Do you remember?

Theo oli sanomassa jotain, mutta tamma sai sen vaikenemaan.

Jollain tavalla venäläinen oli otettu Emilynin huolenpidosta, mutta kyllä se osasi vaivatakin. Miten niin ori oli ansainnut tämän? Millä tavalla? Sadat ja taas sadat kysymykset olivat räjäyttää voikon pään, mutta se pysyi vaiti. Odotti parempaa hetkeä.

»Kuten haluat»

Emily makasi pitkään hiljaa, antaen turpansa lipua hitaasti Theon kaulaa pitkin. Tamma huokaisi äänettömästi. Toivottavasti se ei satuttanut oria mitenkään, toisen kivut taisivat olla valtavat? Ainakin siltä vaikutti. Palomino vilkaisi oria silmiin ja pyörsi nopean hymyn huulilleen, aivan kuin reaktiona. Siltikään täysiverinen ei sanonut mitään.

Ilta oli jo pitkällä - taidettiin puhua jo yöstä - ja pakkanen tuntui vääjäämättä kipakammin kehossa. Emily ei kuitenkaan siirtynyt mihinkään, vaikka tunsikin väsymyksen painavan silmäluomiaan yhä raskaammin kiinni.

Theo taisi nukahtaakin pariin otteeseen, tosin erittäin levottomaan ja tuskalliseen sellaiseeseen. Se rentoutui täysin vasta tuntiessaan Emilynin hellän kosketuksen - venäläinen tunsi olevansa taivaassa, jossa vain harmiksi tunsi kipua. Voikko hengitti silloin tällöin nopeasti ja rahisevasti - verta valui sen suusta kurkkuun, ja pisti yskimään.

Aikaa kului. Lopulta voikko sai rikottua hiljaisuuden.

»Menisitte nukkumaan.. Olette valvonut jo ihan tarpeeksi» Theo nosti päänsä, ja kankeana, vaivaisena yritti nousta. Se ulvahti muutaman kerran kivusta, ja asettui vielä hetkeksi makaamaan.

»Piru vie..» Voikko ei suostunut luovuttamaan.

Palomino tunsi pienen pistoksen sydämessään. Tämän se oli kokenut ennenkin.

Silloin, kun se oriille apuaan tarjosi, tämä toivotti tamman mieluummin muualle. Eikö Theo todellakaan ymmärtänyt? Eikö voikko nähnyt sitä? Tai tuntenut? Sitä, että Emily todella itse tunsi jotain.. voimakasta oria kohtaan. Jotain voimakkaampaa kuin kaveruus. Paljon voimakkaampaa.

Emily nosti päätään ja katsoi Theoa sumuisin silmin.
- Theo..
Tamma hiljeni, tuntien karvaan palan nousevan kurkkuunsa.
- Miksi sinä torjut minut? Etkö sinä tajua, että..
- Minä.. pidän sinusta?

Palomino siirsi katseensa maasta taas oriin silmiin, katsoen tätä arasti - pieni, lähes olematon toivonpilke silmissään.

Voikko pysähtyi.

Se oli juuri nostamassa itseään huterilla etujaloillaan pystyyn, mutta jäi värisemään paikoilleen.. Mitä Emilyn oli juuri sanonut? Minä.. pidän sinusta? Venäläinen katsoi jäänsinisillä silmillään kauas kujan päähän, josta aukeni pääkatu. Theo oli pitkään hiljaa, siirtämättä katsettaan tammaan.

»Emilyn» Tämä sai sanottua takerrellen.
»Minä.. Minä» Jostain syystä ravuri ei kertakaikkiaan osannut käsitellä asiaa. Miksi sillä oli näin onnetonta naisrintamalla? Pravda, Sin.. nyt Emilyn? Ori oli tuntenut Emilyniä kohtaan myös jotain voimakasta, mutta tamman tunnustus sai toisen epäröimään..

».. En tiedä mitä sanoa. Ehkä pelkään sitoutumista, ja tuota.. Te olette olleet minulle ystävällinen, enkä osaa ottaa vastaan näin suurta.. avuliaisuutta. Minä en ansaitse sellaista» Venäläinen puri huultaan, ja rikkoakseen hiljaisuuden, se pääsi kampeamaan lopulta jaloilleen.

»Minäkin pidän teistä, mutta.. olemmeko vain ystäviä? Sitäkö sinä haluat?» Theo katsoi palominoon epäröiden. Kyllä, se tunsi Emilyniä kohtaan jotain suurempaa, sitä enteili polttava tunne vatsassa, orin kohdatessa toisen katseen.

Emilyn pidätti hengitystään. Se katsoi värisevää oria, mitä Theo ajatteli?
Toinen oli pitkään hiljaa, tamma alkoi tuntea olonsa yhä epämukavammaksi ja oriin lopulta sanottua asiansa Emilyn painoi katseensa maahan. Vai sillä tavalla.
- Ei se mitään, olen pahoillani jos ymmärsit apuni väärin, tamma sanoi tyhjälle maankamaralle, äänessään häivädys katkeruuttakin. Sillä hetkellä palomino toivoi, ettei olisi koskaan puhunutkaan Theolle.

Oriin seuraavat sanat saivat Emilyn kuitenkin kohottamaan katseensa toiseen. Sitoutumiskammoinen? Eihän tamma ollut muuta sanonutkaan kuin sen, että piti voikosta - ja sekin näytti olevan suuri virhe.. Oliko Theo sittenkin yrittänyt pitää palominoa vain yhtenä yhden yön- juttunaan?
Pieni äidiltään peritty temperamenttisuus alkoi heräillä Emilynissä.
- Mitäkö haluan? Mitä sinä haluat! Emilyn kivahti ja luimisti aavistuksen korviaan, ei, se ei ymmärtänyt oria enää alkuunkaan.

- Pidätkö sinä minua vain tyhmänä blondina, joka on helppo iskeä ja sopivan paikan tullen käyttää hyväkseen? Siltä tuolla kujalla aijemmin tuntui!

Tamma oli huutaessaan noussut seisomaan, se hengitti kiivaasti ja yritti epätoivoisesti taistella kyyneliä vastaan. Ikinä sitä ei oltu loukattu näin. Mitä peliä Theo oikein pelasi? Ja kun Emilyn oli yrittänyt parhaansa mukaan osittaa hyväntahtoisuuttaan oriille, oriille joka sai tamman sydämmen heittämään volttia pelkällä katseella.

Tosin ei enää. Ei, Emilyn lähtisi ja jättäisi voikon yksinään niinkuin tämä halusi!

»NET ETO NE PROSTO DLA MENA KAK, EMILYN!» Theo huudahti kiihtyneelle tammalle, katsoen tätä vihaisesti sinisillä silmillään. Luuliko tamma että tämä oli oikeasti helppoa orille? Se oli vuodet kärsinyt itsetuhoisuudesta, katkeruudesta ja vihasta, ja nyt piti ymmärtää nuorta naista, jota tämä oli useaan otteeseen kehottanut lähtemään? Venäläinen ajatteli vain palominon parasta.

»Minä en tiedä mitä haluan» Voikko mulkoili Emilyniä, sitten murtuen. Se kääntyi huterasti, kasvot kivusta vääristellen, ja lähti kävelemään kujaa pitkin. Miksi sen elämä oli tuomittu tällaisellä onnella? Onnella, vitut. Se oli vain yhtä helvettiä.

»Jätä minut rauhaan..» Venäläinen linkutti kohti päätietä.

Emily räpäytti silmiään, se astahti taaksepäin oriin vihaisen huudon päätteeksi.
Sitten tamma purskahti itkuun.

Tämänkö se sai kaikesta siitä, mitä palomino oli toisen olon parantamiseksi tehnyt? Kylmän toivotuksen ties minne, pimeyteen katoavan selän? Palomino ei ymmärtänyt.

Emily seisoi väristen paikoillaan, kyyneleet vierivät siroja kasvoja pitkin maahan, aina silloin tällöin tamma vavahteli heikosti.
Se ei saanut sanottua mitään, ei liikuttua mihinkään eikä tehtyä mitään muutakaan. Palomino ei pystynyt, niin pahalta oriin kohtelu siitä tuntui.

Theosta tuntui kamalalta. Sen sisintä kouristi palominon hiljainen nyyhkytys - mutta miten voikko voisi korjata tilanteen, jonka tamma oli ymmärtänyt väärin, eikä sillä ollut aikomustakaan kuunnella selityksiä? Venäläinen ei edes halunnut selittää. Se oli kokenut kaiken mahdollisen ja alkoi olla ehdottoman täynnä epäonnistumisia ja toivotonta uneksimista paremmasta elämästä.

Theo asteli varoen jokaista jalkaansa ja horjahteli välillä vaarallisesti puolelta toiselle. Olo oli pahempi kuin aikoihin. Voikko ei osannut ikinä korjata tällaisia tilanteita, eikä osannut nytkään. Sen suupielet olivat vakavana viivana, mutta sydän itki verta. Miksi, miksi, miksi..

Ori saapui päätielle ja pysähtyi. Pitäisikö sen vain jatkaa matkaa..
Venäläinen vilkaisi taakseen, vatsaa kouristellen. Sitä pelotti pelkkä ajatuskin itkevästä Emilynistä.

Emilyn vavahteli ja seurasi katseellaan oriin katoamista. Noinko vain toinen aikoi jättää sen? Oliko tämä todella se kaikki, mitä Theo todella tammaa kohtaan tunsi?

Palomino pidätteli hetkeksi loppunutta kyynelehdintäänsä, mutta ratkesi lopulta lohduttomaan nyyhkytykseen. Antoi olla! Jos tämä oli se, mitä voikko todella halusi niin olkoon niin. Emily käännähti ympäri, nosti ravin ja lähti ravaamaan pitkin kapeaa, pimeää syrjäkujaa. Kyyneleet vierivät yksi toisensa jälkeen tamman poskilta. Miksi Theo teki sille näin..? Miten ori saattoi..

Theo kuuli takaataan raviaskelia. Varmasti pian tamma pinkoisi tämän ohitse nokka pystyssä, loukkaantuneena kyyneleet silmissä.. Pelkkä ajatus sai venäläisen kiristelemään hampaitaan. Se oli tyrinyt jokaisen hetken elämässään - se oli tehnyt virheitä virheiden perään, eikä enää tiennyt miltä tuntui onnistua jossain. Voikko pysähtyi hetkeksi. Jäänsiniset silmät tuijottivat tyhjyyteen.

»Voi Emilyn.. Tietäisitpä vain..» Ori mumisi pudistellen päätään. Se ei tiennyt kuuliko palomino, muttei oikeastaan välittänytkään tietää. Mikä olisikaan vaikeampaa kuin nuoren tamman lepyttäminen? Theo ei osannut käsitellä tällaisia tapauksia, kuten se joutui moneen otteeseen toteamaan.

Venäläinen lähti taas vaivaiseen käyntiin, suunnistaen pääkatua eteenpäin.
Mihin tahansa muualle.

Emily kääntyi takaisin päätielle, yhä vavahdellen ja juosten eteenpäin tietämättä oikein itsekään, minne oli menossa.

Kaikki tuntui sekavata palominon päässä, sen tunteet Theoa kohtaan kävivät entistä ristiriitaisemmiksi eikä Emily pystynyt enää pitämään iloista asennettaan yllä. Nyt lähinnä tuntui, kuin kaikki sen teoissa olisi ollut turhaa - täysin merkitsemätöntä.

Tamma siirtyi lopulta käyntiin, ja kääntyi vanhan talon viereisestä portista sisään puutarhaan. Emily vilkuili ympärilleen, se ei tiennyt minne olisi mennyt, mutta ei jaksanut enää välittäkään.
Palomino askelsi keskelle lumeen peittynyttä nurmikkoa ja vaipui maahan, jääden nojaamaan vanhan, suuren suikulähteen reunaa vasten. Hetken aikaa Emily tärisi itkien, kyyneleet vierivät sen kultaisia poskia pitkin lumeen, mutta hiljakseen palomino hiljentyi ja taintui lopulta uneen. Tamma oli väsyneempi kuin koskaan ennen.

Venäläinen huokaisi. Tamma oli viilettänyt pois näkyvistä eikä voikko voinut muuta kuin jäädä ihmettelemään sitä, mikä oikein oli mennyt vikaan. Theo asteli huterasti eteenpäin, muutaman kerran kompastuen ryntäilleen kivityksille. Sitä sattui ja särki kaikkialle - mutta eniten ehkä sisimpään. Se oli satuttanut Emilyniä enemmän kuin koskaan ikinä itseään. Ja vieläpä henkisesti.

Sinä hetkenä voikko tunsi syyttävän pistoksen sisällään. Se oli torjunut nuoren tamman tunnustuksen ja yrittänyt saada tältä jotain mikä oli tyystin mahdotonta.. Yksinäinen kyynel ajautui orin verisille kasvoille ja kirvelsi viiltävästi. Tämä puri huultaan. Kipu ei ollut koskaan aikaisemmin ollut näin valtava.

Ei fyysinen eikä henkinen kipu. Venäläinen vilkaisi vielä viimeisen kerran taakseen ja yritti pidätellä itseään. Emilyn ei kaivannut sitä enää - jos oli ikinä kaivannutkaan. Se ei saisi mennä enää sotkemaan asioita.

Se oli nyt ohi.

Theo poistuu, kiitokset ihanasta pelistä!<3

// Emily poistui kanssa, kiitos samoin! <3 //