Mindwhisper in the wind

Satama oli sumuinen, kuten yleensäkin aamuisin, juuri kun aurinko oli noussut. Täysin luonnollinen ilmiö: kuuma ilma kohtaa kylmän maan ja saa sen höyryämään.. Satama oli monestakin syystä edelleen Roxannen lempipaikkoja, vaikkei tamma saanutkaan käydä "vihollisalueilla" (mutta milloin ruunikko olikaan välittänyt minkään maan rajoista?). Vanhat laiturit ja meri olivat varmasti kauneimpia näkymiä Roxannesta. Se rakasti merituulta, joka tuoksui suolaiselle ja jollekkin kaukaiselle.. Vieraalle maalle ulapan toisella puolen.

Satama toi myös toisenlaisia muistoja mieleen. Roxanne hymyili kävellessään vanhan hallin ohi - se muisti hyvin kaiken tapahtuneen Mortenin kanssa. Kaiken sen, mitä satamahallissa tapahtui ja mitä tapahtui sen jälkeen. Hymy tamman huulilla laskeutui ja tämä huokaisi raskaasti. Kaikki oli sujunut lähes hämmästyttävän hyvin poikien syntymän jälkeen, ruunikko ei ollut riidellyt Mortenin kanssa juuri mistään. Sitten ori oli menettänyt hermonsa metsässä ja pelästyttänyt Roxannen kunnolla. Kyllä tamma oli tiennyt millainen musta oli vihastuessaan, muttei jostain syystä ollut tajunnut että niin saattoi käydä myös ruunikon itsensä läsnäollessa.

Roxanne oli ajatellut asiaa paljon kuluneina päivinä. Suoraan sanottuna tamma oli ahdistunut ja huolissaan, eikä tiennyt ollenkaan mitä tehdä. Mitä ruunikon olisi pitänyt tehdä? Se rakasti Mortenia, enemmän kuin ketään muuta koskaan. Mutta se ei voinut hyväksyä oriin häikäilemätöntä käytöstä ja väkivaltaa, vaikka tiesikin, ettei voinut loppupeleissä vaikuttaa niihin mitenkään. Roxannen ei tarvinnut edes arvuutella, tekikö Morten temppujaan tamman selän takana. Totta kai teki. Mutta sen ruunikko oli oppinut hyväksymään hiljaa, ehkäpä rakkautensa takia. Se ei halunnut menettää oriita tämän heikkouksien takia - kaikissahan oli omat huonot puolensa.... Roxanne pysähtyi ähkäisten. Se ajatteli aivan liikaa ja oli varma, että saisi pian päänsä poksahtamaan jos jatkaisi vielä hetkenkin.

- Saamarin Morten.. Tamma manasi hiljaa ääneen, pudistaen päätää. Ruunikko huokaisi ja puri hampaansa hetkeksi yhteen. Miten yksi ori pystyi tuottamaan sille näin paljon pään vaivaa? Roxanne vilkaisi satamahallia vieressään ja jäi silmäilemään sitä hetkeksi. Tamma sulki silmänsä ja palautti mieleensä sisällä vietetyt hetket mustan kanssa, kaikki kosketukset ja sanat, jotka siellä oli lausuttu. Se tuntui hyvältä, mutta luomensa avatessaan Roxanne tiesi kaiken palautuvan takaisin normaaliksi ankeudeksi. Lopulta tamma antoi muistojen karata mielestään ja avasi silmänsä, kääntäen katseensa merelle.

Ruunikko käveli laiturille ja jäi kuuntelemaan laineiden liplatusta. Tuuli puhalsi viileästi ja toi tuoksuja mukanaan, joita Roxanne haisteli saaden itsensä hetkeksi rentoutumaan.

// Rusina ja Hope!

Toisin kuin paikalla jo olevalla tammalla, Hopella ei ollut tästä paikasta lainkaan muistoja. Laumojen myllerryksessä alueetkin olivat vaihtuneet, ja koska Hope yritti, kuuliaisuuden lisäksi, sokeutensa takia pysytellä Andromedan alueilla. Vaikkei tamma uskonutkaan Diomedelaisten olevan petoja jotka raatelisivat jokaisen vieraan elävän mailtaan, eivät ne kaikki silti katsoisi vieraan lauman jäsentä kovin hyvällä. Sitä paitsi, Hope piti lauman nykyisestä johtajasta. Christophe vaikutti kunnolliselta edellisiin pikapyrähtäjiin verrattuna. Harmaa yritti parhaansa mukaan pysyä perillä lauman asioista, vaikka sillä olikin tapana jäädä välillä omiin maailmoihinsa.

Hope tunsi nyt myös suolan tuoksun. Vanha satama olisi hankala paikka tutustua, veden rajaa täytyisi varoa, samoin väistellä taloja. Sitä paitsi, sataman kaltaisilla alueilla oli varmasti kaikenlaista rojua lojumassa siellä täällä.
Nyt kimo uskoi aistivansa ääniä. Jossain lähettyvillä taisi olla toinen hevonen. Arabialainen uskoi myös kuulevansa mutinaa... Sanoista ei tosin saanut selvää. Hope pysähtyi hetkeksi paikoilleen, kuulostelemaan.

Roxanne oli uppoutunut hyräilemään jotain, kun sen takaa kuuluva kavionkopse herätti tamman omista maailmoistaan. Ruunikko käänsi pakostakin hieman säikähtäneenä päänsä, se tiesi hyvin ettei saanut olla täällä eikä mieluusti olisi törmännyt kehenkään. Mikä oli hassua, tamma pelkäsi eniten törmäävänsä Morteniin. Roxanne pystyi hyvin kuvitella oriin käyvän vanhassa lempipaikassaan ruunikon tavoin, eikä varmasti yllättyisi iloisesti löytäessään tamman vieraan klaanin mailta.

Mutta tulija ei ollut Morten, itseasiassa se ei ollut millään muotoa Roxannen silmiin uhkaavanlainen hevonen. Hiirenharmaa, siro tamma, jonka silmiä peitti jonkilainen vaalea huivi. Ruunikko teki nopeasti johtopäätöksensä huivista, luultavasti vieras oli sokea - mikä tarkoitti sitä, ettei toinen välttämättä ollut vielä huomannut Roxannea. Tamma itse ei todellakaan ollut niitä, jotka vahtasivat rajoja ja pitivät silmällä, ettei vieraan maan kansalaiset päässeet omille alueilleen. Ruunikko piti kaikkia samassa arvossa, oli lauman nimike sama tai ei.

Roxanne antoi kävelynsä kuulua, ettei pelästyttänyt tulijaa vahingossa. Kuten yleensä, ruunikko meni tutustumaan vieraaseen sen enempää omaa turvallisuuttaan miettimättä.

- Hei, tamma tervehti reippaasti, päästäen hymynsä kuulumaan äänessäkin.

Kimo lähestyi ääntä. Mutina oli muuttunut hyräilyksi, ja Hope päätteli hyräilevän olennon olevan tarpeeksi vaaraton. Ei siis tarvitsisi ehkä olla erityisen varovainen. Harmaa olisi mielellään luottanut muihin enemmänkin, mutta näkemättä, ja Kaamoksen kovat, kyvylliset hevoset tuntien täytyi aina olla melko varuillaan. Hope oli vaistoavinaan katseen itsessään, ja pian kuuluikin lähestyviä askelia. Vieraan tuoksu sekoittui meren hajuun, ja tamma otti muutaman askeleen eteenpäin. Vieras tervehti ensin. Ääni kertoi tulijan olevan rohkea ja ystävällinen.
"Hei." Hopekin tervehti päästäen kokeilevan, ystävällisen hymyn kasvoilleen. Ruunikko, vaikkei Hope tietenkään nähnyt väriä, oli arvioitavasti muutamien metrien päässä, nyt kun kimokin oli ottanut muutaman askeleen.
"Olen Hope." tamma esittäytyi levollisella äänellään, kuunnellen toisen liikahduksia ja ympäristön muita, lähinnä tuulenvireistä aiheutuvia ääniä.

Roxanne tarkasteli tammaa tämän kävellessä ruunikkoa lähemmäs. Vieraan korkeutta oli vaikea arvioida, sillä Roxanne seisoi laiturilla joka oli muutaman kymmenen senttiä maan yläpuolella. Mutta arvioilta toinen oli hieman tammaa matalampi.

- Roxanne. Ruunikko esittäytyi, pohtien sitten paljastaisiko olevansa vieraasta laumasta. Syteen tai saveen.

- Sanon jo tässä vaiheessa, että olen diomedeläinen. Kaipasin vain tänne vanhoille mailleni, nämähän kuuluivat ennen Fornjotille.. Roxanne tunnusti, miettimättä juurikaan sattuiko harmaja olemaan hullu militantti joka eli klaaniaan varten. Se ei vaan mitenkään sopinut huivipäisen tamman ensivaikutelmaan.

Roxanne jäi silti odottamaan Hopen reaktiota, päättäen päättää sen jälkeen miten toimisi - riippuen tamman seuraavasta siirrosta.

Hope tunsi veden olevan lähellä. Vai oliko aivan rannassa edes vettä? Ei, vieras seisoi ilmeisesti jonkinlaisella lavalla, koska kykykivi viestitti sen eroavan jäästä, joka peitti vettä. Jonkin matkan päässä vesi oli vapaata, eikä jää enää kahlinnut sitä. Hetken keskityttyään tarkastelemaan ympäristöä violetinsumuisen kiven ohjaamana tamma päätti, ettei ainakaan liikkuisi tästä vieraan olinpaikkaa päin. Meri olisi vaarallinen jos sinne putoaisi.
Kaiken pohdinnan Hope oli tehnyt liikkumatta ja mielessään. Jo silloin kun harmaa näki, oli tämä arvostanut enemmän psyykkistä kuin fyysistä puolta. Silti se kaipasi välillä kipeästi näkemistä. Vaikka uudet tuttavuudet pystyikin haistamaan ja kuulemaan, jäi kokonaisuus kovin vajaaksi, kun koskeakaan ei yleensä voinut. Ja jos joku saapuikin kosketusetäisyydelle, se vasta olikin yleensä huono merkki. Ilmeitä ja vartalonkieltä näkemättä muiden aikeita oli hyvin vaikea ennustaa. Siinä oli yksi syy siihen miksi sokea tamma oli onnistuttu hakata pahaan kuntoon kerran aiemmin. Siitä oli kuitenkin jo niin kauan aikaa, että pahimmat jäljet olivat jo häipyneet.

Toinen tamma esittäytyi. Nimi ei herättänyt muistikuvia. Roxanneksi itsensä nimittävä tamma alkoi kuitenkin selittää saman tien lisää. Hän puhui laumoista. Hope oli yrittänyt välttää, ainakin negatiivisia, kohtaamisia vastalauman kanssa. Lähinnä, kuten todettua, oman turvallisuutensa vuoksi. Hopella ei kuitenkaan ollut varsinaisesti diomedelaisia vastaan, Fornjotista harmaa oli kuullut vain vähän kertomuksia.
"Mukavaa, että olet avoin." Hope totesi ensin, hymyillen taas pientä, ystävällistä hymyään.
"Minua ei haittaa vaikka vierailisitkin täällä. Varmasti hankalaa kun lauma hajoaa kokonaan ja alueet muuttuvat." harmaa sanoi myötätuntoisesti. Kunhan Andromeda vain pysyisi vakaasti pystyssä ja eläisi Diomeden kanssa rauhassa, niin tamma olisi tyytyväinen. Vankkumaton lauma tukisi edes jonkin verran, vaikka Kaamoksen pimeydessä jokainen oli lopulta itsensä varassa.
"Onko täällä sinulla jotain erityistä, Roxanne? Vai kaipaatko vain paikkaa?" Kysymyksen sävy oli rauhallinen ja kevyen keskusteleva. Merituuli liikutti hiljaa harmaita jouhia arabialaisen ihoa vasten.

Roxanne naurahti. Jos toinen tietäisikään kuinka avoin tamma saattoi joskus olla... Liiankin, mikäli ruunikon tuntevilta kysyttiin.

- Välillä turhankin... Roxanne hymyili, vakuuttuen siitä ettei Hope aikonut ainakaan heti kutsua Christophea löylyttämään kuokkivaa Diomedeläistä.

Hetkeksi ruunikko jäi pohtimaan tamman sanoja. Oikeastaan Roxanne ei ollut koskaan tuntenut kuuluvunsa mihinkään laumaan hengellään ja verellään. Laumat olivat vain nimikkeitä, Dion, Kharon, Fornjot... Mutta laumalaisissa ei ollut mitään eroa. Ajatusmaailmansa takia täysiverinen tuskin kuuluisi mihinkään klaaniin, jollei Morten jostain syystä olisi sietänyt nenäkkään tamman hyppimistä silmilleen aikoinaan. Se tuntui Roxannesta edelleenkin käsittämättömältä.

- Niinhän sitä helposti luulisi, mutta omaa elämääni Fornjotin hajoaminen ei vaikeuttanut juurikaan, ihme kyllä. Ja rajoista minä olen, suoraan sanottuna, vähät välittänyt ikinä. Kapinallista ehkä, mutta riskin arvoista. Ruunikko virkkoi hymyillen, vetäen henkeensä suloisen raikasta merituulta. Ei Roxanne satamaa juurikaan kaivannut, koska saattoi käydä siellä lähes silloin kun tahtoi.

- Tänne liittyy muistoja, tamma myönsi kuitenkin, katsellessaan sumun peittämää satamahallia. Roxanne hymähti ja siirsi katseensa harmajaan tammaan.

- Haluatko tulla tänne laiturille? Voin auttaa, jos haluat. Ruunikko tajusi sitten kysyä, luultavasti Hope olisi tullut lähemmäs jos olisi nähnyt. Vaikka mistäs sitä tiesi miten toinen oli tottunut liikkumaan, saattoihan olla että tämä näki kyvyllään tai jotain vastaavaa. Oli Kaamoksessa kummempiinkin tapauksiin törmätty.

Hope hymyili ruunikon tunnustukselle. Harmaalla itsellään oli taipumusta pyöritellä asioita lähinnä itsekseen, eikä se yleensä pitänyt kovaa meteliä mielipiteistään. Siinä suhteessa tammat olivat erilaisia. Roxanne kuitenkin vaikutti arabialaisesta mukavalta.

Jos Hope olisi tiennyt Roxannen olevan itse Diomeden johtajan mielitietty, olisi tamma ymmärtänyt itsekin miksi Fornjotin vaikeudet ja niitä seuraava lauman katoaminen ei ollut tuottanut ruunikolle hankaluuksia. Vaikka olivathan monet muutkin fornjotilaiset hankkineet itselleen kyvyn ja sulautuneet Andromedaan ja Diomedeen, ilman läheistä suhdetta johtajaan. Mutta, tietenkään arabialainen ei arvannut Roxannen ja Mortenin lämpimiä välejä, eihän tamma muutenkaan ollut kovin hyvin perillä vieraan lauman bisneksistä.
"Sepä hyvä sinulle." Hope naurahti hiljaa väliin.
"Ehkäpä hieman. No, ei minunkaan mielestäni laumarajoja tarvitsisi vetää niin tarkasti... Kunhan vain kaikki voisivat elää sovussa." Kyllä harmaa ymmärsi Roxannen kaipauksen uteliaisuuden vierailla entisillä laumamaillaan ja uteliaisuuden tutustua uusiin alueisiin. Olihan Kaamoksenkin pimeydessä huimaavia näkymiä ja upeita maisemia. Näkeville. Ja myös jotain mihin Hopekin olisi kyennyt tutustumaan paremmin, nimittäin uusia hevosia.

Roxanne myönsi paikan tunnearvon. Hetken Hope tunsi haikeutta siitä, ettei pystynyt yhtä helposti yhdistämään paikkoja tärkeisiin tapahtumiin, vaikka tunnelman saattaisikin aistia, jäisi kokemus hiukan haaleammaksi näkemättä.

Tamma tarjoutui auttamaan toisen laiturille.
"En ole ihan varma... Kestääkö se?" Hope astahti muutaman varovaisen askeleen.
"Onko sen alla jäätä vai vettä?"

Roxanne nyökkäsi, vaikkei Hope sitä nähnytkään. Tamma oli selvästi ruunikon kanssa samalla aaltopituudella, ainakin mitä raja-asioihin tuli, mikä oli tietenkin hyvä asia koko kohtaamisen kannalta. Roxanne ei missään nimessä halunnut järjestää mitään numeroa itsestään tai saattaa vierailuaan Mortenin tietoon, sillä siitä vasta soppa syntyisikin jos musta saisi tietää ja pääsisi taas kuvittelemaan omia harhaluulojaan tamman retkistä. Tavallaan ajatus kiukustutti ruunikkoa, välillä Mortenin mielikuvitus oli tammalle liikaa. Niin kauan kun kaikki sujui hyvin ja Roxanne pysytteli oriin lähellä, mitään ongelmaa ei ollut, mutta yksikin riita joka johti ruunikon hermostumiseen aiheutti myös Mortenin sekoamisen, tunnetasolla.

- Niin. Rauha vain on aika saavuttamaton käsite, ruunikko vastasi huokaisten, karisuttaen mustan oriin mielestään. Roxanne pystyi jo sielunsa silmin nähdä Mortenin uudella valloitusretkellään, mitä ei tehty hellin ottein. Gosh, kuinka musta onnistui suututtamaan tamman olematta itse edes paikalla?

Ruunikko päätti unohtaa oriin ennen kun alkaisi rähjäämään tästä Hopelle. Vaikka toinen vaarattomalta vaikuttikin, tamma oli oppinut ettei vuotanut asioitaan aivan heti kaikille ystävällisille hevosille.

- Sekä että. Mutta tässä on koroke, sinun täytyy hieman kiivetä että pääset, Roxanne tuumi, mittaillessaan harmajan ja laiturin välimatkaa. Hetken mietittyään tamma hypähti alas laiturilta.

- Ja kestää, kunhan pysyttelee keskiosassa eikä mene aivan toiseen päähän. Siellä puu alkaa olla vaarallisen lahoa.. Ei se vielä ole pettänyt, mutten menisi ottamaan selvää paljonko lisäpainoa laudat vielä kestävät, Roxanne lisäsi vielä ja vilkaisi laituria kohden, ottaessaan pari askelta Hopea lähemmäs. Kaikesta huolimatta laiturilla meren koki ihan eritavalla kuin rannalla, vesi tuntui tulevan lähemmäs ja tuulen suolaisuuden lähes maistoi huulillaan.

- Tule, opastan sinut alkuun. Ruunikko kehotti ystävällisesti. Se todella halusi auttaa tamman laiturille, sillä siellä meren pystyi aistimaan muutenkin kuin näöllä.

Hope uskoi aistivansa Roxannen olemuksesta kiperien asioiden pyörittelyä. Joskus olikin vaikeaa erottaa millainen herkkyys oli kykykiven lahja, mikä taas harmajan synnynnäinen ominaisuus tai sokeuden myötä kehittynyt aisti.

Ruunikko lausui sanat äänellä joka kertoi tämän pitävän asiaa tärkeänä, vaikkei aiheen Rauha Kaamoksessa tiimoilla näkynyt sen enempää valoa kuin Pohjolassa muutenkaan.
"Ehkä niin. Vaikka minäkin yritän pysyä toiveikkaana, tuntuu aina löytyvän lisää hevosia jotka vaikka myisivät sielunsa saadakseen valtaa, tai kaaosta rakastavia henkilöitä. Ja joskus käy vain onnettomia väärinymmärryksiä."

Roxanne alkoi kuitenkin touhuta arabialaisen saamiseksi laiturille. Hope päätti luottaa uuteen tuttavuuteen, tämän kerran.
"Kykyni antaa minulle jonkin verran tietoa ympäristöstä, mutta apu on kyllä tervetullutta. Kiitos neuvoista." Hope hymyili, otti muutaman askeleen lähemmäs laituria ja lähti sitten kipuamaan korokkeen ylle.
"Jos kuljet lähettyvillä, pysyn kyllä kartalla." Varovaisen tunnustelun ja kyvyn avulla kuulostelun jälkeen tamma oli laiturin etuosassa. Merituuli pyyhki kevyin puuskin harmaita jouhia ja suolaveden tuoksun saattoi haistaa, ja suussakin alkoi maistua suolalta.
"Hieno maisema." Hope totesi. Se saattoi kuulostaa hiukan hassulta, mutta kuten Roxanne oli ajatellutkin, ei maisemalla tarvinnut tarkoittaa vain nähtyä. Aistit kyllä kielivät maisemasta, ja sielunsa silmin Hope näki meren aukeavan edessään.

Niin minäkin löydän, Roxanne ajatteli ja työnsi mustan oriin kuvan taas syvälle mielensä syövereihin. Tamma päätti lopettaa toivottomien suhteidensa ratkomiset ja keskittyä paremmin sen hetkiseen juttutoveriinsa, jonka kanssa oli huomattavasti helpommat puheenaiheet.

- Toimiiko kykysi tavallaan silminäsi? Roxanne kysyi uteliaana, puhtaasta mielenkiinnosta. Ruunikolle ei tullut mieleen sanojensa loukkaavan Hopea, vaikkei tamma juuri muutenkaan ajatellut mitä sanoi ennen kuin oli jo tajunnut puhuneensa. Sitä paitsi Roxannella oli tunne, että toinen oli kokenut ja kuullut paljon elämäntiensä varrella, niin huonoja kuin hyviäkin asioita.

Samalla tamma seurasi Hopea ja hypähti tämän perässä laiturille, pysyen tämän vierellä niin kuin harmaja oli pyytänyt.
- Niin onkin, mutta eikö tuuli ja meren tuoksu ole vielä parempaa? Roxanne kysyi ja kohotti hymyn huulillensa, antaen kevyen tuulen pyyhkiä kasvojansa.

Roxannen esittäessä kysymyksensä kimo käänsi kasvonsa ruunikkoa kohti. Äsken ne olivat olleet suunnatut merelle. Eivät laumarajojen muutokset olleetkaan välttämättä niin huono asia, satama vaikutti omalla tavallaan rauhoittavalta paikalta. Tuuli pyörteili edelleen hevosten jouhissa.
Toivottavasti Roxannekin pääsee käymään täällä kun haluaa
Hope ei ollut kovinkaan kiintynyt mihinkään paikkaan, mutta se pystyi kuvittelemaan ärsytyksen tutun paikan riistämiseltä. Saattoivathan monet pitään jonkinlaista kotia, tukikohtaa tai miksikä sitä kutsuisikaan, jossakin tietyssä paikassa. Se kun siirtyisi "vihollislinjan" taakse, ei tuttuun paikkaan olisikaan asiaa.

-Kyllä tavallaan. Hope myönsi, jatkaen kuitenkin vielä.
-En näe, mutta kykyni avulla aistin esimerkiksi toiset hevoset ja saan etukäteen tiedon kuopista, kivistä tai muista esteistä. Mutta tosiaan, en esimerkiksi tiedä sinun väriäsi.

Hope keskittyi hetkeksi tunnustelemaan tuulta. Ilma oli todellakin raikasta, muttei piiskaavan kylmää kuten tundralla tai jäätiköllä. Tuoksusta saattoi tuntea suolan ja veden, sekä jonkun eksoottisen häivähdyksen joka tuli virran ja tuulen mukana.
-Taidat olla oikeassa.
Kuin vakuudeksi tuuli puhalsi lujaa mutta pehmeästi pöllyttäen hiukan lunta jään päältä tammojen niskaan.

Roxanne kuunteli Hopea tarkkaavaisena, vaikka antoikin katseensa juosta merellä. Sen kohina ja tuulen puhallus olivat rauhoittavimpia asioita, ainakin tamman mielestä - ja varmasti monen muunkin.

- Siinä tapauksessa minun lienee syytä esittäytyä. Roxanne totesi hymyillen, päästäen hieman huvitusta ääneensä. Lähinnä ajatellessaan kuinka olisi kuvaillut itseään. Liian pitkät jalat, aivan liian pitkä ja hoikka selkä sekä kaula ja tummanruskea naurettavan ohut karva jolla nipin napin selvisi hengissä. Kieltämättä ruunikolla oli hieman negatiivinen näkemys omasta ulkonäöstään.

- Olen tavallinen ruunikko muutamilla hassuilla valkoisilla merkeillä. Roxanne kuvaili itseään lopulta lyhyesti ja ytimekkäästi. Eiköhän toinen saisi siitä jo jonkinlaisen kuvan millä pärjäsi. Tamma itse ei ollut koskaan pitänyt muiden ulkonäköä erityisen tärkeänä, pikemminkin sisältöä ja ajatuksenjuoksua. Kuten sanottua, valitettavan usein kakku oli päältä kaunis mutta sisältä mätä.

- Kaipaatko koskaan ulkomaailmaan? Täysiverinen kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua, tajuamattaan edes sanoneensa sitä ääneen. Roxanne oli itse syntyperäinen kaamoslainen, mutta seikkailunhaluinen kun oli, tamma unelmoi aika ajoin löytävänsä tien kadotettuun maailmaan kylmän Kaamoksen ulkopuolelle.

- Vai oletko sinä Kaamoksessa syntynyt, kuten minäkin? Ruunikko tarkensi, kohdistaen katseensa Hopeen.

Hope hymyili.
-Se olisi mukavaa. Yleensä uudet tuttavuudet on helpompi muistaa, jos heistä on myös kohtuullisen totuudenmukainen kuva päässään. Tosin sinä kyllä jäisit muutenkin mieleen, älä huoli.
Roxanne tosiaan oli mukava ja mielipiteitä omistava, mutta oli silti hauskaa tietää hiukan miltä toinen näytti. Joskus Hope oli vieraan hevosen tavatessaan uppoutunut jälleen kerran hiukan omiin ajatuksiinsa ja kuvitellut toisen ties minkä näköiseksi. Hetken päästä tämä oli kuitenkin kuvaillut itsensä täysin toisenlaiseksi. Se häiritsi hiukan, tuttavuudesta saattoi jäädä silloin hiukan sotkuinen kuva, jos kimon oma mielikuva oli päässyt ensin tarpeeksi vahvaksi.

-Mm. Hope äännähti hyväksyvästi ja nyökkäsi.
-Mistä muuten tiesit etten ole syntymäsokea?
Harmaa äännähti aavistus leikillisyyttä äänessään. Hope luotti Roxannen tajuavan, että kuvailu "ruunikko" menisi muuten ehkä hukkaan. Vaikka toisaalta, olisihan syntymäsokeillekin voitu opettaa väri-ilmaisut... Tosin miksi ihmeessä hevonen joka ei ollut nähnyt koskaan värejä kysyisi niistä?
-Tai... Ehkä en toteaisi mitään ulkonäöstä jos olisin joskus nähnyt, Hope naurahti ja pudisti hiljaa päätään.
-Anteeksi, olen varmaan ollut liian pitkään yksin kun alan höpöttää näin ontuvia juttuja.
Hope olikin melko puhelias omalla mittakaavallaan, mikä ei ollut ihme. Kimosta tuntui kuin se olisi viettänyt viikkokaupalla aikaa jonkinlaisessa horroksessa tapaamatta montaakaan hevosta.

Kimo kohotti jälleen kasvonsa ruunikkoon tämän puhuessa.
-Olen myös syntynyt täällä.
Hope mietti hetken. Oli se joskus, varsinkin hiukan nuorempana, miettinyt leikillään Kaamoksesta lähtemistä tai ulkomaailmassa vierailua. Mutta oliko se varsinaisesti kaivannut muutosta?
-Ehkä joskus, siellä kun kerrotaan olevan lämpimämpää ja valoisampaa... Mutta en paljoakaan. Entä sinä? Vaikka oletkin syntynyt täällä.