Jelous? Don't be.

Niityn auringon paiste oli lähes hämmentävää, muualla kaamoksessa moista näkyä ei ollut mahdollista löytää. Samalla se myös tarkoitti ettei vampyyreja olisi liikkeellä, ainakaan tällä niityllä. Remiel veti syvään henkeä ja sulki silmänsä, se ei juuri sillä hetkellä halunnut miettiä ketään kulmahampaista, sen hopeinen harja suorastaan säihkyi auringon säteiden osuessa siihen ja saaden samalla villiruusut rehottamaan kuohkeimmillaan. Tamma kyllä aisti toisen hevosen läsnäolon, mutta koska suurin osa tavallisista, kyvykkäistä hevosista oli hiirakolle harmittomia, se ei edes viitsinyt loksauttaa korvaansa tulijalle.

Herasilmät haravoivat niittyä, tarkkaan, tunkeilijoiden varalta ja ehkä Mortenin oli myös tunnustettava että se etsi ruunikkoa, siroa, täysiveristä samalla. Kyseisen tamman sijaan, oriin silmät osuivatkin hopean hohtoiseen hiirakkoon, jonka harjasta rehottivat erinväriset sekä kokoiset villiruusut. Näky oli outo, kuin toinen olisi vedetty suoraan sadusta todellisuuteen, harja välkehti hopeana, kukkien eri värit kirkkaina ja niitty ympärillä näytti varsinaiselta paratiisilta. Kukapa ori ei olisi näystä vähintäänkin ällistynyt?

"Päivää." musta ori tervehti tammaa, joka ilmeisesti oli kuin olikin fjornotilainen, sinällään hyvä, sillä herasilmä ei olisi halunnut viskata hiirakkoa puuta päin. Niin epätodelliselta toinen näytti seisoessaan siinä, kuin olisi kuulunut juuri siihen paikkaan. Tämän tamman kauneus oli erillaista kuin Roxannen kauneus, se huokui lähes hartautta.
"Päivää, päivää." Remiel vastasi, avaten silmänsä ja kohdistaen katseensa Morteniin, se kyllä tunsi johtajansa, olihan se harhautunut takaisin kaamokseen juuri oriin ansiosta. "Taidat olla tarkastuskierroksella." hiirakko totesi, tutkaillen toisen suurta olemusta nopeasti, palaten takaisin herasilmiin.

Oli uskomatonta, kuinka yhden tamman kaikki osa-alueet, puhe, silmät ja olemus osuivat täysin kohdilleen. Morten ei olisi vaihtanut tammasta mitään, vihreät silmät sopivat hiirakolle ja niiden katse kertoi hyvin ettei kyseessä ollut mikään tyhjäpäinen tapaus. Päin vastoin. Musta oli hetkeksi jopa unohtanut oman korkean asemansa, mutta ryhdistäytyi sitten, muistaen roolinsa ja tajuten toisen jo tunnistaneen itsensä.
"Kyllä vain, teitä minä en tunnekkaan neiti." ori vastasi kohteliaasti, omaan tapaansa.

Sille samaiselle niitylle, jossa jo kaksi hevosta keskenään rupattelivat, oli eksynyt vielä eräs fornjotilainen - tosin vielä autuaan tietämätön muiden läsnäolosta. Roxanne käveli verkkaisesti niityn pitkässä, kellertävän kultaisessa heinässä, peittyen sirolta mutta korkealta ruumiiltaan puolittain sen syleilyyn.

Tamma oli viime viikot ollut oudon levoton, aivan kun ilma ennen ukkosta. Painava, mutta silti lähkädyttävän kuuma - vaikka auringosta ei ollut jälkeäkään. Samalla Roxanne huomasi ajatuksiensa eksyvän hetkeksi Morteniin, oli kulunut varmasti muutama viikkokin hevosten tapaamisesta, hyvin oudosta, tapaamisesta. Joka kuitenkin nostatti ruunikon sydämenlyöntejä ainakin kahdella.

Äkkiä tamma havahtui ajatuksistaan, se vaistosi lähellä muitakin hevosia. Roxanne kohotti piirteikästä päätään ja antoi katseensa tutkia ymäristöä terävästi, määrätietoisesti. Hetkeäkään epäröimättä. Ruunikko ei vielä nähnyt tai kuullut ketään, joten täysiverinen otti askeleita eteenpäin, seisahtuen sitten. Edestä kuului puheensorinaa.

Roxanne kohotti kulmaansa, muodostaen tahtomattaan kasvoilleen tyypillisen ilmeensä joka oli sekoitus uteliaisuutta, sarkasmia ja periksiantamattomuutta. Tamma käveli itsevarmasti eteenpäin, lipuen lopulta niityn ainoa pensaan takaa kahden toisen hevosen nähtäväksi.

Ensimmäisenä täysiverisen katse osui lähes taijanomaisen kauniiseen hiirakkoon, tammaan jota Roxanne ei ollut koskaan ennen nähnyt. Aluksi ruunikko ei tuntenut minkäänmoista kateellisuutta tai närkästystä toisen kauneudesta, mutta siirtäessään katseensa vasempaan, tamma tunsi kouraisun vatsassaan. Ei täysiverinen olisi arvannut löytävänsä Mortenia juttukaverina.

Tajuamattaan Roxanne oli antanut ruskeiden silmiensä toljottaa oria täysin sopimattoman kauan, ruunikko räpäytti luomiaan ja käänsi katseensa pois, suoraan vieraaseen tammaan.
- Hyvää päivää, Roxanne sanoi, saaden itsensä koottua yllättävänkin nopeasti - mutta sitäkin tehokkaammin - omaksi, päättäväiseksi itsekseen. Ujostelematta alkuunkaan tamma käveli reippaasti hiirakkoa tammaa lähemmäs, varoen vilkaisemastakaan Morteniin. Hymy tamman huulilla oli teennäinen, mutta sitä oli ulkopuolisen vaikea arvata.
- Roxanne, ruunikko esittäytyi nyökäten, ääni itsevarmuutta hohkaten, ruskeiden silmien tarkastellessa kiinteästi hiirakon vihreitä.

Morten oli kohtelias, kuten Remiel oli kuullutkin, luultavasti musta osasi olla aivan yhtä pelottavakin kuten useiden kertomuksissa, mutta sillä hetkellä ori ei vaikuttanut edes uhkaavalta. Lähinnä melko rennolta ja jopa luokseenkutsuvalta. Hiirakko ei kuitenkaan saanut aikaa esittäytyä, sillä paikalle asteli kolmas hevonen, ruunikko tamma. Toinen oli korkea ja siro, ilmeisesti hyvinkin itsevarma. Hiirakko vastasi toisen melko aidolta vaikuttavaan hymyyn, vaikka muuten toisesta huokui jotakin mikä sai tamman epäilemään ruunikon hymyn aitoutta.
"Päivää sinullekkin." Remiel tervehti, toisen kiinteä katse ei vaikuttanut tammaan alkuunkaan, se hymyili itsevarmasti, hämmentymättä alkuunkaan toisesta suorastaan säteilevästä itsevarmuudesta.
"Remiel." hiirakko esittäytyi, suoden Mortenille myös hymyn, muistaessaan esittäytymisen jääneen puolitiehen.

Morten ei tiennyt mitä ajatella Roxannen ilmestymisestä, se ei edes tajunnut miksi tunsi tulleensa yllätetyksi. Eihän se ollut tehnyt mitään väärää, eikä sitoutunut ruunikkoon millään tavalla. Lupauksia ei oltu tehty, eikä mustalla täten ollut minkäänlaista syytä miksi olisi tuntenut olonsa syylliseksi sen takia että oli ihaillut hetkeä aikaisemmin hiirakon, Remieliksi esittäytyvän tamman satumaista olomuotoa ja suloisen pehmeää ääntä. Lähinnä Morten hämmentyi siitä, ettei saanut Roxannelta osakseen katsettakaan, taikka tervehdystä, aivan kuin ori olisi ollut ilmaa ruunikolle.

Roxanne kohotti aavistuksen katsettaan kuultuaan tamman nimen. Remiel - se kuulosti etäisesti tutulta, mutta ruunikko ei keksinyt mistä.
- Minulla on tunne, että olen joskus kuullut sinusta, tamma vastasi muuttaen hymynsä nyt salaperäisemmäksi ja siristi silmiään. Täysiverisellä oli aivan omanlaisensa taito saada kuka tahansa hetkessä tuntemaan itsensä tunnetuksi, tai ainakin puhutuksi ympäri piirejä. Ja sekös sai Roxannen kerta toisensa jälkeen kehräämään.

- Olisiko siihen aihetta? tamma jatkoi hymyillen nyt varsin aidosti, mitätöiden tehokkaasti koko Mortenin olemassaolon. Ruunikko ei itse tajunnutkaan miksi halusi ilkeillä oriille, eihän tämä ollut periaatteessa tehnyt mitään pahaa. Ollut vain niityllä ja jutellut kahdestaan laumalaiselleen. Tammalle. Kuvankauniille sellaiselle. Tammalle, jonka perään varmasti moni orii oli kuolannut, eikä Mortenkaan mikään impotentti ollut.. Roxannen sivusilmä eksyi vain sadasosasekunniksi tummaan johtajaan, mutta palautui sitten kiinnostuneen näköisenä Remieliin. Eihän tamma voinut olla.. mustasukkainen? Mortenista? Eihän metsässä ollut tapahtunut mitään merkittävää, ei mitään mitä pitäisi muistaa. Vai oliko sittenkin?

Roxanne tajusi jääneensä heiluttamaan häntäänsä miettiessään, ja nyt se viuhui kun piiska edes takaisin. Rentoutuen tamma naurahti, siristi silmiään ja antoi jouhiensa tasoittua aloilleen, yrittäen keskittää ajatuksensa taas hiirakkoon. Miksi se tuntui olevan vain niin vaikeaa?

"Kuullut minusta? Luultavasti et." Remiel vastasi hymyillen, hiirakko ei juurikaan pitänyt itsestään meteliä ja tuli silti huomatuksi, etenkin orien seurassa, mikä ei olisi voinut tammaa vähempää kiinnostaa. Sillä oli oma päämääränsä, oma tiensä kuljettavanaan, tie jolle Beniamin oli asettautunut varsin tehokkaasti. Päättäväisesti Remiel hätisti kuolettavan komean vampyyrin mielestään, se ei luvannut itsensä ajattelevan kirjavaa, toisen pelkkä muisto oli riittämiin saamaan tamman pois raiteiltaan.
"Ei luultavasti, mistäpä minä sen tietäisin." hiirakko jatkoi kohauttaen kulmiaan, kohdistaen sitten katseensa Morteniin, jonka Roxanne tuntui haluavan savustaa kokonaan ulos keskustelusta.
"Mutta sinusta minä olen kuullut paljon." risteytys huomautti virnistäen, vihreiden silmien katse pysytellen nyt mustassa, kun ruunikko tuntui unohtuneen mietteisiinsä.

Morten seurasi Roxannen eleitä, ilmeitä ja äänensävyä hieman etäämmältä, aivan kuin ruunikko ei tieten tahtoen suonut oriille silmäystäkään. Aivan kuin tamma olisi kurittanut sitä jostakin, osoittanut mieltään. Herasilmät hakeutuivat takaisin Remieliin, tuntui hämmästyttävältä ettei pienehkö tamma ollut jo tuntenut oloaan jääviksi ruunikosta täysiverisestä huokuvan itsevarmuuden takia. Morten hymyili hiirakolle hieman vinosti.
"Sen uskon, tuskin kaikkea hyvää."

Roxanne oli yllättynyt Remielin vastauksesta, yleensä ruunikko oli saanut tamman kuin tammankin kihertämään ja tuntemaan olonsa vähintäänkin julkkikseksi. Mutta hiirakko oli eri maata. Ja se tässä pelottikin.

Täysiverisen olisi tehnyt mieli potkaista Remieliä etukaviollaan, ori olisi ihan hyvin voitu pitää ulkona keskustelusta! Sillä hetkellä tamma ei tosiaankaan olisi halunnut kuulla Mortenin ääntä, jotenkin tämän läsnäolokin sai kuplinaa aikaiseksi Roxannen sisällä. Pahassa mielessä. Tamma vilkaisi pakostakin oriin suuntaan, juuri parahiksi näkemään tämän vinon hymyn - joka sai ruunikon vain entistä ärtyisemmäksi.

- Niin, Roxanne sanoi äkkiä, kääntäen laivan täysin ympäri ja loi nyt järkähtämättömän katseen suoraan Mortenin sinisiin silmiin. Tamman äänensävy oli pahaaenteilevä.
- Onhan Mortenilla vaikka mitä pikku salaisuuksia, vai mitä Mortti?

Roxannen huulille ilmestyi pieni, häijy hymy ja silmät vilkkuivat uhkaavana. Valmiina riitelemään, savustamaan. Ja kunnolla.

Jos Remiel olisi ollut ollenkaan tarkempi tunteista, se olisi huomannut Roxannen pinnan alla käyvän kuohunnan, Mortenin hieman hämmentyneen olemuksen ja ehkä jopa sen mustasukkaisuuden jota ruunikko osoitti ehkä tietämättään. Härkäpäisesti hiirakko jätti ne kuitenkin huomiotta, vaikka tiesi niiden olemassa olosta, Rajlta se oli perinyt hienoisen yliherkkyyden muiden tunnetiloille.
"Totta, sinusta liikkuu hyvin paljon kaikenlaisia juttuja." hiirakko totesi, heilauttaen tuuhean hopeanhohtoisen etuharjansa silmiensä edestä, paljastaen myös toisenkin vihreistä silmistään. Tamma kohotti kulmiaan täysiverisen äänensävylle ja pistävälle, häijylle hymylle. Kaiken lisäksi toinen näytti hetken siltä että olisi voinut lyödä hiirakkoa, silloin Roxanne olisikin vaikeuksiin hakeutunut, vaikkei vampyyri ollutkaan.

"Eikö meillä kaikilla ole." risteytys huomautti painottaen 'meillä' sanaa melko painokkaasti, viestiäkseen ettei juuri välittänyt kuulla niistä salaisuuksista, vaikka ruunikko niitä sattuisi tietämäänkin.

Roxannen käytös muuttui Mortenin mielestä koko ajan oudommaksi, ruunikko ei ollut oriin silmissä alkuunkaan oma itsensä, korvat eri suuntiin harittaen se vastasi toisen ruskeiden silmien katseeseen. Se soi lyhyen kiitollisen hymyn Remielille, sillä tamma ei ilmeisestikkään ollut kovinkaan skandaalinjanoinen tapaus.
"Ja minä voin tukkia turpasi Roxy-kultaseni jos et osaa käyttäytyä yhtään paremmin toisten seurassa." musta vastasi matalalla karhealla äänellä, se oli jo ärtynyt ruunikon outoon, hyökkäävään toimintaan, vaikka halusi samalla pyytää tältä anteeksi. Mitä? Mitä ihmettä oli pyydettävä anteeksi? Johtuiko kaikki toisen ruskeiden silmien katseesta?

Jotenkin toisen tamman olemus ja itsevarma äänensävy saivat Roxannen entistä enemmän varpailleen. Oliko Remiel tullut vain puolustamaan oria, siitäkö tässä oli kyse? Toisaalta ruunikko ei voinut vähempää välittää mitä tamma kenties täysiverisestä sillä hetkellä ajatteli, Roxanne ei koskaan ajatellut mitä muut siitä ajattelevat. Ei koskaan paitsi Mortenin seurassa. Joskin tämä hetki oli poikkeus - tamma oikein janosi mustan nöyryyttämistä.

- Toki toki, kyllähän meillä kaikilla on omat salaisuutemme ja paheemme, Roxanne liversi, pahaaenteilevä hymy huulillaan ja jatkoi,
- Mutta Mortenilla ne ovat aivan omaa luokkaansa.

Äkkiä oriin muuttunut äänensävy sai täysiverisen hetkeksi hieman hämääntymään, yleensä Mortenin matalan äänen tamma oli päästänyt lipumaan ohi korviensa. Mutta nyt, jostain kumman syystä se heijastui Roxanneen eri tavalla, kuin tamma olisi halunnut noudattaakin sitä. Vielä enemmän täysiverinen ihmetteli kuulemaansa, oliko ori tosiaan kutsunut ruunikkoa kullakseen? Ajatus tuntui hetken oudon kihelmöivältä, vaikkei Morten luultavasti ollut tarkoittanut sitä minään muuna kuin kylmänä sarkasmina. Vaikka sisimmissään Roxanne toivoi muuta.

- No jopas, eipä arvon johtajallakaan sen kohteliaampi kieli ole. Mitä jos vaihdettaisiin paikkoja? Eipä jäisi ainakaan salaisuuksia salattavaksi, tamma jatkoi häijysti, - kadottaen tehokkaasti kasvoiltaan hämmennyksen häivän joka niitä hetkeä aijemmin oli varjostanut - ja iski vielä silmäänsä tietäen ärsyttävänsä oria yhä enemmän. Ja sekös tuntui vain helkkaristi paremmalta.

Remiel ei toden teollakaan halunnut sekaantua Mortenin sotkuihin, ei edes näin välillisesti, se takuulla vaikeuttaisi hiirakon elämää jotenkin, varsinkin jos puheet oriin kyvystä olivat täysin totta. Roxannen mahdolliset syyt paljastaa jotain mustasta eivät käyneet järkeen risteytyksen päässä, tosin se ei ollut koskaan ennenkään tajunnut muita tammoja.
"Voi sinulla ei ole aavistustakaan." Remiel totesi, se ei voinut olla sanomatta sitä, miettiessään jälleen luvattomasti Beniamia, kirjavan ääntä, hajua ja tuntua. Vampyyrin metsästäjä ja vampyyri? Se jos mikä oli täysin omaa luokkaansa. Hiirakko pakotti kirjavan mielestään, se ei halunnut miettiä oria, joka luultavasti ainoana maailmassa sai tamman kaksi puolta taistelemaan toisiaan vastaan.

Toinen tamma ei todellakaan tuntunut olevan edes utelias Roxannen puheista, tämä hämmästytti Mortenia, mutta sitä ori ei näyttänyt muille. Se veti kasvoilleen hurmaavan hymyn.
"Miten voisi olla, sinä uhmaat minun arvovaltaani muruseni." musta vastasi, vaikka toisen keimailu ärsytti sitä suunnattomasti, "Ja epäilen tuota, itsehän juuri sanoit että meillä jokaisella on salaisuutemme."

Sillähetkellä Roxanne ei enää pystynyt keskittymään toiseen tammaan, täysiverinen näki vain yhden hevosen edessään ja se oli Morten. Ja ori ärsytti ruunikkoa ennätyksellisen paljon.

- Niin sanoinkin, ja kuten sanoin sinulla ne ovat omaa luokkaansa, Roxanne vastasi piikikkäästi, antaen katseensa porautua mustan silmiin. Tamma ei voinut taaskaan olla kuulematta oriin käyttämää hellittelynimeä, se aiheutti taas lepattavan tunteen ruunikon sisälle, mutta toisaalta ärsytti tammaa yhä enemmän. Kuten Mortenin sietämättömänn komea hymykin. Mitä ori Roxannea nyt hellitteli, äskenhän musta oli ollut kiinnostunut vallan eri tammasta?

- Ja minulla sentään pysyy tietyt mielihalut muutamaa viikkoa kauemmin, sinulla kun näyttää olevan tarve vaihataa heti kun rupeaa kyllästyttämään, Roxanne jatkoi aavistuksen kylmälläkin äänensävyllä ja nosti huulilleen kolean hymyn, pohtien samalla mielessään oliko lause ollut sittenkin liian paljastava. Mustasukkaiselle vivahteelle tamma ei kuitenkaan ollut voinut mitään.

Roxanne loi vielä mahdollisimman tekaistun hymyn Mortenille, ennen kuin kääntyi ympäri ja mennessään vilkaisi Remieliä.
- Pidä hyvänäsi, ruunikko kehoitti kyllästyneesti ja lähti sitten kävelemään suuntaan mistä oli tullutkin.

Morten ei voinut ymmärtää miksi Roxanne oli mustasukkainen, sillä sitähän tamma aivan selvästi oli, ei musta ollut luvannut tälle mitään, kuten ei ollut ruunikkokaan orille, eikä tämä ollut kuin jutellut vain Remielille ja nyt täysiverinen syytti sitä ties mistä.

Ällistynyt ja suorastaan kauhistunut oli myös Remielkin, se ei voinut ymmärtää mistä toinen oli yhtäkkiä moista saanut päähänsä, vastahan tamma oli johtajansa tavannut!
"Mitä? En minä Mortenia halua!" hiirakko huudahti, "Ei millään pahalla, olethan sinä komea, mutta on eräs toinen.." tamma selitti mustalle, Beniamin hahmon ilmestyessä itsepintaisesti sen tietoisuuteen muistista, aivan liian komeana ja aivan liian lumoavana. Muistot vampyyrin äänestä ja kosketuksesta olivat suorastaan kiduttavan kirkkaita ja metsästäjä pakottikin kaiken takaisin jonnekkin piiloon. Beniamin suoraan sanottuna häiritsi pelkällä muistollaan Remielin tietoisuutta ja tamma epäili ettei voisi ikinä löytää oria joka olisi pystynyt lakaisemaan muistot pois.

Musta ei juuri hiirakosta sillä hetkellä välittänyt, vaikka tätä huvittikin toisen reaktio ja hieman ujohkokin selittely. Morten ravasi Roxannen kiinni.
"Mitä ihmettä sinä puhut?"

Tamma pysähtyi kuullessaan Mortenin lähestyvän ja luimisti korviaan tämän ilmestyessä ruunikon näköpiiriin.
- Onhan sinulla korvat, kuulit varmaan, Roxanne totesi viileästi ja siirtyi taas käyntiin, suunnistaen taas siihen suuntaan mistä oli tullutkin.

Toisaalta täysiveristä ärsytti suunnattomasti mustan oriin läheisyys, ja taas toisaalta se tuotti valtavaa mielihyvää tammassa. Sillä sisimmissään Roxanne tiesi ikävoineensä mustaa oria, tämän raamikasta ulkomuotoa ja omapäistä katsetta. Niitä asioita joita tamma tunnisti itsessäänkin. Nyt Roxanne kuitenkin tuhahti ja häivytti ajatuksensa mielestään, sillä siellähän Morten oli viihdyttänyt toista tammaa, ikävöiden varmasti valtavasti itsepäistä täysiveristä.

"Kuulin kyllä, mutten tajua mistä sinä tuollaista sait päähäsi. Enkö minä saa edes puhua laumalaisilleni?" Morten vastasi lähes kärsimättömällä äänellä, se ei ymmärtänyt tammoja, musta tajusi vasta nyt ettei Roxanne lopulta ajatuksen juoksultaan eronnut paljon muista tammoista. Vaikka tämä kiehtova ja omalaatuinen olikin, ja itseppäinen, oikea pässinpää. Silti tämä oli tamma ja sai kehiteltyä suhteen jos siitä että musta katsoi jotakuta muuta hieman pitempään.

Vaikka toki olihan Remiel ollut kaunis, satumainen olento, mutta ei ori ollut hetkeäkään edes ajatellut että olisi kajonnut tähän, itse asiassa, varsin moni tamma oli ollut viime aikoina mustan johtajan kimpussa, mutta ainoa mitä tämä oli voinut miettiä oli ollut Roxanne ja se jos mikä oli outoa.

- Ai millaista sain päähäni? Roxanne kysyi kärkkäästi ja pysähtyi, kääntäen katseensa Morteniin.
- Ja saat saat, enhän minä sitä ole kieltänyt. Voit mennä vaikka heti takaisin, tamma jatkoi ja kruunasi sanansa vielä suloisella hymyllä, ennen kuin jatkoi taas matkaansa käynnissä.

Roxanne ei suostunut ajattelemaan tapahtuman tosiseikkoja, kuten sitä, ettei Morten ja Remiel olleet tosiaan tehneet muuta kuin jutelleet, tai sitä, ettei ori ollut edes tiennyt valkean tamman nimeä ennen Roxannen saapumista.. Silti, ruunikko pakotti itsensä sokeaksi, ehkäpä Remielin taijanomaisen ulkomuodon takia. Oikea keijukainen, niistähän miehet pitivät. Tyhmistä blondeista.

"Että minun ja Remielin välillä on jotain." musta vastasi turhautuneena, tuntui kuin olisi yrittänyt vakuuttaa jumalalle ettei tämä ollut kaikkivoipa.
"Ja sinäkö et panisi pahaksesi jos menisin takaisin Remielin luo, joka muuten vaikutti melkoisen fiksulta. Ei ainakaan ollut sellainen juoruakka, toisin kuin sinä äsken tuolla kultaseni." Mortenin ei ollut tarkoitus käyttää hellittelynimeä, ei alkuunkaan, sen käyttö tuntui kuitenkin niin luontevalta Roxannea kohtaan, että se oli lipsahtanut täysin vahingossa. Mutta lauseen tarkoitus oli piikitellä ruunikkoa, yrittää saada tämä tajuamaan kuinka hupsu sillä hetkellä oli.

Remiel seurasi hämmentyneenä kaksikon sanaharkkaa, se kaipasi pois mahdollisimman nopeasti koko tilanteesta, lisäksi se oli melkeimpä varma ettei kumpikaan huomaisi vaikka hiirakko siro tamma poistuisikin takavasemmalle. Muutama villiruusu varisi maahan, vihreiden silmien seuratessa yhteenottoa, Remiel oli melko varma että kohta vaadittaisiin jonkinsortin erotuomaria, eikä tamma halunnut suurin surminkaan sekaantua siihen mitä noiden kahden välillä oli.

"Sinä olet mustasukkainen." Morten totesi pakottaen itsensä rauhoittumaan, Roxanne ei ollut ainakaan vielä katoamassa mihinkään, ehkä ruunikko jopa alkaisi hiljalleen tulla järkiinsä.

Roxanne ei ollut osannut varautua aivan tälläiseen vastaukseen Mortenilta, mutta nopeasti se sai tamman varpailleen. Kyllä oriilla niksit olikin, musta tiesi todella mistä ampiaispesää tökkiä.

- En panisi, mene vain fiksun ja kauniin tyttösi luokse kerta minä juoruilen liikaa, tamma kivahti ja luimisti korviaan, hengittäen ilmaa kiivaasti keuhkoihinsa.
- Äläkä kutsu minua kullaksesi! Roxanne karjaisi hieman tarkoitusta kovempaa ja käänsi mustalle taas selkänsä, kuuroutuen oriin huomautukselle mustasukkaisuudesta. Sillä sitähän ruunikko oli, kyllä sen tyhmäkin näki.

Täysiverinen asteli jäykin askelin kauemmas, mutta alkoi tuntea olonsa yhä typerämmäksi mitä pidemmälle eteni. Roxannehan tässä riitaa haastoi, ei Morten, eikä ori oikeastaan ollut tehnyt mitään pahaa.. Ruunikko vilkaisi taaksensa mutta luimisti korviaan, tuntien samalla soimausta sisällään. Luontonsa takia täysiverinen ei kuitenkaan kyennyt pyytämään anteeksi, ei todellakaan. Tai edes palaamaan takaisin, ehei.

"Tyttöni?" Morten toisti lähes huvittuneena, se ei voinut uskoa että Roxanne todellakin puhui noin typeriä, "Minä vasta tapasin hänet ja sinä kutsut häntä tytökseni?" musta kysyi ärstyneenä, ilmeisestikkään ruunikolle puhuminen ei auttanut alkuunkaan, toinen ei taaskaan halunnut kuunnella.
"Selvä, sinä et selvästikkään taas halua kuunnella taikka edes ajatella järkevästi." johtaja sitten äyskäisi kääntyen ja palasi Remielin luo, ärtyneenä, vaikka ori olikin melko varma ettei ollut kovinkaan turvallista seuraa sillä hetkellä.
"Ja sinä unohdat kaiken tämän, jos hiiskahdatkaan kellekkään saat vastata seuraamuksista."

Toisen tamman härkäpäisyys alkoi olla jo typerää Remielin mielestä, Roxannehan suorastaan usutti mustan johtajan toisen tamman huomaan käytöksellään! Vaikka ei toisella ollut edes huolta, ei hiirakko halunnut tehdä lähempää tuttavuutta Morteniin, se ei olisi ikinä kuuna päivänä miettinyt johtajastaan sillä tavoin. Tiesi tämän kyllä tiukaksi, melko raa'aksi ja välillä jopa julmaksi, mutta syystä, olisi voinut jopa katsella mustaa sillä silmällä, jos Beniamin ei olisi törmännyt sen elämään heti tamman palattua kaamokseen ja häivyttänyt muut orit pois hiirakon maailmasta.
"En juoruile jos sitä pelkäät. Ja minusta, sinun kannattaisi mennä perään."

Roxanne päästi ilmansa sihisten hampaidensa välistä ja seurasi sivusilmällään Mortenin askellusta Remielin luo. Mikä paskiainen.

Täysiverinen siirsi katseensa eteenpäin eikä enää vilkaissutkaan taakseen, ei ennen kuin oli varma ettei nähnyt enää kumpaakaan fornjotilaista. Roxanne pysähtyi ja antoi luimussa olleet korvansa rentoutua, päästäen samalla pitkän, hiljaisen huokausun huuliensa välistä. Eipä se kohtaaminen ollut sujunut hyvin. Ja jos jatkossa olisi samanlaista, tulisikohan koko jutusta oriin kanssa mitään? Tamma tuhahti. Eipä Mortenkaan mikään älypää ollut, taisi oikein nauttia saadessaan piikitellä ruunikkoa. Oikea ääliö. Ja eihän heillä edes ollut mitään virallista, mitään ei ollut sovittu eikä asiasta puhuttu. Joten miksi Roxannesta tuntui niin pahalta ajatella ori jonkun toisen tamman kanssa?

Morttenia ärsytti suunnattomasti, se tiesi että Remiel oli oikeassa, mutta silti tamma ärsytti sitä. Lisäksi sitä ärsytti se kuinka pahasti Roxanne sai sen yleensä niin tyynen luonnon kiehumaan pahemman kerran, sillä hetkelläkin satumaisen kaunis hiirakko oli vaarassa lentää millä hetkellä hyvänsä melkoisen kauas omalta paikaltaan missä seisoi.

Ärähtäen musta asteli suuntaan johon ruunikko täysiverinen oli hetkeä aiemmin astellut, askeleet olivat äkäisiä ja saivat jopa käynnissä maan tömähtelemään melko uhkaavasti. Ei klaanin johtajalla pitänyt tulla ongelmia yhdestä ainoasta tammasta! Musta häntä viuhtoi ilmassa paha enteisesti, ja maa painui kasaan tumman oriin alla lähinnä sen kyvyn takia.

"Miksi sinun pitää olla tuollainen pässinpää?" Morten ärähti saadessaan Roxannen silmiinsä, astellen uhkaavasti lähemmäs, hetken kuka tahansa olisi voinut luulla että musta olisi vähintäänkin taittamassa tamman niskat, väkivallan sijaan orii pysähtyikin täysiverisen eteen, turpa vain senttien päässä toisesta. Hieman eksynyt katse silmissään. Niin kokenut ja elämää nähnyt kuin Morten olikin, se ei alkuunkaan ymmärtänyt miksei voinut vain jättää täysiverisen taakseensa ja jatkaa hirmuvaltiuttaan.

Roxanne pystyi kuulemaan jo metrien päästä Mortenin lähestyvän, tavallaan se sai tamman ärsyyntymään mutta samalla tuntemaan tyytyväisyyttä. Oriilla oli siis sittenkin ajatteleva puolensa! Täysiverinen ei silti tuntenut minkäänlaista pelkoa, Mortenin askeltaessa kovinkin vihaisen oloisena kohti ruunikkoa, pikemminkin vain valmiutta puolustautumaan yhtä agressiivisesti. Joku toinen olisi ehkä ymmärtänyt astua sivuummalle, mutta ei Roxanne. Ehei. Tamma vaikka taisteli viimeistä karvaa myöten kun antoi periksi kellekkään, varsinkaan klaaninsa johtajalle.

Roxanne painoi korvansa luimuun oriin esittäessä asiansa ja jäätyään seisomaan vain muutamien senttien päähän tammasta, tämän ruskeiden silmien tuijottaessa pistävästi mustan valkeita iiriksiä. Hetken täysiverinen tamma pyöritteli toistaankin ilkeämpiä lauseita kielellään, muttei jostain syystä saanut sanottua niitä ääneen. Niinpä ruunikko pysyi vaiti, hengitti vain normaalia raskaammin ja tuijotti Mortenia silmiin, kuin yrittäen polttaa oriita katseellaan. Mutta jostain syystä se ei käynytkään niin helposti - itseasiassa mitä pidempään Roxanne toista katseli, sitä enemmän tamman sydän otti lisäkierroksia. Täysiverinen ei ollut tajunnukaan kuinka.. komealta musta orii näytti tulistuessaan. Ja kuinka tämän vihainen äänensävy ja tamman haukkuminen saivat Roxannen vain hämääntymään, ei suuttumaan.

Vielä jonkin aikaa täysiverinen tuijotti Mortenia piikikkäästi, mutta laski sitten hitaasti katseensa maahan ja tahtomattaankin rupesi näyttämään katuvalta, kovan suojamuurin rapistessa silmissä pois. Tamman korvat siirtyivät takakenosta viistosti sivuille, ja koko tämän olemus pieneni oriin edessä - vaikkeivat Roxanne ja Morten kovin erikokoisia olleetkaan.

Roxannen pistävä katse ei saanut Mortenia liikahtamaankaan, ori lähinnä odotti miten ruunikko iskisi, sanoin vaiko teoin? Se yllättyi tamman olemuksen pehmetessä, aivan kuin tämä olisi saanut osuman johonkin näkymättömään muuriinsa ja olisi ollut nyt täysin suojaron mustan edessä. Täysiverinen näytti sillä hetkellä niin pieneltä ja ensimmäistä kertaa niin haavoittuvaiselta että Morten olisi voinut lyödä itseään, pelkästään omien ajatustensa takia. Eihän musta voisi vahingoittaa tuota tammaa, ei ainakaan tietoisesti. Sen tajuaminen lähinnä ärsytti, se ei halunnut edes ajatella sellaista, ori oli oppinut sellaisten tunteiden olevan heikkoutta.

Raskaasti huokaisten musta orii painoi päänsä vasten ruunikon tamman siroa päätä, siihen verrattuna alter-realin pää näytti melko jykevältä, vaikka olikin hienopiirteinen. Kosketus sai oudon väristyksen aikaiseksi Mortenin koko kehossa, vaikka se kuinka yritti, se ei saanut revittyä Roxannea kahtia, ei saanut satutettua tätä, eikä lähdettyä pois. Musta ei voinut kuin ihmetellä mihin äskeinen raivo ja suuttumus olivat valuneet.

Roxanne kuuli oriin huokaisevan, muttei ollut osannut odottaa tämän koskettavan itseään ja se lähinnä sai tamman värähtämään pienesti. Vasta hetken tunnettuaan toisen otsan vasten omaansa ruunikko rupesi rentoutumaan ja tuntemaan vihaisuuden sijasta mielihyvää ja turvallisuutta.

Täysiverinen ummisti huomaamattaan silmänsä ja oli hetken aikaa vain hiljaa aloillaan, kuunnellen Mortenin hengitystä ja miettien kuinka pelkkä oriin kehon olemus sai tamman niin rauhalliseksi.
- Minä vain ajattelin, Roxanne sanoi hiljaa ja jatkoi,
- ...että ehkä olit jo unohtanut kaiken, tai pitänyt sitä täysin arvottomana, ruunikko lopetti ja avasi silmänsä, välittämättä alkuunkaan äänensä pienestä värähtelystä.

Roxanne antoi silmiensä seurata oriin kylkeä, kaulalla roikkuvaa pitkää harjaa ja raamikasta kehoa, ennenkuin astui tätä lähemmäs ja painautu lähelle mustan voimakasta kaulaa.

Heikkoutta, Morten ei voinut uskoa että oli todellakin pitänyt tätä heikkoutena, sen se oli kuitenkin oppinut jo hyvin kauan sitten ja saman ajatuksen se oli ajattelemattomuuttaan opettanu Nezille. Omalle tyttärelleen, joka ei ollut tainnut koskaan edes tuntea äidin rakkautta, Pravda kun oli melkolailla samasta puusta veistetty kuin musta itsekkin. Nyt oli jo liian myöhäistä, nuoresta tammasta oli tullut samallainen, tunteeton ja häikäilemätön kuten Mortenistakin. Heikkouden osoitus saisi tamman luultavasti nousemaan isäänsä vastaan, kirjava luultavasti raivostuisi jo siitäkin kun saisi kuulla Roxannesta.

Kaikki ajatukset raukesivat hetkeksi ruunikon puhuessa, Mortenin hymy oli pehmeä, sellainen jota orin kasvoilla oli tuskin koskaan nähty. Ori kietoi kaulansa lähes suojaavasti ruunikon ympärille.
"Miten muka voisin?" Morten kysyi, yrittänythän ori oli, mutta epäonnistunut. Mitä tiukemmin musta yritti vakuuttaa itselleen ettei välittänyt Roxannesta alkuunkaan ja että kaikki oli ollut täysin merkityksetöntä.

Tamma upotti turpansa syvälle mustan harjaan, nauttien koko olemuksellaan turvallisuuden tunteesta jonka Mortenin suojaava ote antoi. Roxanne ei voinut käsittää miksi oli vastustellut tunteitaan niin kauan, jos tämä oli se mitä saavutti. Ehkäpä tamman oli vaikea jakaa oma maailmansa jonkun toisen kanssa, itsenäisyytensä josta ruunikko oli aina pitänyt kynsin ja hampain kiinni. Nyt Morten oli kuitenkin osa sitä, oli täysiverinen sitä halunnut tai ei. Ja sillä hetkellä - Roxanne ei halunnutkaan ajatella asiaa. Ei, ainoa asia sillä hetkellä joka tamman mielessä pyöri, oli kuinka paljon ruunikko pitikään lähellään seisovasta oriista.

- Kosket ajattele muita kuin itseäsi, Roxanne vastasi kierolla äänensävyllä ja mustaan nojatessaan antoi hampaidensa nipistää tätä tuskin tuntuvasti, jääden sitten lähes ajattelematta hamuamaan tämän pitkiä, karheita jouhia.

"Sanot sinä." Morten vastasi, Roxanne oli osittain oikeassa, ori ajatteli kyllä muita, klaaniaan ja sen etuja, mutta ei kuunnellut muita päätöksen teossaan. Mutta viime aikoina ruunikko tamma oli häirinnyt luvattoman paljon Fjornotin johtajan ajatuksia, mikä hämmensi ja ärsytti mustaa suunnattomasti, varsinkin kun se olisi halunnut mieltää täysiverisen kärpäseksi jolla ei ollut merkitystä, jonka puhe oli vain ärsyke.

Mutta Roxannella oli merkitys, tamma sai oriin rauhallisemmaksi kuin kukaan muu, oli luultavasti ainoa joka oli pysynyt hengissä vielä haukuttuaankin johtajansa, lisäksi toinen sai mustan mielentilan heilumaan niin kovin helposti että se alkoi olla jo hälyttävää.
"Sinussa on jotakin.." Morten totesi matalalla äänellä, haluamatta määritellä mitä se jotain oli.