It was gone before you even got it

Oudohkon värinen puoliveriori asteli pitkin hylätyn kaupungin katuja, etsien pientä hairahdustaan 11 kuukauden takaa. Osasihan Gene laskea ja se tiesi ettei Jolilla ollut enää paljoa aikaa jäljellä, se halusi selvittää tammalle mikä oli ja mitä tuleman pitäisi, ettei kimo vain luulisi että kolmikko elelisi onnellisena perheenä koko loppuelämänsä loppuun. Gene tiesi jo valmiiksi ettei kaikki menisi noin vain, orin ilmoituksen jälkeen vuodatettaisiin varmasti katkeria kyyneleitä. Puoliverisen olisi kuitenkin pakko, se ei voinut enää edes katsoa hymyilevaan Jolia silmiin, ei sen jälkeen kun oli jo pettänyt tammaa.

Puoliverinen vilkuili ympärilleen, Jolin olisi oltava täällä jossain, ori oli jo suunnitellut puheen valmiiksi, jossa se lupaisi auttaa niiden yhteisen varsan kanssa ja voisi toimia välillä lapsenvahtina, mutta perhettä niistä ei tulisi. Gene alkoi jo hermostua kun ei löytänyt kimoa mistään, miksei tammaa näkynyt missään?

Joli makasi sivukujalla (sillä samaisella, mistä oli kauan sitten pelastanut Sinin Doomsdayn krapulaisista kavioista). Sen tummat silmät katsoivat rakastavasti tuntien aherruksen takaista tuotosta - maassa makasi musta, pieni ja heiveröinen, outo merkkinen tammavarsa, joka kipinöi ja iski pieniä salamoita. Outoahan se oli, Joli ei voinut kieltää, mutta jokin varsassa sai sen aina uudestaan hymyilemään, ja kihertämään onnesta. Kunhan Gene näkisi! Oria ei tosin ollut näkynyt koko tiineyden aikana, mutta optimistisena papurikko odotti miestään saapuvaksi mahdollisimman pian.

»Oot aika pakkaus, Marilou.» Joli hykerteli lausuessaan tyttärensä nimen. Kuinka suloista! Kaunis, sievä, ranskalainen nimi. Pikku-Mari. Papurikko oli vielä hiessä, ja se tärisi aavistuksen nuollessaan mustaa puhtaaksi, mutta onni voitti väsymyksen.

Genellä ei ollut harmaintakaan ajatusta iloisesta tapahtumasta, ori ei vain löytänyt Jolia. Tietämättää se harhaili täysin väärässä osassa kaupunkia, vailla huolenhäivääkään ja tietoa siitä että sen pieni pian rikkinäinen perhe oli jo nyt vaarassa.

Tottahan toki kaupungissa väkeä riitti, Jolin ja Genen huonoksi onneksi paikalle oli myös sattunut Sid, joka haistoi varsomisen aiheuttaman verenhajun. Puolivampyyrin hampaita kutitti, mielenkiinnosta se hiippaili lähemmäs hajua. Päällepäin hiirakko ehkä näytti jokseenkin harmittomalta tapaukselta, mutta kimo tamma joutui huonoksi onneksi sen tielle pienen varsansa kanssa.
Käyräkorva tarkasteli maassa makaavaa nyyttiä hetken, sen salamointia ja sähköisyyttä, hetkessä Sid tajusi minkälainen kultakimpale hangessa makasi. Tuollaisen kyvyn kanssa mikä tahansa hevonen oli voittamaton, pelkkä ajatus sai ilkeän virneen nousemaan oriin huulille ja ilkeä suunnitelma muotoitui sen päässä.

Joli kohotti katseensa hiirakkoon, käyräkorvaiseen oriin, joka jostain kumman syystä katseli Marilouta hiljaa itsekseen. Papurikko oli kivahtamassa jotain, mutta päätti sitten olla ystävällisempi. Sehän oli nyt äiti, joten hermoja ei saanut menettää jokaikisessä tilanteessa..

»Hei vain sinullekin. Taidat pitää Marilousta?» Joli muodosti kasvoilleen suloisen hymyn, vaikka sitä toisaalta ahdisti vieraan läsnäolo. ».. Tiedän, hän on suloinen..» Papurikko soperteli itsekseen, unohtaen taas toisen, ja alkaen tuuppia mustaa varsaa turvallaan hellästi.

"Kieltämättä sähköinen näky." Sid vastasi, päättäen kypsytellä tilannetta hiljoksilleen, varsan pitäisi tietenkin saada ternimaitonsa juotua. "On tainnut tulla isäänsä kun noin tumma on, oletan siis että miehenne varmaankin on etsimässä teille hieman turvallisempaa paikkaa." käyräkorva huomautti, toivoen ettei varsan isä ainakaan olisi lähettyvillä.

Hiirakko peruutti hieman, ettei vain saisi tuoretta emää häipymään näinkin suojaisalta kujalta, jonne kukaan ei tajuaisi tulla apuun.

Joli nyökkäsi toisen sanoille. Marilou tosiaan oli sähköinen - aina silloin tällöin papurikkokin sai turpaansa kirpaisevan iskun, mutta ei se haitannut. Varsa oppisi varmastikin hallitsemaan kykyään, sitten kun sen aika koittaisi. Kiire ei ollut.. Genen kanssa Mariloun kasvattamisesta tulisi ihanaa!

»Mieheni..» Joli nosti katseensa. ».. En tiedä missä Gene on.. En oo nähny sitä pitkään aikaan.. Mutta kyllä se tulee..» Epävarmuus alkoi kuultaa tamman kasvoista lävitse, se huokaisi katkonaisesti ja vilkaisi sitten Marilouhun hymyillen surullisesti. »Eihän Gene jättäis mua yksin tän pirpanan kaa..»

Sid olisi voinut hyppiä riemusta, tämä Gene tuskin ilmestyisi enää koskaan paikalle, ei ainakaan jos hiirakko oli käsittänyt papurikon puheet oikein. Varsinkin ilme kertoi ettei kyseinen ori välttämättä ollut niitä luotettavimpia tapauksia.

Julkisen riemuitsemisen sijaan käyräkorva pysytteli kuitenkin maan pinnalla ja piti ilmeensä peruslukemilla. "Tuskimpa hän nyt näin suloista perhettä jättäisi." ori huomautti hymyillen ja varoi ensimmäistä kertaa näyttämästä tammalle kulmahampaitaan, ne tuskin rauhoittaisivat papurikkoa kovinkaan paljon.

Samaan aikaan toisella puolella kaupunkia Gene vaistosi ettei kaikki voinut olla entisellään, se kytki Maylta saamansa kyvyn päälle juuri parahiksi kuullakseen Jolin sanat. Oliko papurikko jo saanut varsan? Ori lopetti kyvyn käytön ja nosti ravin, suunnistaen siihen suuntaan josta oli arvellut kuulleensa tamman äänen.

Joli pudisteli päätään ja hymyili itkuisesti.

»Ei, ei se jättäis.. Oot oikeessa, kyl Gene tulee viel. Mä tiedän sen.» Papurikko alkoi hyräilemään jotain kappaletta, jonka oli joskus muinoin keksinyt ollessaan todella iloinen, ja tuuditti Marilouta uuneen. Se rätisi ja poksui pihistessään pienillä sieraimillaan happea ilmasta.

»Kiitos kun lohdutit. Etkö haluaisi katsoa Marilouta lähempää?» Joli hymyili, vilkuillen hiirakkoa. Sen ennakkoluulot olivat täysin kadonneet. Ei toinen voinut olla paha kun se noin avuliaasti auttoi.

Sid olisi voinut pyöräyttää silmiään, mutta pidättäytyi moisesta halusta, toinenhan melkein märsäsi! Mutta papurikon ennakkoluulot kuitenkin näyttivät olevan tiessään tämän kutsuessa käyräkorvaa lähemmäksi tutustumaan Marilouhun. Hymyillen puolivampyyri asteli lähemmäs, hieman oudoin merkin somistettu varsa kipinöi ja hiirakon piti varoa ettei saanut yhtä nipakkaa sähköiskua osakseen.
"Kaunis varsa, siltä osalta selvästi tullut äitiinsä." risteytys huomautti, pinnistellen pysyäkseen roolissaan, nyt ei auttanut pelotella tuoretta äitiä. "Olen muuten Rafael." Sid esittäytyi oikealla nimellään, kukaan muuhan sitä ei tiennyt eli tulevaisuudessa tamman olisi turha yrittää etsiä hiirakkoa. Ellei se sitten törmäisi Rajhin, joka ei ollut niinkään todennäköistä.

Gene oli eksyksissä, se oli jo kolme kertaa juossut umpikujaan, mutta vaarantunne sen sisällä voimistui. Ilmeisesti Joli ei kumminkaan vielä tarvinnut apua, muuten puoliverisen isältä saatu kyky jo hälyttäisi raivoisasti.

Joli nyökkäili taas hymyillen, ja katsoi sitten Rafaeliin.

»Olen Joli, varsani toki tiedät jo. Hauska tutustua, Rafael.» Papurikko silmäili hetken Marilouta, sitten hiirakkoa. Oliko tämä jokin kohtalon johdatus? Ehkäpä.. Tamma huokaisi hiljaa, hymyili jälleen yhtä suloisesti kuin ollessaan iskemässä jota kuta, ja vilkuili oria. ».. Kuule, en tiä onks tää liian muodollista, mut.. Haluisin et olisit Mariloun kummisetä. Vaikka vasta tavattiinkin mut.. Jotenkin tää tuntuu hyvältä ratkasulta. Olis tytöllä joku muukin ku vaa isä ja äiti opettamassa..»

Joli hymyili, tuuppasi taas varsaa, joka alkoi kipinöiden kammeta pystyyn.
Sen sähkönkeltaiset silmät tuijottivat suurina vuoroin Rafaelia, ja vuoroin Jolia.

Sid ei voinut kuin nauraa sisäisesti, kyllä Jolia kaduttaisi kun ori saisi suunnitelmansa toteutettua, ulkoisesti hiirakko kuitenkin hymyili sopivan leveästi. "Ei ole muodollista ollenkaan, mutta mistä sinä moista keksit näin yhtäkkiä?" ori kysyi tutkaillen samalla papurikon sädehtivää hymyä ja seurasi Mariloun ylös nousua. Pikku tammassa oli sisua, se oli hyvä juttu tulevaisuutta suunnitelle, käyräkorvan pitäisi vain keksiä miten saisi varsan mukaansa saamatta itse tuta tämän sähköistä vastalausetta.

Gene yritti rauhoittua, niin kauan kuin kyky pysyisi hiljaisena se voisi rauhassa etsiä Jolin käsiinsä. Ehkei kyse ollutkaan papurikosta vaan jostain muusta onnettomasta tässä kaupungissa? Ori seisahtui miettimään mitä voisi edes sanoa jos yhtäkkiä ilmestyisi tamman eteen.

».. No, totta puhuen.. En oikein tiedä. Se vain tuntui hyvältä ratkaisulta.» Joli hymähti, tuuppien sitten mustaa varsaa takapuoleen. Sen heiveröiset jalat eivät kannatelleet kauan, joten se kaatua muksahti kivitetylle kadulle melkein samantien. Papurikko ei lopettanut auttamista, vaan pian Marilou oli taas jaloillaan, ja tällä kertaa pysyvästi. Se iski salamoita, ja jokainen askel sai kadun kipinöimään sen kavioiden alla. Joli hymyili.

»Uskon että osaat olla hyvänä esimerkkinä Mariloulle..»
Musta vilkuili ympärilleen, tutkien maailmaa jonne oli juuri syntynyt.

Sid hymyili seuraten Mariloun hieman epävarmaa taistelua pysyä pystyssä, voi Joli ei tiennytkään että ori aikoi olla ainoa esimerkki mustalle varsalle, mutta ensin täytyi odottaa. Sen aikaa että musta pallosalama saisi syötyä ja pystyisi kävelemään edes joten kuten, sitten se voisi hyvästellä emänsä. Hiirakko tiesi että normaali hevonen olisi luultavammin kärsinyt jo kauheita omantunnon tuskia, kuten se tiesi myös että sen oma emä tulisi luultavammin itkemään verta jos kuulisi poikansa tempauksesta, mutta kumpikaan tieto ei töytäissyt oria puoleen eikä toiseen.

"No kaiketi, en nyt esimerkistä tiedä, mutta olenkin huono arvioimaan itseäni." ori naurahti, toivoen mustan ruokailevan pian, jos tämä Gene olisikin tulossa Sid olisi ehtinyt jo kauas siihen mennessä.

Joli virnisti.
Hetkessä musta varsa tepasteli pientä ympyrää, sinkoillen salamoita ympäriinsä. Se hörähti tuttavallisesti emälleen, ja matkusti sitten tämän nisien luokse. Papurikko puri huultaan, tamman ote oli ainakin varma. Lisäksi siitä lentelevät kipinät pistelivät ilkeästi. Marilou joi lämmintä maitoa tyytyväisenä, tietämättä ollenkaan mikä sitä odotti. Se heitti pienen pukin ja pää korkealla ravaili ympäriinsä, eksyen sitten Rafaelin eteen, tutkien tätä suuret varsan korvat höröllä.

»Taitaa todellakin pitää sinusta.» Joli hymähti tyytyväisenä.

Sid tajusi hetken olevan täydellinen, nyt varsa oli syönyt, se väsyisi pian ja kaupungin ulkopuolella hiirakko voisi jo kantaa Mariloun mukanaan niin kauas ettei Jolilla olisi mahdollisuuttakaan löytää jälkikasvuaan.
Ori leikitti varsaa, johdattaen sen hetki hetkeltä kauemmas, heti kun papurikon silmä vältti Sid sysäsi Mariloun piiloon tammalta ja seurasi itse perässä. "Kuules nyt mukula, jos inahdatkaan tai jos annat minulle sätkyn salamasta niin emäsi on mennyttä." hiirakko ilmoitti.

Käyräkorvaa hymyilytti ajatus Jolista hätääntyneenä etsimässä varsaansa, oppiipahan jotain. Ori katsoi tummaa varsaa varoittavasti ja tyrkkäsi tätä eteen päin, kauemmas emästä ja onnellisesta perheestä.

Marilou katseli vierasta oria pieni, suloinen hymyn kaare huulillaan.

Tämä asteli hennoilla jaloillaan toisen perässä, hihittäen ja iskien salamoita jokaisella askeleellaan. Hetken päästä ori kuitenkin sysäsi mustan pois emänsä näkyvistä, ja varsa hätääntyi. Hiirakon sanat saivat Mariloun kuitenkin nyökkäämään vaisusti. Orin tökkiessä varsaa eteenpäin, tämä inahteli pienesti, painaen korvansa tiukasti niskaan. Mikä öykkäri.

Joli jäi hämilleen.
Minne Rafael oli kadonnut? Odoteltuaan muutaman minuutin leikkivää varsaa ja kummisetäänsä takaisin, papurikko alkoi hätääntymään. Mitä helvettiä se olikaan mennyt tekemään.

»MARILOU? MARILOUUU? RAFAEL?» Tamma ponkaisi nopeasti ylös.

Missä helkkarissa he olivat..

Sidin virne alkoi lähennellä jo vaararajoja, minkä aarteen se olikaan löytänyt! Orin kleptomaaninen puoli oli vienyt tällä kertaa vallan, musta varsa oli aarre ja nyt se oli yksinomaan hiirakon holhouksessa, Joli ei pääsisi mädännyttämään Mariloun aivoja soopallaan.

Puolivampyyri hoputti varsan ulos kaupungista, tyytyväisenä päivänsä saldoon. Yksi sähköinen varsa, mukana.

// Sid poistuu ^^ //

Gene kuuli Jolin äänen, mutta pysähtyi kuullessaan tämän sanat tarkemmin, Rafael? Oliko papurikko löytänyt jo jonkun muun, hyvä jos oli, orin oma teko helpottui välittömästi. Puoliverinen ravasi ja näki sitten hoikistuneen Jolin, luultavasti tamman uusi miesystävä oli jossain varsan kanssa leikkimässä.
"Joli.." Gene tervehti hymyillen.

//Mariloukin poistui Sidin hoputtamana ;'DDd//

Papurikko tamma oli hetken olettavinaan että kulman takaa eteen pöllähtäisi Rafael Mariloun kera, mutta yllätys oli suurenmoinen - Gene? Joli ponkaisi jaloilleen ja rynnisti orin kaulaan nyyhkyttämään. Se puri huultaan ja alkoi sopertamaan itkuisesti.

»Näitkö Marilouta? Näitkö Marilouta? Sano että näit.. Sano että näin hänet kummisetänsä kanssa leikkimässä.. SANO!» Papurikko alkoi itkemään lohduttomasti. Se rutistautui Geneen kiinni. Voi miten paljon se olikaan kaivannut tämän seuraa.

»Sano...»

"Kuule Joli, olen ajatellut meitä ja minusta tämä ei toimi.." ori aloitti jo puheensa mutta lause jäi kesken tamman rynnistäessä nyyhkyttämään vasten puoliverinsen kaulaa. Gene yllättyi hieman Jolin kohtausta, mutta pisti sen sitten hormonien piikkiin.

"Marilou? Kuka Marilou? En nähnyt ketään tänne tullessani.." ori vastasi, tuntien pelon hiljalleen kiristävän sisällään, ehkei Rafael ollutkaan mikään poikaystävä..

Joli vain itki, itki katkeria kyyneliä.

»Marilou.. Gene, Marilou on sinun tyttäresi..» Papurikko pidätti hengitystään ja katsoi oria silmiin. Mitä se olikaan sanonut? Että se oli miettinyt heitä eikä suhde.. toiminut? Joli irrottautui orista, pudistellen päätään. Kyyneleet valuivat vuolaasti sen poskia pitkin.

»Marilou meni leikkimään Rafaelin, kummisetänsä, kanssa mutta minusta.. minusta tuntuu ettei kaikki ole hyvin. Gene, tyttäremme on kadonnut...» Tamma purskahti taas lohduttomaan itkuun. Sen jalat alkoivat täristä - miten se oli saattanutkin olla niin sinisilmäinen?

».. ja sinusta suhteemme ei toimi.. mitä helvettiä oon tehny ansaitakseni tän..»

Papurikko puri huultaan.
Kaikki oli päin persettä. Kirjaimellisesti.

"Minun tyttäreni.." Gene yritti sulatella tietoa, sen omatunto soimasi pahemmin kuin koskaan. Se halasi Jolia, tietäen että tamma luultavammin antaisi sille kunno mäjäyksen siitä hyvästä.

"Joli sinäkin varmasti tiesit jo ettei tämä pitemmän päälle tulisi toimimaan, sinä kaipaat jonkun joka osaa rakastaa sinua oikein ja joka ei ole tälläinen paskapää kuin minä." ori jatkoi, mutta ajatus sen tyttärestä vaivasi sitä suuresti.

"Mihin he menivät?" puoliverinen kysyi, katsellen ympärilleen kuin kaksikko olisi ilmestynyt minä hetkenä hyvänsä jostain puskasta.

»JÄTKÄ HEI, emmä voinu tietää ku olin nii silmittömästi kuses suhun..» Joli kimpaantui.

».. ja nyt tyttäreni on viety. KIITOS TÄSTÄKIN HYVÄSTÄ.» Kikattava ja naurava papurikko oli sillä hetkellä kadonnut jonnekin aivan tamman sisimpään. Sitä suututti, itketti ja vitutti. Joli repäisi itsensä irti Genen otteesta ja lähti ravaamaan korkein askelin kadulle päin.

»Älä yritä esittää huolehtivaa. Eihä sua kiinnosta - kiva, en koskaa ajatellu että tyttäreni olisi äpärä.. Meen etsimään Marilouta - keksi sä jotai fiksuu tekemist sil välin. Mee vaik juomaa pääs täytee ja mee pistää paksuks toki joku toinenki tamma. Vaikka taidanki jo tietää etten ollu eka enkä ainut..» Papurikko painoi korvansa tiukasti luimuun.

»Hyvästi. Gene.» Katkerat kyyneleet silmistä valuen tamma lähti ravaamaan.
Marilou olisi löydettävä ennen kuin jotain pahaa tapahtuisi.

Gene antoi Jolin raivota itselleen rauhassa, seurasi vain papurikkoa. "Hetkinen, joo olen paskapää ja vaikka mitä muutakin, mutta nyt on kyse tyttärestäni. Voin olla kaikenlaista, mutta en ole niin hirveä ettenkö välittäisi omasta tyttärestäni." puoliverinen protestoi, kaikenlaista paskaa se kyllä kesti mutta sydämmetön se ei ollut.

"Minkä näköinen hän on? Yhtä kaunis kuin sinäkin?" Gene kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

Joli pysähtyi. Se kihahti ja kääntyi raivoissaan Genen puoleen.

»KEHTAATKIN SANOA MUA KAUNIIKS.» Papurikon silmät liekehtivät, ja se näytti juuri siltä kuin aikoisi hetkenä minä hyvänsä syödä orin pään. Tamma astui muutaman askeleen taaksepäin, selkä köyryssä kuin saalistavalla kissalla.

»Arvon Casanova pitää turpansa kii ja kuuntelee tarkoin. Marilou on musta, säkenöivän kaunis nuori neiti. Ja mä myös tarkoitan sitä - se meinaa salamoi. Päässä ja lautasilla keltaisia merkkejä.» Joli puhui ensimmäistä kertaa elämässään vihaisesti. Se kuulosti jopa tamman omaan korvaan oudolta.

»En tiedä mistä kykynsä peri, mut usko pois, ku tyttäreni löydän, usutan sen ensimmäisenä sun kimppuun. Nähää minkälaista grillattua ruokaa susta saadaa susille.» Papurikko kääntyi taas, ja lähti lennokkaaseen raviin. Se suorastaan kihisi.

»Äläkä suotta vaivaudu etsimää - löytäisit korkeintaa vaa SD'lle.»

"Okei ansaitsin tuon ja kaiken muunkin." Gene vastasi, se näki täysin uuden puolen Jolista, tosin vihaisena se ei enää itkenyt katkerasti ja etsi paljon tarmokkaammin Marilouta. Ori nielaisi, ehkä tamma ymmärtäisi myöhemmin mitä puoliverinen seuraavaksi teki.

"Miksen vaivautuisi, sinähän hänet hukkasit." Gene huomautti, valmistautuen uuteen raivokohtaukseen, ehkä papurikko tajuaisi rauhoituttuaan mitä ori yritti tehdä.