Predators three of them (Vanha sairaala)

Velkan avasi sumeat silmänsä - Beniamin oli osunut erittäin onnistuneesti. Ruunivoikko kuuli kuitenkin epämiellyttävän rusahduksen - jokin oli iskeytynyt läpi sen kyljestä. Viiltävä kipu sai kyyneleet tirskahtamaan orin silmiin. Se ähkäisi kivusta. Mitä ihmettä..? Hiirakon tamman ääni havahdutti vampyyrin todellisuuteen. Kuolemaa..? Tekikö se nyt.. kuolemaa? Velkan haihtui nopeasti näkyvistä, ja ainoastaan ilmasta vuotavasta verestä ja kivusta johtuvista ähkimisistä saattoi havaita että se raahautui sairaalalle päin.

Beniamin katsoi sivummalta suu auki. Se ei kestänyt katsoa tilannetta - jostain syystä sitä itseäänkin alkoi sattua. Sattua kylkeen. Ja samassa kirjavan oli pakko tulla näkyviin, kipu oli sietämätön. Se kaatui maahan purren huultaan ja kyyneleiden valuen silmistään. Ori toivoi Remielin tajuavan.

»Re-remiel..» Banat katsoi anovasti hiirakkoon.

Remiel aikoi jättää miekan paikoilleen, mutta tajusi sitten kauempana Beniamin kaatuvan maahan, aivan kuin tamma olisi iskenyt miekan tähän, eikä inhaan ruunivoikkoon. Velkan ei sillä hetkellä päässyt mihinkään, ei siis liian kauas etteikö hiirakko saisi tätä kiinni.

Sillä hetkellä tamman metsästäjän vaistot taistelivat vastaan halua juosta kirjavan orin luo, pelko. Pelko Beniamin hengen puolesta oli lähes lamaannuttava. Hiirakko pakotti vaistonsa sivuun ja oli hetkessä kirjavan vieressä.

Ei voinut olla.. Ei saanut olla. "Beniamin, ei kai Velkan ole luonut sinua." tamma kysyi, pystymättä kätkemään pelkoa silmistään, se vilkaisi miekkansa suuntaan, joka lähestyi vaivalloisesti sairaalaa törröttäen ruunivoikon näkymättömästä kyljestä. Remiel taisteli sillä hetkellä kutsumustaan vastaan, metsästäjä tamman sisällä olisi antanut kummankin vampyyrin kuolla siihen paikkaan.

Tamma ei halunnut kuitenkaan menettää Beniamia.

Beniamin katsoi tuskaisesti hiirakkoa silmiin. Miksi.. miksi se näytti niin.. miettivältä? Antoiko se.. antoiko se kirjavan kuolla? Vampyyri henkäisi syvään. Ei kai toinen edes harkinnut sitä mahdollisuutta. Eihän? Beniaminin katse muuttui nopeasti vihaiseksi - tuskasta vääristyväksi, mutta vihaiseksi.

»E-ei.. mutta... meillä on.. sopimus..» Banat ähkäisi. Remiel ei tiennyt siitä - Velkan ja Beniamin olivat tehneet neljä sataa vuotta sitten sopimuksen, jonka mukaan toisen kuoltua miekkaan toinen muuttuisi kuolevaiseksi. Ja jos toinen muuttuisi kuolevaiseksi, kuolisi se samoihin vammoihin kuin vampyyrikin. Ainoa toivo oli..

»Remiel..» Beniamin mulkaisi toiseen vaativasti.
»Hae miekkasi. HETI»

Remiel rentoutui hieman, se oli liikkeellä jo ennen kuin ehti nähdä Beniamin vaativaa ilmettä. Siihen osaan tammasta, joka ei ollut metsästäjä, sattui kirjavan kivun näkeminen, mutta kiitos metsästäjän hiirakko pystyi myös toimimaan, henkisestä kivusta huolimatta.

Velkanin kiinni saaminen ei ollut vaikeaa, risteytys ei kuitenkaan halunnut päästää ruunivoikkoa menemään, vaan miekan tilalle tamma teilasi puisen vaarnan. Miekka hävisi sen siliän tien ja Remiel palasi Beniamin luo, tutkaillen oria huolestuneena.

"Voinko minä mitenkään tappaa hänet?" risteytys kysyi melkein malttamattomana, metsästäjän vaistot eivät antaneet sen näyttää tunteitaan saaliilleen. Ei Beniamin ole saalis, Velkan on, hiirakko ajatteli vihaisena itselleen. Kaikki tunteet kuulsivat läpi hiirakon vihreistä silmistä sen pakottaessa metsästäjän tiehensä.
"Mikä se sopimus on." Remiel kysyi pehmeämmin, laskien turpansa koskemaan kirjavan lihaksikasta ja viileää kaulaa. Beniaminin tuntu rauhoitti hieman tammaa, vaikka orin tuskan katsominen oli kiduttavaa.

Beniamin vilkaisi tammaan ärtyneenä.

»Voit.. mutta et miekalla» Miekka oli ollut yleisin ase Romaniassa, joten sopimuksella entiset kaverukset olivat turvanneet selustansa. Olisivat kuolleet kunniakkaasti yhdessä - tosin Beniaminin syrjähyppy Velkanin äidin kanssa oli rikkonut välit totaalisesti. Kirjava hengitti syvään. Kipu alkoi laantua.

»Ei sen väliä, tapa se. Nyt.»

Remiel kovetti itsensä, se oli kiintynyt Beniamiin aivan liiaksi, eikä se ollut hyväksi. "Olisit sanonut hieman ennemmin." metsästäjä tammassa huomautti, tosin se ei välittänyt vaikka Velkan saikin kitua hieman.

Hiirakko palasi Velkanin luo, painaen vaarnan aina ruunivoikon sydämmeen asti, tuntien metsästäjän sisällään mumisevan tyytyväisenä. Huoli Beniamista kuitenkin painoi ja toinen puoli risteytyksestä veti kohti kirjavaa oria, tarkistamaan että tämä oli kunnossa.

Mutta tappo olisi varmistettava ensin.

Velkan oli täysin voimaton. Se vain murisi itsekseen ja tunsi viiltävää kipua sisällään. Miksi se oli ollut niin varomaton.. Ori kyllä muisti sopimuksen, mutta tajusi että Remielin ja Beniaminin välillä oli jotain, sillä tamma tuli vaihtamaan miekan tilalle paksun puuvaarnan, joka vahvisti vain kipua, kun sitä ei enää jaettu toisen kanssa. Ruunivoikko katsoi hiirakkoon.

»Ei, en pelkää kuolemaa. Mutta jos sinä pelkäät, pysy kaukana Beniaminista» Samassa vampyyyri muuttui harmaaksi tuhkaksi ja hajosi maahan.

Rest in peace, Velkan<3

"Voi älä minusta huolehdi, pelkään vain Beniamin kuolemaa." Remiel paljasti kuolevalle pedolle, tappavan suloisella äänellä, Velkanin lopulta lakatessa olemasta. Ruunivoikko oli poissa, Sidille koitti siis suruaika, tai jos orillekkaan. Kaiketi jollekulle jossain menneisyydessä koittaisi, jos joku oriin oli erehtynyt lankeamaan.

Hiirakko seisoi hetken paikallaan, pakottaen metsästäjän häipymään, vaikka yksi vampyyri olikin vielä elossa ja se olikin tarkoitus mennä niin. Vihreät silmät hakeutuivat Beniamiin, tarkastaen orin olevan elossa, pieni hymy värehti tamman huulilla. Vasta nyt Remiel tajusi kuinka oli pelännyt todellisuudessa kirjavan puolesta ja ainoa joka tiesi siitä edes hetken ajan oli kuollut.

"Oletko kunnossa?" Remiel kysyi pehmeällä äänellä, tunnustellen Beniamin mielentilaa. Toinen oli näyttänyt vihaiselta ja ärtyneeltä vielä äsken.

Beniamin tunsi valtavaa helpotusta kyljessään - kipu kaikkosi kokonaan. Ori sinkaisi havaitsemattoman nopeasti ylös ja mulkoili tammaa murhaavasti. Mitä se oikein oli ajatellut? Miksi helvetissä se oli odottanut? Kirjavan katse oli synkkä, ja sen kulmahampaat pilkottivat uhkaavasti suupielistä.

»Ei, en ole» Vampyyri oli suunniltaan. Se ei pystynyt rauhoittumaan, vaan lähti piirittämään tammaa vaarallisesti sihisten. Miksi se oli epäröinyt? Olisiko se antanut tämän kuolla, jos banat ei olisi herätellyt sitä käskevästi?

»Mitä helvettiä ajattelit, hä?»

Mitä ilmeisemmin toisen vihaisuus ei ollut laantunut, Remiel tajusi vampyyrinsa huomanneen sen ohi kiitävän hetken kun tamman vaistot olivat pitäneet valtaa. Vaikka hiirakko itse tiesi jo ettei olisi ikinä voinut antaa Beniamin kuolla, tuo kuolettavan komea banat ei sitä tiennyt, vihreät silmät käväisivät kohdassa johon Velkan oli kuollut.

"Anteeksi." risteytys pyysi, miettien sitten miten olisi jatkanut, miten selittää vampyyrille ettei Remiel eronnut näistä pedoista juuri ollenkaan kun tuli kyse metsästykseen, tamma antautui silloin vaistoilleen eikä tunteille ollut silloin tilaa, ja vaistot käskivät tappaa jokaisen kulmahampaisen pedon tieltään.

"Beniamin, kun minä metsästän, olen täysin vaistojeni varassa.." hiirakko aloitti, mutta ei sitten tiennyt miten olisi jatkanut, Remiel ei ollut varma kuinka kertoa toiselle kuinka vaikea sen oli välillä taistella vaistojaan vastaan. "Metsästäessä minä olen.."

Beniamin naurahti koleasti.

»Joo joo, selitä sinä vain» Kirjava pysähtyi hiirakon eteen, mulkoillen tätä vaativasti. Se ei halunnut kuulla yhtään ainutta selistystä - se oli kysynyt, mitä toinen ajatteli, ja jos ei saanut siihen vastausta, olisi ehkä parempi lopettaa tämä erikoinen suhde. Banat kiristeli hampaitaan.

»Haluatko sinä tietää minkälainen minä olen metsästäessäni? Hä? Voi, et arvaakaan kuinka hyvää hevosista paastoaminen on tehnyt minun vaistoilleni» Beniaminin silmät olivat tummemmat kuin yö, ja sen silmät liekehtivät.

Remiel luimisti Beniamille, miten se olisi voinutkaan olettaa orin ymmärtävän, ei tamma ollut ajatellut mitään sillä hetkellä!
"Tiedätkö miksi en voi vastata kysymykseesi, koska en ajatellut mitään. Vaistoni kehottivat jättämään sinut kuolemaan, mutta en minä voinut, minä en halunnut." hiirakko tunsi inhottavan tunteen kalvavan sisällään, se oli lähes yhtä kammottavan riipivä kuin se pelko jota risteytys oli tuntenut hetkeä aiemmin, sen nähdessä kirjavan kaatuessa tuskasta.

Vihreät silmät kohtasivat Beniamin liekehtivät silmät, "Minä tiedän millainen sinä olet metsästäessäsi, olen nähnyt siitä ehkä murto-osan." tamma vastasi, pakottaen äänensä rauhalliseksi, ärtyminen ei olisi sillä hetkellä auttanut alkuunkaan.

Kuka tahansa muu, jopa vampyyreista tietämätön olisi tuntenut mitä luultavammin pelkoa, niin teki Remielkin, tosin täysin eristä syystä kuin olisi voinut uskoa. Tamma pelkäsi menettävänsä jo nyt kauniin vampyyrinsa, tunne oli täysin uusi ja erillainen, se kalvoi hiirakon sisintä pahemmin kuin mitään ennen. Sotilas risteytyksen sisällä pyrki johtoon, valmiina helpottamaan sitä kipua, mutta tämän tunteen Remiel halusi kokea, suorastaan vaalia sitä.

Beniamin tuhahti, pudistellen sitten päätään.

»Jumala teki minusta pedon, mutta vain varjon enkelistä..» Orin silmät olivat nyt tiukasti maassa ja painautuivat hiljaa kiinni. Tämän kylmälle poskelle vierähti ilmaan haihtuva, tuhkainen kyynel. Kuinka epäreilua olikaan, kun ei voinut kuolla. Ei voinut itkeä. Ei voinut tuntea lämpöä.. Kimo kohotti tummat silmänsä hiirakon puoleen, hymyilemättä, niin vakavana ja kylmänä, että se olisi murtanut kenet tahansa niille sijoilleen. Beniamin huokaisi pitkään, ja katosi näkyvistä hitaasti.

»Luuletko että se riittää anteeksiantamiseen?» Ne olivat viimeiset sanat, jotka kaikuivat sairaalan edustalla. Pieni, levoton tuulahdus kulki Remielin ohiste - kimo ei voinut ymmärtää mikä toiseen oli tullut. Eikä ehkä halunnutkaan. Miksi olisi? Kaikki oli selvää. Ei vampyyrinmetsästäjällä voinut olla tunteita. Oikeita tunteita. Ja jälleen Beniamin oli menettänyt jotain, mistä olisi halunnut pitää kiinni koko loputtoman elämänsä ajan.

Beniamin poistuu, kiiiiiitos<3

Remiel tunsi olonsa hyvin pieneksi, avuttomaksi ja kykenemättömäksi estämään sitä mitä oli tapahtumassa. Tunne, pelko, riipi tamman sisintä vihlovasti, vai lamaantuminen oli pelkoa voimakkaampi ja vahvempi tunne. Se pakotti vihreät silmät seuraamaan vierestä, Remielin menettäessä jotain aivan liian tärkeää itselleen.

Tätä se pelkäsi, tamman ainoa pelko ja sen suurin heikkous, kaikki tapahtui sen silmien edessä kuin hidastetussa filmissä. Kylmä ja vakava katse, pian sekin oli poissa, ainoastaan sanat jäivät kaikumaan paikalle. Remiel olisi halunnut huutaa, anoa Beniamia jäämään. Hetken tamma jopa todella aikoi tappaa itsensä, lävistää oman sydämmensä, joka aiheutti sillä hetkellä murtuessaan niin suunnattomasti kipua. Siitä tuntui että se oli kadottanut jotain hyvin, hyvin kaunista iäksi. Jotain mistä olisi halunnut pitää kiinni lujemmin kuin mistään muusta koko maailmassa.

Remiel oli lamaantunut paikoilleen, koko hirvittävä kohtaus toistui aina vain uudelleen ja uudelleen sen silmissä, katkerat kyyneleet kostuttivat harmajaa karvaa ja villiruusut lakastuivat nopeammin kuin koskaan ennen. Tamma ei ollut koskaan ennen itkenyt.

Kyyneleiden loputtua harmaja hahmo poistui vähin äänin paikalta, jättäen jälkeensä paikan joka oli toiminut näyttämönä koko tälle kirotulle murhenäytelmälle.

Remiel poistuu <3