääntyen kirjavaa kohti kysyvästi.

"No sinä olit yksiä jalkoja koko poju, sellainen hongankolistaja luukasa ettei toista." Mina vastasi virnistäen, ehkä jopa helpottuneena siitä ettei ori alkanut kiusoitella tammaa siitä mitä se oli lipsauttanut suustaan. Koko juttu olisi luultavasti johtanut vain vaivautuneeseen hiljaisuuteen taikka sitten johonkin yllättävään ratkaisuun, josta kumpikin olisi häkeltynyt aivan liikaa.

"Ohhoh Mina, flirttailetko sinä?" Hely kysyi virnuillen, haaleat silmät kiinnostuksesta kiiltäen, tämähän alkoi käydä kiinnostavaksi, ei kirjava hylkiö ennen ollut osoittanut mitään kiinnostusta oreja kohtaan. Eikä varsinkaan ollut osannut olla kyseisten olentojen seurassa yhtä luontevasti.

"Aijaa, entä jos muut ovat vain huonontuneet?" tamma kysyi hymyillen, "Ja sinä olet alkanut kuvitella liikoja itsestäsi." kirjava lisäsi vielä hyvinkin viattomalla äänellä. Mina tutkaili mustaa oria hieman epävarmana, sitä kammotti ja samalla houkutteli ajatus joutumisesta läheiseen fyysiseen kontaktiin Walldomarin kanssa, eikä ajatus tappelustakaan houkutellut, ainakin kun mietti toisen kykyä ja kokoa.

"Eikö se ole hieman epäreilu tappelu? Minun pienet ystäväni eivät voi muuta kuin riivata sinut, mutta sinä voit hankkia hirmumyrskyn avuksesi." Mina huomautti virnistäen, se ei kuitenkaan aikonut perääntyä, heikkotahtoinen kun oli.

- Voisin jopa loukkaantua tuosta, Walldomar vastasi virnistäen, tapaillen loukattua ilmettä vaikkei päässyt lähellekään sitä.

- Ja höpsistä, omaan vain hyvän itsetunnon. Ja olen silkkaa terästä, tietenkin, ori jatkoi myhäillen, tuntien olonsa täysin epänormaalin rentoutuneeksi tamman seurassa. Lisäksi musta oli juurruttanut siniset silmänsä Minaan aivan uudenlaisen kajon hohkatessa tämän katseesta, sellaisen, jota ei ennen ollut ollutkaan. Pian Walldomarin huulille muovautui vino hymy, sen kuullessa kirjavan selittämisen.

- Tule nyt vain, ei tässä saa käyttää kykyjä apuna, ori sanoi ja hymyili, ei se nyt tammaa aikoisi satuttaa mitenkään. Ei edes leikillään. Oikeastaan Walldomar ei halunnut kenenkään koskevan Minaan väkivaltaisesti, eikä muutenkaan vahingoittaakseen. Muita hevosia ajatellessaan musta vilkaisi ympärilleen. Alueella ei ollut ristin sieluakaan heidän lisäksi.

"Mutta et loukkaannu." Mina vastasi hymyillen, kerrankin tietäväisenä, kyllähän Walldomarista näki etteivät tamman sanat loukanneet sitä. Niitä ei oltu tarkoitettu loukkauksena, eikä niitä sellaisina otettu.

"Sellaisen sinä olet omannut aina, joten siinä tuskin on selitys." hylkiö huomautti virnuillen, luonnottoman rentoutuneena ja uskaltautuen kerrankin näyttämään muutakin itsestään kuin ujon ulkokuorensa. Tälläinen tamma oli ollut varsana kasvattiäitinsä seurassa, silloin kun kukaan muu ei ollu ollut näkemässä. Tammalta jäi täysin huomioimatta oriin silmissä kajostava katse, Hely sen kyllä pisti merkille, mutta aave ei katsonut asiakseen mainita siitä.

"No hyvä on, ei kykyjä." Mina myöntyi, se ei ollut vaikeaa, sillä ajatus läheisestä kontaktista Walldomarin kanssa houkutteli suuresti, huolimatta siitä että se tarkoitti nahisteluakin. Tämä vain osoitti entisestään tamman vapautumista mustan seurassa, jotain täysin poikkeuksellista.

Käyttäen hyväkseen oriin keskittymisen herkeämistä Minasta itsestään, tamma hypähti tätä kohti ja tönäisi tätä leikillisesti. Jääden seuraamaan miten toinen reagoisi.

Sillävälin kun Walldomar oli keskittänyt katseensa ympärilleen, tamma päättikin toimia ja hypähti oriin kimppuun. Vaikkei tönäisy kovin voimallinen ollutkaan, se sai mustan yllättymään ja horjahtamaan, joskin Walldomar tajusi pian leikin hengen ja kohotti virneen huulilleen.

Sen enempää kommentoimatta ori vuorostaan harppasi Minan luo, vieden kavalasti jalkansa tämän jalkojen lomaan ja tottuneesti kampitti tämän maahan, ottaen tamman kuitenkin kiinni ennen kuin tämä osui lumeen. Kevyesti Walldomar laski toisen maahan ja otti muutaman verkkaisen askeleen kauemmas, tutkaillen hetken Minan kehoa myhäillen.

- Hyvä yritys, muttei onnistunut.

Ori pysähtyi parin metrin päähän ja kohotti kulmaansa, odottaen mitä tamma keksisi. Kieltämättä musta oli tyytyväinen päästessään koskemaan Minan karvaa, edes tekosyyn ohella.

Yllätys teki tehtävänsä, ei Minan hento tönäisy tietenkään ollut riittävä kaatamaan suurempaa mustaa, mutta lähellä se oli. Ei tamma myöskään osannut odottaa toisen tulevan niin lähelle kuin tuli, osaksi hämmennyksenkin ansiosta tämä menetti tasapainonsa naurettavankin helposti, tosin hämmästyi hieman tajutessaan oriin ottaneen kiinni kirjavan ennen maahan iskeytymistä.

"En ilmeisestikkään." hylkiö totesi virnistäen maasta, sen kehoa kihelmöi kutkuttavasti yhä niistä kohdista mihin Walldomar oli koskenut. Mina nautti leikin varjolla jaetuista kosketteluista, ne eivät velvoittaneet mihinkään ja ne jaettiin salakavalasti naurun ja ilon keskellä.

Kirjava hapuili jaloilleen, tutkaillen hetken mustaa oria, yrittäen päättää mitä tekisi. Lopulta tamma hypähti jälleen kohti toista, kaurismaisen ilmavasti, muttei kuitenkaan iskenyt, vaan nopeasti suuntaa vaihtaen loikkasi Walldomarin toiselle puolelle leikkisästi hymyillen. Ja töytäisi orin mustaa kaulaa, työntäen sitten tätä koko kehollaan oria. Tietämättä oikein itsekkään mitä oikein yritti, ei keijukaismaisesta tammasta ollut toista kaatamaan.

Walldomar tarkkaili Minaa leveästi hymyillen, seraten kehollaan tamman elekieltä parhaansa mukaan.

Kirjava sujahti notkeasti oriin toiselle puolelle, musta itse seurasi hieman hitaammin perässä, yrittäen ottaa tolkkua toisen suunnitelmista.
- Mitä tarkalleenottaen yrität...? Walldomar kysyi lopulta naurahtaen, taistellessaan vaivatta toisen työntämistä vastaan. Hieman kummastuneena ori pudisteli päätään ja hetken vielä tamman kaatoyritystä siedettyään kiepahti Minan alta pois, siirtyen tämän vierelle ja tönäisten tämän vaivatta maahan.

Tälläkertaa ori ei kuitenkaan antanut kirjavan tuntea maankamaraa kehollaan, vaan nosti tämän ylös samalla kertaa. Tamman seistessä taas jaloillaan Walldomar laski turpansa tämän kaulalle ja näykkäisi tätä leikkimielisesti, katsoen kirjavaa sinisillä silmillään suoraan tamman omiin.
- Luuletko olevasi ovelakin? Ori kysyi kulmiaan kohottaen, levittäen lähes hurmurimaisen hymyn huulilleen. Mustan silmät olivat kuitenkin lempeät, jotain, mitä oriin katseessa tuskin koskaan oli.

Mina oli juuri myöntämässä ettei tiennyt alkuunkaan mitä yritti, mutta juuri silloin ori katosikin vastustamasta tamman työntöä ja kirjava tunsi tämän tönäisevän itsensä maahan. Ainakin melkein. Hieman hölmistyneenä tamma tajusi taas seisovansa jaloillaan ja virnisti, kuin huojentuneena säästyttyään kivisen maan syleilyltä.

Virnistäen ja pahaa aavistamattomana Mina kohdisti eriparisilmänsä Walldomarin jäänsinisiin silmiin. Tavallaan tamma säikähti toisen yhtäkkistä suoraa kosketusta, mutta toisen lempeä katse sai tämän rauhoittumaan. Ei hylkiö tullut edes ajatelleeksi oliko aiemmin nähnyt oriin katseessa ennen moista lempeyttä.
"Luulen." Mina ilmoitti lopulta hymyillen tyttömäisen arasti, tietämättä oikein mitä tehdä.

"Ohhoh mikä hurmuri, sai minun pikku Minanikin punastelemaan." Hely naurahti, tosin haamusta kyllä näki että mustan hymy oli tehnyt tähänkin vaikutuksen. Nuorena tammana kuollut aave olisi takuulla halunnut saada samallaista huomiota mustalta hylkiöltä hinnalla millä hyvänsä. Helyn mielestä moinen oli tuhlausta Minaan, varsinkin kun nuori tamma ei tajunnut mitä oli tapahtumassa.

Walldomar tuhahti huvittuneena, seuraten sitten Minan ilmeitä sekä hämmästyneenä että ilkikurisena. Jopa ori tajusi saaneensa tamman punastelemaan.

Musta ei kuitenkaan huomauttanut mitään, lähinnä tuntien hieman myötätuntoa arkaa kirjavaa kohtaan, sekä omaksi ihmetyksekseen halusi koettaa tamman pehmeää karvaa uudestaan. Nyt tosin muutenkin kuin viattomasti näykkimällä.

Walldomar seisoi jo valmiiksi Minaa lähellä, joten ei vaatinut paljoakaan oriilta ojentaa turpaansa ja työntää se tamman harjan sekaan, kutitellen, hamuten sitten pitkin kirjavan kaulaa aina lavalle saakka. Musta ei sanonut mitään, eikä myöskään ajatellut paljoa, teki vain mitä mielensä sillä hetkellä halusi. Pelkäämättä Minan reaktiota, tai omaansa, vaikka oriin sydän tuntuikin lyövän muutamaa tahtia lujempaa.