Jelous? Don't be.

Tamma kohotti tietävästi kulmaansa ja hymyili itsekseen, vaikkei ori sitä pystynytkään näkemään. Ei kaikki äskeisessä lauseessa ollut valetta, luultavasti Morten tiesi sen itsekin - kyllä Roxannella oli tiedossaan mustan jääräpäinen ja periksiantamaton luonne, joka välillä toimi pelkästään omien etujensa takia. Tosin eipä tammalla ollut siihen mitään sanottavaa, samanlainen täysiverinen itsekin oli. Omapäinen jääräpää.

Mortenin seuraava äänensävy sai Roxannen irtautumaan tästä ja siirtymään oriin eteen, pilkkeen vilkkuessa tamman silmäkulmasta.
- Ai mitä? ruunikko kysyi ja kohotti kulmaansa uteliaana, vinon hymyn muodostuessa täysiverisen suupielille. Ja sen enempää ajattelematta Roxanne ojensi turpansa ja hamusi oriin turpaa, otsaa ja korvia, puhaltaen virnuillen vielä lämmintä ilmaa tämän sieraimiin.

- Kerro, tamma käski hymyillen, pitäen uteliaan katseen ruskeissa silmissään.

Morten virnisti Roxannen uteliaalle katseelle, tuntien mukavien värähdysten kihelmöivän kehollaan tamman kosketuksesta.
"En halua määritellä sitä tarkemmin." musta vastasi hamuillen ruunikon poskea, antaen itsensä vihdoinkin uppoutua täysiverisen tuoksuun, kaikkeen siihen suloisuuteen mitä toisessa oli. Poikkeuksellista mustalle johtajalle.

Kerrankin mustan ei tarvinnut hallita kaikkea itsessään, vaan saattoi rentoutua, ilman että ympärillä räjähteli ja muut olivat vaarassa.

- Älä selitä, et vain halunnut suututtaa minua - vai mitä, kultaiseni? Tamma virnuili, muuttaen virneensä kuitenkin hymyksi lauseen loppua kohden ja painotti äänellään hellittelynimeä, vaikkei sen sanominen ääneen mitenkään väkinäiseltä tuntunutkaan. Roxanne siirtyi taas Mortenin lähelle, ihmetellen samalla miksi tunsi jatkuvaa halua kiehnätä mustan kehossa kiinni - sillä johtaja jos kuka ei tunnetusti ollut mikään romantikko. Tai ainakin sellaisen kuvan täysiverinen oli oriista saanut.

- Sinä näytät hyvältä, oletko kenties ruvennut kuntoilemaan viime tapaamisemme jälkeen? Ruunikko jatkoi hilpeästi, hymyillen kujeilevasti, yrittäen jatkuvasti hillitä kohoavaa mielentilaansa. Jos kymmennen minuuttia sitten tamma oli ollut vihainen, nyt se kävi melkeinpä ylikierroksilla. Mikä oli hassua - vain Mortenilla tuntui olevan Roxanneen sellainen vaikutus. Ja nyt vielä pahemmin kuin yleensä, miksi ihmeessä tamma halusi koko ajan kosketella ja hiplailla oriita? Tämä vielä ärsyyntyisi ja epähuomiossa heivaisi täysiverisen jonnekkin toiselle puolelle metsää - ja oikeastaan sitä peläten Roxanne sai pidettyä näppinsä erossa mustan karvasta, tyytyen vain seisoskelemaan tämän lähellä kuin vastarakastunut pikkutyttö.

"Minulla ei ole sinusta muuta kuin hyvää sanottavaa muruseni." Morten vastasi virnistäen, hämmentyen yhä uudelleen kuinka luonnolliselta Roxannen puhutteleminen hellittelynimellä tuntui. Ja musta oli aina pitänyt sitä lähes ällöttävänä ja väkinäisenä tapana. Myös se, ettei ruunikon lähelle hakeutuminen vaivannut alter-realia oli outoa, yleensä musta vain ärsyyntyi moisesta huomiosta. Mutta Roxannelta moinen huomio ei häirinnyt.

"En sen enempää kuin sinäkään." ori vastasi hymyillen, se mietti lähes puolivahingossa kuinka pitikään täysiverisen hymystä ja silmien pilkkeestä silloin kun tämä ei ollut huutamassa mustalle. Nyt kun Morten asiaa mietti, Roxannen onnistui näyttää viehättävältä jopa ollessaan raivoissaan, ehkä musta siksi niin ärsytti toista välillä lähes tahallaan.
"Saa minua koskea, en pure." Morten vastasi virnistäen vinosti, itse asiassa ori janosi Roxannen kosketusta osakseen, mikä oli hälyttävää.

- Niin varmaan, Roxanne vastasi kulmakarvaansa kohottaen ja näykkäisi mustaa hieman kovakouraisestikin lavalta, pyöräyttäen sitten viattoman hymyn huulilleen.

- No näytät silti hyvältä, tamma jatkoi, ujostuen sitten kuullessaan Mortenin huomautuksen. Oliko täysiveristä todella niin helppo lukea?

Roxanne tunsi pienen kuumotuksen nousevan poskilleen ja laski katseensa maahan - miten orii onnistuikin joka ikinen kerta saamaan tamman tuntemaan itsensä typeräksi?
- Minä vain ajattelin että ärsyyntyisit siitä, ruunikko mutisi kohottaen vain sekuinneiksi katseensa Mortenin silmiin, vaisun hymyn muodostuessa tamman suupielille.
- Enkä halunnut lentää toiselle puolelle niittyä.. Roxanne jatkoi hiljaisemmin, tuskin kuultavasti, äänen valuessa olemattomiin mitä pidemmälle lause eteni ja juurrutti katseensa kavioihinsa. Samalla tamma potki itseään, oliko sen aina pakko nolaantua Mortenin edessä - silloinhan musta vasta typerän kuvan täysiverisestä saikaan!

Jonkin aikaa taisteltuaan, Roxanne pakottautui nostamaan painuneen katseensa ja siirsi hieman jännittyneenä turpansa oriin kaulalle. Jostain syystä Mortenin koskettaminen oli tammalle aina yhtä vaikeaa - vaikka ruunikko sitä aivan törkeästi halusikin, jokin oriin olemuksessa sai täysiverisen epäröimään. Ehkä se oli kunnioitus, jota Roxanne kaikista nälvimisistään ja ärsyttämisistään huolimatta tunsi toista kohtaan, vieläpä todella suuresti.

"Sinun kosketuksestasiko?" Morten kysyi hymyillen hieman, painaen turpansa ruunikon pehmeälle kaulalle, "Osaat ärsyttää minua monin tavoin, mutta koskemiseni ei ole yksi tapa." musta vastasi, se ei luultavasti ikinä tottuisi siihen kuinka Roxanne sen seurassa tuntui muuttuvan paljon epävarmemmaksi kuin se jääräpää johon ori oli saanut ilon tutustua.

Niityn toiselle puolelle lentämisen tullessa puheeksi Morten vakavoitui, se ei tiennyt miten olisi ilmaissut asiansa, ei se Roxannea missää tapauksessa lennättäisi mihinkään, tamma sai mustan paljon rauhallisemmaksi kuin olisi voinut uskoa.
"En minä sinua minnekkään lennättäisi. Rauhoitat minua."

Roxannen jännitys katosi oriin sanoista, ja tämä rohkaistui nostamaan katseensa kokonaan Mortenin silmiin, hymyillen, antaen sitten turpansa lipua alas aina mustan lavalle saakka. Tamma tunsi kihelmöintiä kohdassa johonka toinen kosketti. Hyviä, mielihyvän värinöitä.

- Vai niin, Roxanne naurahti ja tönäisi Mortenia perään yrittäen vaikuttaa muka vihaiselta,
- Sitä paitsi en minäkään murene vaikka koskisitkin, vai oletko vain nynny? tamma jatkoi perään hymyillen ja siirtyi kuin kehräävä kissa oriin kaulan alle. Ruunikko painoi poskensa Mortenin pitkää harjaa vasten ja sulki hetkeksi silmänsä, tuntien samalla olonsa oudon pehmoiseksi. Kuin Roxanne olisi leijaillut korkealla pilvenhattaroilla - mikä alkoi olla jo hälyttävää.

- Tiedätkö, minulla on ollut sinua ikävä, tamma sanoi hämmästyen samalla itsekin pehmeää äänensävyään, jota täysiverinen ei ollut käyttänyt ikinä yhtä vilpittömästi. Hetken kuluttua Roxanne avasi silmänsä ja astui oriista hieman kauemmas, vieden hymyillen katseensa tämän silmiin.

"Sinun seurassasi toisinaan." Morten vastasi virnistäen, se muisti varsin hyvin kuinka oli ollut avuton Roxannen käsittelyssä, aluksi sen tuntema vähättelevä ja suorastaan vähät välittävä sävy oli muuttunut täysin joksikin muuksi ja musta ei ollut halunnut myöntää sitä kellekkään. Kaikkein vähiten itselleen. Ori hamuili ruunikon kaulaa ja harjaa, nautiskellen tämän tuoksusta ja lämmöstä liiankin kanssa. Se ei yleensä suostunut tälläisiin julkisiin hellyyden osoituksiin, mutta Roxanne sai siitä täysin uusia puolia esille.

Tamman pehmeä äänensävy iski mustan tajuntaan veitsen terävänä, Morten oli hämmentynyt sen pehmeyttä ja sitä miltä se sai orin tuntumaan, ei se ennen ollut tavannut tammaa joka olisi saanut siitä esille tälläisiä tuntemuksia. Pravda oli saanut osakseen hetken verran myötätuntoa ja oikeudenmukaisuutta, mutta tämä oli jotain täysin erillaista.
"Minullakin sinua." Morten vastasi vastaten Roxannen katseeseen hymyillen, ilmeessä oli oriille täysin vierasta pehmeyttä, jota luultavasti kukaan ei ollut niillä aiemmin nähnyt.

Roxannesta tuntui kuin sen etupolvet olisivat pettäneet minä hetkenä hyvänsä siitä tunteesta, jonka Morten sai tammassa aikaan sanoillaan. Ei koskaan, kukaan ori ollut sanonut ikävöineensä Roxannea - ja eipä tammalla kyllä poikaystäviä pahemmin ollut ollutkaan - ja nyt sen kuuleminen, vieläpä Mortenin suusta, sai ruunikon olon vähintäänkin heikoksi.

Tamma kuitenkin pakottautui pysymään jaloillaan ja yritti saada sydämensä tykytyksen laskemaan edes vähän.
- Minun pitäisi varmaan mennä juttelemaan Remielin kanssa, Roxanne tuumi hetken kuluttua ääneen, saamatta hymyään alkuunkaan pyyhityksi huuliltaan. Tamma mittaili Mortenia jonkin aikaa katseellaan ennen kuin kääntyi jokseenkin epätasapainoisesti ja lähti hieman huteroivin askelin kauemmas oriista.

"Ei tarvitse." Morten vastasi, "Kuka välittää siitä mitä Remiel tai kukaan muukaan ajattelee?" ori kysyi, astellen tamman vierelle, sillä hetkellä se ei halunnut päästää ruunikkoa mihinkään. Ei nyt kun kumpikin oli samaa mieltä jostakin. Ori olisi halunnut upottaa turpansa tamman harjaan ja olla vain hetken paikallaan, nauttien hetkestä jolloin kumpikaan ei olut raivoissaan toisilleen.

Musta astahtikin Roxannen tielle, toteuttaen halunsa ja huokaisi syvään saaden keuhkonsa täyteen tamman kutittelevan makeaa ja mieluista tuoksua.
"Kyllä Remiel tajusi jo." Morten ilmoitti sulkien silmänsä nauttien siitä että sai koskettaa ruunikkoa, musta turpa hieroi hieman ruskeaa kaulaa.

Tamma pysähtyi hämmästyneenä oriin astellessa kovinkin määrätietoisena - ja määrätietoisella äänellä - ruunikon vierelle. Roxanne kohotti kulmaansa ja yritti näyttää tyytymättömältä, koska Morten oli sillä hetkellä valloittanut tamman kävelylinjan, mutta sen sijaan ruunikko tunsi vain suunnatonta mielihyvää että ori oli sen tehnyt.

- Sinä ehkä? Ties mitä Remielin päässä nyt liikkuu, mistä sinä voit olla niin varma mitä Remiel oikeasti oli tammojaan, Roxanne aloitti, pakottautuen kuulostamaan vakavalta ja järkevältä, mutta koko saarnan idea ja äänensävy haihtuivat ilmaan Mortenin tullessa lähemmäs ja nuohotessaan vasten tamman kaulaa. Roxanne ei edes muistanut mitä oli ollut sanomassa, sillä sillä hetkellä ruunikko ei voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin pysymiseen jaloillaan. Niin hyvältä kaikki tuntui - oriin kosketus, koko tilanne - kaikki.

Tamma astui Morteniin kiinni, antaen itsensä lähes kiehnätä toisen kyljessä - nauttien koko olemuksellaan saamastaan huomiosta, jota ori sillä hetkellä Roxannelle antoi.

Morten ei kuunnellut mitä Roxanne oli Remielistä sanomassa, ei viitsinyt edes miettiä sitä, sillä hetkellä ruunikko oli se mitä ori tarvitsi ja myös nautiskeli tämän läheisyydestä, sen suomasta rauhallisuuden tunteesta ja muustakin mitä tamma sai mustassa aikaiseksi. Erityisen hyvältä tuntui kun Roxanne painautui kiinni Morteniin, mustan turpa hyväili tamman muotoja, nautiskellen tämän tunnusta. Melkein ihmetellen miten joku osasi olla niin pehmoinen ja samalla niin jääräpäinen kuin tamma.

"Sinä olet vaarallinen." Morten huomautti ruunikolle, hamuillen tämän kehoa silmät nautinnollisesti ummessa, se ei ollut koskaan antanut itsensä sortua tälläiseen, ei koskaan. Mutta jokin Roxannessa veti sitä vastustamattomasti puoleensa ja kietoi otteeseensa.

Tamma ei ollut tajunnutkaan, ettei Mortenin pieni kaulan ja harjan hamuilu ollut mitään verrattuna siihen, mihinkä ori oikeastaan pystyi. Tämän juoksuttaessa turpaansa pitkin Roxannen vartaloa, ruunikon olo tuli lähes tukalaksi - niin hyvältä se tuntui. Tavallaan tamma halusi käskeä oriita lopettamaan ja samalla olemaan ehdottomasti lopettamatta.

- Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään, Roxanne sanoi vitsailevasti, äänessään kuitenkin säväys aitoa ihmetystä. Saiko täysiverinen todella johtajan tuollaiseen tilaan?

Tamma seurasi hetken oriin ommistettuja silmiä, lopettaen samalla oman hamuilunsa ja keskittyi joksikin aikaa vain siihen mitä Morten oli tekemässä. Samalla Roxanne halusi saada Morteninkin tuntemaan samoin, vaikkei tamma oikeastaan tiennytkään miten olisi oria koskenut. Hyvin monesta asiasta täysiverisellä oli yllättävänkin paljon kokemusta ikäänsä nähden, mutta kaikki mikä sisältyi rakkauteen tai ihastumiseen oli ruunikolle täysin vierasta.

Silti, tamma painoi turpansa oriin selälle ja rupesi jokseenkin epävarmasti hamuilemaan pitkin tämän kylkeä ja lapaa, antaen kosketuksensa varovasti edetä yhä pidemmälle. Samalla Roxanne vilkuili Mortenin ilmeitä, kuin peläten suututtavansa tämän osuessaan vahingossa väärään kohtaan.

"Et arvaakkaan." Morten vastasi Roxannelle, tietäen hyvin ettei tammalla ollut hajuakaan mitä se oli saanut aikaan vanhemman puoleisessa oriissa, musta oli täysin ruunikon pauloissa. Hetki hetkeltä sen oli vaikeampi tajuta miten täysiverinen ei tajunnut omaa kauneuttaan ja vetovoimaansa.

Musta liu'utti turpaansa ruunikon selälle, hyväillen toisen kehoa, painaen mieleen joka ikisen sopukan siitä. Morten ei tuntunut saavan tarpeekseen tammasta, mikä olisi ennen saanut oriin perääntymään jonkin sorttisesta pelosta. Tamman kosketuksella oli vielä voimakkaampi vaikutus.

Hetken kuluttua ori avasi silmänsä ja tutkaili Roxannea, toinen näytti olevan peloissaan ja Morten lopetti hamuilunsa. Se ei halunnut pelottaa ruunikkoa, "Anteeksi, menin liian pitkälle." musta oli edennyt liian nopeasti, se oli antanut itsensä karata käsistä kaiken sen itsehillinnän jälkeen ja onnistunut pelästyttämään Roxannen. Tamma oli kuitenkin yhä nuori, kokematon ja siveä.

Oriin kosketus oikein kihelmöi tamman keholla, se oli kuin huumetta jota ruunikko halusi enemmän ja enemmän. Kun kerran sitä maistoi, ilman ei voinut enää elää. Roxanne silmäili Mortenin ummistettuja silmiä ja tyytyväistä ilmettä, ja tunsi ilokseen vaikuttaneensa oriiseen haluamallaan tavalla. Mutta juuri kun tamma oli saamassa lisää rohkeutta toisen tutkimiseen, musta lopettikin ja vaikutti olevan pahoillaan. Miten Morten onnistuikin käsittämään asian väärin!

- Ei, et mennyt, en vain tiennyt.. mistä sinä pidät, Roxanne ehätti korjaamaan ja hamusi oriin kaulaa suostuttelevasti.
- Jatka vain, tuo tuntui hyvältä, tamma jatkoi hymyillen ja hiveli oriin poskea, tutkien samalla tämän silmiä, karistaen kaiken pelon ja epävarmuuden katseestaan ettei Morten käsittäisi asiaa enää väärin.

Samalla täysiverisen oli vaikea tunnistaa itseään - seisoiko se todella tässä, lähes anellen toista jatkamaan hyväilyään? Seisoiko se todella oriin kanssa kahdestaan niityllä, vieläpä niinpäin että Morten oli ollut se joka oli halunnut ruunikon jäävän? Roxannen oli vaikea olla hymyilemättä autuaammin, ehkäpä äitikulta oli sittenkin periyttänyt geenejään nuorimmalle tyttärelleen - edes hippuisen verran.

Ensimmäistä kertaa Morten ilahtui siitä että oli erehtynyt, se jos mikä oli ennenkuulumatonta! Musta rentoutui uudelleen ja painoi turpansa hetkeksi Roxannen silkkistä turpaa vasten ja puhalsi lämmintä ilmaa keuhkoistaan.

"Minä ja ajattelin että onnistuin pelästyttämään sinut." musta vastasi hymyillen, se ei olisi uskonut ikinä päätyvänsä tälläiseen tilanteeseen. Se seisoi niityllä, avoimella paikalla, kahden tamman kanssa joka oli lumonnut oriin täysin. Ja kaiken lisäksi toinen aneli mustaa jatkamaan hyväilyään? Ei kuulostanut Mortenin elämältä.

Musta liu'utti turpansa ruunikon poskelle, jatkaen siitä kaulalle ja aina hännäntyveen, rikkomatta kosketusta hetkeksikään."

Roxannen teki mieli melkein kihertää mielihyvästä ja huomiosta mitä Morten sille antoi, ja se jos mikä ei todellakaan ollut tamman tapaista. Tämä oli tottunut elämään omaa elämäänsä, välittämään vain omasta mielipiteestään ja tavotteistaan - eikä ruunikko tosiaankaan tehnyt itsestään isoa numeroa, ainakaan tarkoituksella, tai hakenut huomiota. Ehei, ei ennen kuin nyt. Sillä hetkellä täysiverinen toivoi saavansa kaiken mahdollisen huomion oriilta, ja ensimmäistä kertaa elämässään tamma toivoi näyttävänsä edes hieman kauniimmalta kuin mitä Roxanne itsensä itse mielsi.

- Siihen tarvitaan vähän enemmän, hölmö, ruunikko jatkoi naurahtaen, ja tutkaili silmät tuikkien Mortenin silmiä, ummistaen sitten luomensa tuntiessaan kosketuksen etenevän poskeltaan aivan hännäntyveensä saakka. Se sai aivan uudenlaisen, oudon väristyksen kulkemaan pitkin Roxannen selkäpiitä, tuntuen kuitenkin jopa nautinnolliselta. Sellaiselta, mitä tamma ei ollut ennen kokenut.

Ruunikko räpäytti silmänsä auki ja astahti taas hymyillen Mortenia lähemmäs, vieden samalla turpansa paljon varmemmin pitkin tämän raamikasta selkää. Huomaamattaan Roxanne painoi uudestaan silmänsä kiinni, kuin rekisterlidäkseen kaiken mahdollisen oriilta tulevan jonnekkin itseensä, jokaisen henkäisyn ja kosketuksen.

"Ihanko totta?" Morten kysyi virnistäen, se oli kyllä nähnyt pelkoa, mutta ei enää tiennyt mitä Roxanne oli pelännyt, sitäkö mitä ori olisi pelannut missä tahansa muualla, milloin tahansa, paitsi sillä hetkellä? Mustan ajatukset ja tunteet eivät olleet koskaan aiemmin olleet niin sikin sokin kuin sillä hetkellä. Niitä tärkeimpiä ja suurimpia kysymyksiä johtaja ei halunnut edes miettiä, ne olivat liian suuria ja liian merkittäviä.

"Ei sinun tarvitse pelätä minua ikinä." Morten lupasi, hieroen ruunikon selkää, nautiskellen samalla tamman kosketuksesta. Musta astui vielä askeleen, painautuen entistä tiiviimmin tammaa vasten, sisikunnan hyristessä läheisyyden aiheuttamasta mielihyvästä.

Oriin sanat ja kosketus saivat Roxannen rentoutumaan entisestäänkin, niin paljon että hetken tamma meinasi jo rämähtää polvilleen, jollei olisi skarpannut ratkaisevalla sekunnilla. Täysiverinen ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin turvalliseksi kuin silloin, mustan kosketus oli suojeleva ja hellä, eikä Roxanne olisi halunnut sen hetken loppuvan ollenkaan.

- En minä pelkääkkään, tamma vastasi pehmeästi, silmät ummistettuina ja lopetti hamuilunsa, painaen päänsä Mortenin harjan suojaan. Hiljaa Roxanne hengitti ilmaa keuhkoihinsa, nautti tuoksusta johonka oli sekoittunut osa Mortenia ja pienempi osa tuoreen heinän tuoksua. Se hetki oli jopa unettava, eikä asiaa auttanut ollenkaan oriin hellä kosketus joka lähes tuuditti matkaan pilvilinnoille.


// Roxanne jää niitylle ja poistuu omalla tavallaan, kiiiiiitos pelistä <3 //

/ Mortenki poistuu omalla tavallaan <3 (laiskimus ei jaksa kirjottaa) /