Harbour lights

Hiljainen kavionkopina kaikui sataman usvaisessa ympäristössä. Ilma oli kylmempi kuin moniin viikkoihin, itseasiassa pakkasta oli ollut jo muutaman päivän, eikä sumuisessa satamassa nähnyt nenäänsä pidemälle. Roxanne kuitenkin käveli tuttua reittiä pitkin eteenpäin, kohti vanhaa tukkuhallia. Tamma antoi katseensa kiertää harmaassa ilmassa - usva peitti kaiken alleen ja sai paikan näyttämään joka kerta yhtä autiolta. Lopulta täysiverinen pysähtyi peltisen, autotallin ovea muistuttavan oven eteen ja sujahti siihen aikojen kuluessa ruostuneesta reijästä sisään. Vaikka tamma oli korkea, se oli silti yllättävän notkea ja ketterä pitkine koipineen.

Roxanne antoi katseensa kiertää pimeässä hallissa. Valoa pääsi vain ohut railo sisään korkeista, aivan katon rajalla sijaitsevista ikkunoista - ja osuessaan ruunikkoon tammaan ne saivat tämän höyrystyneen hengityksen näkyviin. Morten yleensä samoili juuri kyseisessä hallissa, tai sitten laiturilla katsellen merelle - Roxanne ei koskaan ollut täysin varma missä ori sillä hetkellä viipotti. Nyt tamma oli kuitenkin veikannut vanhaa hallia, vaikkei täysiverinen sinne mieluusti mennytkään. Paikka oli pimeä ja täynnä vanhoja, puisia laatikoita ja ihme vempaimia, välillä Roxanne ihmetteli todella miksi Morten piti hallia lempipaikkanaan.

- Morten? Tamma kysyi ja otti askeleen eteenpäin, jääden sitten hiljaa kuuntelemaan.
- Oletko täällä?

Roxanne lähti kävelemään pitkin hallin hiekkaista pohjaa, peittyen täysin pimeyteen astuttuaan pois valokeilasta. Siitä tamma ei pitänyt alkuunsakaan, ori oli lukuisat kerrat säikäyttänyt sen juuri samaisessa tilanteessa - tosin nyt täysiverinen yritti vakuuttaa itselleen olevansa valmistunut.

- Äläkä yritä säikäyttää minua, ruunikko jatkoi varoittavalla äänensävyllä ja oli hypätä ilmaan astuessaan lankun päälle, joka päästi valittavan rusahduksen. Roxanne inhosi mokomaa kuurupiiloa!

Viime päivät Morten oli ollut kiireinen, se ei ollut edes huomannut ilmojen viilentymistä, ei ennen sitä aamua. Ja sinäkin aamuna siksi, että se oli raahautunut omaan piilopaikkaansa lepäämään, vatvottuaan koko yön laumalaistensa kännisiä kiistoja, olipa ori heittänyt muutaman hylkiön ja vieraan klaanin pellen poiskin Fjornotin alueelta.

Kaikki enteili lopun alkua, mutta Morten oli liian kiireinen ja rakastunut nähdäkseen sitä. Nez käyttäytyi omituisesti, tamma oli raivoissaan jostakin, mutta musta ei tajunnut alkuunkaan mistä, eikä kyllä välittänytkään, Roxanne oli asuttautunut sen ajatuksiin, vallannut suuren osan niistä. Musta orii ei ollut koskaan uskonut pystyvänsä todellakin kaipaamaan jotakuta, mutta sinä viileänä, koleanakin päivänä, tai ehkä oli jo ilta, Morten ei ollut varma kauanko oli nukkunut.

Kaviot kopseen kuuli kaukaa, heti kun joku astui halliin, juuri sen takia Morten paikasta piti, kukaan ei päässyt sisään oriin tietämättä. Tamman ääni halkoi raukeaa tunnelmaa saaden Mortenin valpastumaan heti, hiljaa se nousi ylös ja vilkaisi halliin, siniset silmät olivat tottuneet pimeyteen, eikä mustan ollut vaikeaa nähdä valkomerkkistä tammaa, joka varoitteli säikyttelystä.

Itsekseen ori virnisti, se ei luultavasti koskaan tottuisi niihin helliin ja omistuksen haluisiin tuntemuksiin joita aina tunsi kun näki täysiverisen, eikä koskaan halunnutkaan tottua, Roxannen näkeminen sai Mortenin aina yhtä onnelliseksi, aivan sama kuinka huono päivä orilla oli muuten ollut. Musta asteli alas pieneltä korokkeeltaan, jossa nukkui, kuuluvasti, mutta kaiku teki askelista mahdottoman paikallistaa ketään.

Rauhallisesti Morten asteli Roxannen luo, tietäen tamman pakostakin säikähtävän, askelista kun ei voinut päätellä oliko ori lähellä vai kaukana, eikä mustaa hevosta ollut muutenkaan helppo havaita pimeässä. Morten astui tamman lähelle ja kietoi tämän syleilyynsä.
"Enhän minä halua sinua tarkoituksella pelotella."

Roxanne odotti hetken hiljaa, ja hätkähti lopulta kauempaa kuuluvaa räminää. Morten siis oli kuin olikin hallissa.

Tamma ei pystynyt pidätellä hymyään, se katsoi vain eteenpäin ja laski sekunteja siihen milloin ori olisi sen lähellä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitse.. Kiljaisu,
- Voisit puhua kun lähestyt, muuten säikähdän auttamatta, Roxanne nauroi, vaikka yrittikin loppuun vääntää murjotusta kasvoilleen, epäonnistuen siinä kuitenkin täysin. Ruunikko antoi mieluusti oriin ottaa itsensä otteeseensa, ja valahti täysin rentona tätä vasten. Oli ihana saada lämpöä jostakusta toisesta, pakkasta oli nimittäin varmasti päälle kymmenen astetta.

- Kuinka sinä olet voinut? Eikö täällä ole vähän kylmä nukkua? En halua että vilustut, tamma jatkoi hetken kuluttua huolestuneella äänensävyllä ja koetteli samalla turvallaan ympäri Mortenin otsaa ja kaulaa, kuin koettaen olivatko kaikki osat vielä paikallaan.

Roxanne kiljaisi, ääni jäi poukkoilemaan hetkeksi hallissa, eikä se säästänyt alkuunkaan oriin korvia.
"Lopetan sitten kun olet vaarassa saada sydänkohtauksen." musta vastasi pehmeällä äänellä, hamuten ruunikon harjaa, ilahtuneena tamman saapumisesta. Muistaen hyvin tämän ohuen karvan ja siron olemuksen, kolea päivä oli takulla pureutunut tamman luihin ja ytimiin. Morten painautui kiinni tähän, antaen oman lämpönsä levitä tammaan.

"Hieman ehkä, minulla on paksu karva." Morten vastasi hymyillen, se ei ollut tottunut huolenpitoon ja nytkin Roxannen kysely tuntui miellyttävällä tavalla kotoisalta. "Muuten olen ihan kokonainen ja hyvinvoiva."

Mortenin hamuilu tuntui hyvältä ja lämpö turvalliselta, ja vasta sillä hetkellä Roxanne tajusi kuinka kylmissään oli ollutkaan. Paikallaan seisoskellessaan kylmä puri kovemmin kuin kävellessä, eikä tamma voinut siksi mitään silloin tällöin värähtelevälle keholleen.

Ruunikko koetti kuitenkin unohtaa koko asian ja rupesi hiljaa toisiaan vasten kalisevin hampain rapsuttamaan oriin säkää ja lapaa, täysiverisen pysytellessä niin lähellä lämmintä oriita kuin mahdollista. Tälläkertaa ne eivät olleet olleet Mortenin kanssa kuin maksimissaan viikon erossa, mutta sekin aika oli Roxannesta tuntunut iäisyydeltä.

"Sinähän olet aivan kylmissäsi." Morten huomautti, liu'uttaen turpaansa nyt aina tamman hännäntyveen saakka ja näykkäisi karvaa hieman kiusoittelevasti, virnistäen. Se ei tiennyt alkuunkaan miten olisi voinut lämmittää tammaa muuten kuin hieromalla, saamalla verenkierron virkistymään.
"Miten ihmeessä olet pärjännyt tähän asti näin ohuella karvalla?" ori kysyi, hieroen nyt ruunikon kylkiä, harhautuen pimeän suojissa välillä jopa hamuilemaan vatsan alustaa sekä kuvetta.

"Minä kyllä pärjään kovemmissakin pakkasissa, mutta en voi tajuta miten sinä olet selvinnyt edes tähän asti Roxanne." Morten totesi hymyillen, palaten hieromaan täysiverisen kaulaa, kuin ei olisi harhautunut hetkeksikkään tutkimaan tamman muuta kehoa. Pimeyden turvin ori niin helposti unohti kuinka nuori ruunikko oli ja kuinka kokematon.

Roxanne ei voinut sille mitään, mutta joka kerta tunsi vallatonta mielihyvää saadessaan täyden huomion Mortenilta. Tälläkertaa oriin hamuilu tuntui silti yllättävän hyvältä, ehkäpä paremmalta kuin kertaakaan aijemmin - joskin se saattoi johtua siitä, ettei tamman veri ollut kiertänyt kovin hyvin pintakerroksissa viikkoon, ja se sai ruunikon palelemaan. Nyt punasolut lähtivät kuitenkin kohisten liikkeelle, kuten kylmät väreetkin, eikä Roxanne ollut edes tajunnut kuinka herkkiin kohtiin Morten oli sitä osunut, vain rekisteröinyt kihelmöinnin ja mielihyvän vatsanalustassaan ja lähellä kuvettaan.

- Kyllä minä pärjään siinä missä sinäkin, vieläpä olematta tuollainen jääkarhu kuten sinä, tamma piikitti takaisin ja astui nyt vuorostaan Morteniin kiinni, näykkäisten tätä samalla hieman tahattoman kovakouraisestikin kaulasta.
- Vai onko se vain läskiä jota väität karvaksi...? Roxanne jatkoi kiusoittelevalla äänensävyllä ja vei virnuillen kosketuksensa pitkin oriin kehoa, antaen turpansa lipua mustan vatsanalle ja huomaamattaan myös lähelle tämän nivusia.

Tamma näykkäisi oria kupeesta ja hypähti sitten kauemmas, ottaen kaksi korkeampaa raviaskelta paikoillaan.
- Ehkä minun pitää sitten juosta pysyäkseni lämpimänä, Roxanne tuumi, hieman kaihoisalla äänellä, josta pystyi päätellä lauseen todellisen tarkoituksen. Tamma piti tiiviin katsekontaktin Mortenissa, vaikkei tämä välttämättä ruunikon ruskeita silmiä nähnytkään, Roxannen itse ihmetellessä miksi halusi niin kovasti oriin kosketusta osakseen. Enemmän kuin ennen.

Morten naurahti matalasti Roxannen vastauksesta, välillä ori melkein unohti mikä tamma oli omiaan, mutta vain hetkeksi, sillä toinen ei ollut menettänyt terävää kieltään.
"Yritätkö sinä nylkeä minut?" musta kysyi tuntiessaan kovakouraisen näykkäisyn kaulallaan, oli luonnotonta että ori piti jopa siitäkin.

"Pelkkää lihasta." ori ilmoitti virnistäen, tuntien luonnottoman voimakasta nautintoa Roxannen edetessä kosketteluissaan lähes nivusiin asti.
"Ei tarvitse, kyllä minä osaan pitää sinut lämpimänä." Morten vastasi virnistäen ja asteli tamman lähettyville, hamuten tämän kehoa, jatkaen aina kunnes tajusi itsekkin edenneen lähes ruunikon nivusiin asti.

Tamma katui temppuaan kuultuaan oriin sanat ja nosti pimeässä mahdollisimman puolustautuvan, tyttömäisen hymyn huulilleen.
- En sentään, pakkohan minun oli vain koettaa tätä sinun lihaskuntoasi, Roxanne mutisi, ja tunsi varmasti haavillisen perhosia lehahtavan lentoon vatsassaan Mortenin astuessa tammaa taas lähemmäs. Tälläkertaa ruunikko yllättyi oriin kosketusta, ennen musta ei ollut uskaltautunut niin pitkälle kuin nyt - vaikkei Roxanne ymmärtänytkään miksi. Ei Morten kertaakaan ollut ollut potku-uhan alla, tamma luotti oriiseen lähes paremmin kuin kehenkään muuhun eikä tuntenut - kumma kyllä - ahdistusta tai pelkoa missään toiminnassa mustan kanssa. Ehkä aluksi, muttei enää.

Huomaamattaan Roxanne oli jäänyt tuijottamaan Mortenia ties kuinka pitkäksi aikaa hiljaa, vain miettien ja tarkastellen oriin eleitä. Sillä mitä pidempään ruunikko niin teki, sitä enemmän tamma tunsi kihelmöintiä sisällään ja väristyksiä kehossaan. Miellyttäviä, nautinnollisia väristyksiä. Samalla tamma hämmentyi itsekin omia ajatuksiaan, sillä kyllä, se huomasi haluavansa Mortenin kosketusta aivan uudella tavalla, vaikkei Roxanne ikimaailmassa olisi uskaltautunut sitä oriille paljastamaan.

"Niinpä tietysti." Morten vastasi hymyillen, se yllätti itsensä täysin, ei se ennen ollut uskaltautunut koskettamaan Roxannea näin, ei edes miettimään sellaista. Se oli pitänyt tamman viattomuudesta ja nuoruudesta, kunnioittanut tamman koskemattomuutta. Mutta nyt ori halusi koskettaa ruunikkoa enemmän, rohkeammin ja paremmin.

Musta turpa hyväili täysiverisen kehoa, näykkien sitä sieltä täältä, ajautuen välillä nivusien herkän ihon luo. Roxanne ei tuntunut pelkäävän, eikä tamma kieltänytkään oria, eikä pyytänyt tätä lopettamaan. Morten olisi noudattanut ruunikon pyyntöä, niin vaikeaa kuin se olisi ollutkin. Tajusiko tuo nuori sulotar alkuunkaan mitä sai johtajassaan aikaiseksi?

Huomaamattaan Morten painautui lähemmäs tammaa, paljon intessiivisemmin kuin kertaakaan aiemmin, siveli tämän kehoa kuin olisi palvonut jokaista senttiä siitä, kuten tekikin. Oriin sisuskalut tuntuivat suorastaan kiehuvan jännityksestä, sen iholla väreilivät kylmät väreet pelkästä mielihyvästä ja nautinnosta. Tajuamatta itsekkään täysin mitä teki, musta näykkäisi kokeilevasti täysiverisen hännäntyveä, katuen tekoaan heti, peläten kaiken käyneen Roxannesta liian nopeasti. Pimeys loi pettävän turvallisen ja rohkean olon.

Roxanne ummisti silmänsä tuntiessaan oriin turvan juoksevan pitkin kehoaan, se nostatti oitis tamman sydämenlyöntejä tiheimmiksi. Morten ei juurikaan ollut ennen näykkinyt ruunikkoa eräänlaisena koskettelun muotona, joten se tuntui aluksi oudolta täysiverisen iholle. Hyvällä tapaa oudolta, se nostatti sellaisia hermonpäitä pinnalle joiden olemassaolosta Roxanne ei ollut koskaan tiennytkään.

Samalla Roxanne rupesi ärtymään, miksi Mortenin piti lopettaa aina, kun kosketus tuntui mitä parhaimmalta? Tamma tiesi, ehkä alitajuntaisesti että muutenkin, mitä hännäntyven vihjailevasta näykkäisystä seuraisi, eikä pelännyt sitä. Sillä Roxanne halusi sitä, todella. Tamma ei vain käsittänyt miksei ori voinut olla hitusen rohkeampi tekemisissään - näin oli käynyt aikaisemminkin niityllä, kyllä Morten saisi tietää kaikesta mistä Roxanne ei pitänyt.

Auttaakseen oriita ymmärtämään tamma painautui aivan yhtä intensiivisesti tätä vasten ja näykkäisi mustan kaulaa, sitten lapaa ja kylkeä, hivellen turvallaan ympäri Mortenin kehoa, kokeillen myös tämän nivusten herkkää ihoa ja vatsanalusta. Lopetettuaan Roxanne vei turpansa oriin turvalle ja puhalsi siihen lämmintä ilmaa, lopettan pehmeän kosketuksensa kuitenkin herättävään näykkäisyyn alahuulesta.

Ellei tunnelma olisi ollut niin sähköinen Mortten olisi luultavasti nauranut, Roxanne tuntui lähinnä ärtyneeltä siitä että orii huolehti tekemisistään. Musta ei ollut ennen tajunnutkaan kuinka paljon intohimoa tamman sisällä oikein piili. Ruunikon kosketus tuntui täysin uudella tavalla nautinnolliselta, kuten kaikki muukin, vaikka ori oli äynyt tämän läpi niin usein. Mutta kertaakaan se ei ollut tuntunut näin intiimiltä taikka tunnepitoiselta.

Musta tajusi vasta nyt täysin huolehtivansa turhaan menisikö liian pitkälle, sen pitäisi luottaa tammaan ja siihen että tämä ilmoittaisi ylilyönnistä. Roxannen koskettelu sai kaikki ajatukset unohtumaan varsin nopeasti, musta hyväili vielä hetken ruunikon kehoa, näykkien hellästi nivusien ihoa ja sitten siirtyi kokeilemaan hampaillaan tamman hännäntyveä, antaen tälle viimeisen mahdollisuuden kieltäytyä kaikesta.

Jopa ilkikurisesti Morten siirtyi hiljalleen täysiverisen taakse, hieroen ja hyväillen tämän selkää, tuntien odottavan kihelmöinnin sisällään.

Tyytyväisenä Roxanne huomasi koskettelunsa tuottaneen tulosta, Mortenin rohkaistuessa jatkamaan hyväilemistään. Tamman sydän sai jatkuvasti lisäkierroksia ja nostatti samalla ruunikon hengitystahtia, joka rupesi vähitellen muistuttamaan pitkän juoksulenkin jälkeistä hapenottoa.

Mutta sillä hetkellä täysiverinen ei ajatellut asiaa, ei, sen ajatukset pyörivät aivan jossain toisaalla. Roxanne tunsi jostain syystä ärsyyntyvänsä vain enemmän Mortenin hidastellessa, aivan kuin ori olisi tehnyt sen tahallaan? Vaikka toisaalta tamma huomasi ärtymyksensä olevan erilaista kuin yleensä, se ei ollut suoranaista vihaisuutta vaan lähinnä turhautumista ja samalla kihelmöivää ja nautinnollistakin. Roxannen pinna ei tosiaan ollut mikään maailmanluokan pituinen, eikä siksi odottelu ollut tamman mieleen. Varsinkaan, kun Roxanne odotti jännittyneenä ja tietyllälailla intohimoisesti mitä olikaan tapahtumassa.

Pystymättä enää kauaa pidättelemään turhautumistaan tamma kurottautui hamuamaan Mortenin otsaa ja poskea, josta ruunikko irrottautuessaan nipisti hampaillaan, kuin kostoksi kaikesta odottelusta mitä Morten oli tammalle tahallaan aiheuttanut.

Oli kiehtovaa nähdä miten Roxanne reagoi Mortenin tekemisiin, tamma tuntui olevan hidastelusta ärtynyt, mutta se lähinnä vain houkutteli oria kiusoittelemaan tammaa lisää. Jopa ruunikon tekemiset tuntuivat vain hoputtavan johtajaa. Kutittaen ja näykkien musta siirtyi hiljalleen taemmas, kunnes seisoi aivan täysiverisen takana, sydän tuntui yrittävän murtautua ulos oriin rinnasta. Nautiskellen tästä oudosta mielihyvän ja jännittyneisyyden sekoituksesta, Morten vielä nipisti hellästi tammaa hännäntyvestä hampaillaan.

Potkua taikka kieltoa ei kuulunut, odotus tykytti koko kehossa, vaatien päästä jatkamaan koko nautinnollista leikkiä aina loppuun asti. Morten antoi haluilleen vallan ja ponnisti varovasti ruunikon selkään, tarraten varovasti, mutta kuitenkin pitävästi kiinni tämän säästä, työntyen tamman sisään nautinnosta urahtaen. Ori ei ollut edes ajatellut tätä nähdessään Roxannen hallin pimeydessä, itse asiassa se ei ollut uskaltautunut edes unelmoimaan tästä.

Nyt kaikki tutui erillaiselta, Morten ei keskittynyt omaan nautintoonsa kuten yleensä, vaan halusi ruunikon nauttivan tapahtumasta. Musta hyväili tammaa kaulan ja sään seutuvilta turvallaan, samalla kun aloitti työnnöt.

Roxanne alkoi olla perinpohjin turhautunut, tamma melkein epähuomiossa latasi potkun kohti Mortenin kinnertä, kuin huomauttaakseen ettei ruunikkoa noin vain tahalleen ärsytetty. Tamma kuitenkin pidättäytyi teostaan, sen oli kerrankin pidettävä temperamentinsa kurissa ja jalkansa aloillaan, sehän olisi muuten merkinnyt jyrkkää kieltoa oriille!

Vasta tuntiessaan Mortenin lopulta nousevan takasilleen tamma tajusi kaiken tapahtuvan hetkessä, ja säikähtikin sitä aluksi, mutta tuntiessaan oriin työntyvän sisäänsä minkäänlaisille ajatuksille ei jäänyt enää tilaa. Pelkälle puhtaalle tunteelle, nautinnolle, joka vain tuplaantui Mortenin hyväilevästä kosketuksesta tamman lavoilla ja kaulalla.

Roxanne hengitti raskaasti, haukkoen välillä henkeään ja tunsi ihmetyksekseen karvansa hikoavan, vaikka pakkanen oli kiristynyt entisestään.

Roxanne nautti, asian tajuaminen tuntui olevan hämmästyttävin ja samalla ilostuttavin asia Mortenin mielessä sillä hetkellä, samalla se pakostakin mietti kuinka oli julmasti riistänyt tämän nautinnon Pravdalta sekä itseltään. Siitä oli kuitenkin jo aikaa, musta oli nyt eri hevonen, se oli täysin allaan olevan ruunikon lumoissa ja halusi tälle pelkästään hyvää.

Tumma karva hikosi kiihkosta ja nautinnosta, oriin hyväily oli aika ajoin tarkoitettua kovakouraisempaa, mutta muuttui helläksi aina kun musta tajusi voimansa. Kuitenkin nautinnon käydessä vastustamattomaksi, myös Mortenin liike tiheni, voimistuen. Ori kuitenkin yritti pitkittää omaa mielihyväänsä, taatakseen Roxannen nautinnon,

Loputtomiin musta ei kuitenkaan voinut jatkaa, nautinnosta urahtaen se jäykistyi ja tunsi purkautuvansa täysiverisen sisään, sulkien silmänsä mielihyvän aallon ravistellessa jykevää kehoa. Hetkeksi Morten jäi huohottamaan Roxannen päälle, sukien tämän harjaa hellästi. Lopulta ori kuitenkin laskeutui alas, painautuen tammaan kiinni, kietoen tämän syleilyynsä.

Mitä pidemmälle Morten jatkoi, sitä raskaammaksi Roxannen hengitys kävi. Oriin hellä näykkiminen yltyi välillä lähes puremisen tasolle, mutta jostain syystä se vain lisäsi kaikkea sitä nautintoa mitä tamma jo entuudestaan tunsi.

Roxanne joutui välillä tukeutumaan etujalkaansa pitääkseen itsensä ja Mortenin tasapainossa, vaikkei isäpaino oikeastaan tuntunut ollenkaan epämiellyttävältä. Tamma tunsi oriin vain tihentävän työntöjään, ruunikon kuullessa Mortenin kiivaan hengityksen kaulallaan.

Lopulta, kaiken huipennukseksi Roxanne tunsi kihelmöivän, rentouttavan väristyksen jokapuolella kehoaan, oriin samaanaikaan rentoutuessa täysin tamman selkään. Ruunikko huohahti raskaasti ja tunsi silmiensä sumenevan hetkeksi, saaden tamman lähes notkahtamaan polvilleen.

Jonkin aikaa Roxanne seisoi silmät ummistettuina aloillaan ja rupesi hitaasti tasamaan hengitystään, Mortenin laskeutuessa neljälle jalalleen ja vetäessään tamman lähelleen. Täysin rentona ja taipuvaisena ruunikko nojautui vasten oriin hikistä kaulaa, tuntien sanoinkuvaamattoman kovaa välittämistä mustaa kohtaan. Vielä hieman pyörryksissä tamma vei turpansa Mortenin kaulalle ja hengitti vielä hetken nopeammin, ennenkuin rupesi palautumaan normaaliksi. Samalla Roxanne tunsi olonsa väsyneemmäksi kuin aikoihin, oli lähellä etteikö tamma olisi päästänyt polviaan rennoiksi ja rojahtanut niille sijoilleen.

Musta turpa hyväili hellästi Roxannen kaulaa ja säkää, se halusi pitää tammaa lähellään, päästämättä enää koskaan luotaan. Hellyys jota se tunsi ruunikkoa kohtaan oli suurempaa kuin se oli ikinä osannut kuvitellakkaan. Musta avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mitä ei ollut ikinä, ei koskaan sanonut kellekkään. Se suorastaan järkyttyi halustaan ja pakotti itsensä rauhoittumaan, jos ori nyt sanoisi jotain sellaista, ei tamma uskoisi sitä enää seuraavalla kerralla.

Pimeys tuntui kietovan otteeseensa, rauhoitti tiheää hengitystä ja myrskyisää mieltä. Morten tiukensi otettaan Roxannesta, haluten pitää tamman lämpimänä koleasta ilmasta huolimatta.
"Sinulla on kaunis nimi Roxanne." ori huomautti matalasti hymyillen pehmeästi, täysin vastoin luontoaan.

Tamma pysyi täysin rentona vasten Mortenia, hengitellen jo tasaiseen rytmiin ja puhallellen kaikessa rauhassa suuria, höyryäviä pilviä sieraimistaan. Oriin kosketus tuntui todella välittävältä ja hellältä, niin pehmeältä ettei Roxanne olisi halunnut lähteä sen alta minnekkään.

Jostain syystä - tai ehkä täysiverinen niin vain itse kuvitteli - ruunikko oli huomaavinaan Mortenissa jonkinlaista jännittymistä, ja ehkä siksi tamma yllättyikin kuullessaan mustan huomautuksen. Ja jostain syystä Roxanne tunsi olonsa pettyneeksi, - aivan kun tamma olisi odottanut jotain suurempaa tunnustusta oriilta. Mutta eihän ruunikko tiennyt mitä Morten tunsi, eikä näin ollen ori ollut edes velvoitettu mitään tunnustamaan. Omista tunteistaan tamma oli kuitenkin jo jonkin aikaa ollut varma, mutta peläten pilaavansa kaiken Roxanne oli pysynyt vaiti.

- Kiitos, tamma hymyili ja kurkottautui hamuilemaan hellästi oriin otsaa, jonka hälkeen painoi poskensa mustan harjaa vasten.
- Haluatko viedä minut sinne laatikoiden päälle missä nukut? Haluaisin nukkua siellä tänään, sinun kanssasi, Roxanne pyysi uneliaalla äänensävyllä, yhä nojaten luomet ummistettuna Mortenin turvallista kaulaa vasten.

Roxanne tuntui pettyneeltä, oliko tamma odottanut jotakin? Muuta kuin kohteliaisuuden tämän nimeä kohtaan, orin oli ollut pakko sanoa jotain, viisi pientä sanaa olisivat voineet sisältää paljon jotain muutakin kuin kohteliaisuuden, Morten olisi halunnut sanoa ties mitä muttei saanut suutaan auki.

"Tottakai haluan." Morten vastasi hymyillen, puhaltaen lämmintä ilmaa tamman kaulalle, "Tule." ori pyysi ja johdatteli ruunikon niin kutsutulle sängylleen. Se muistutti lähinnä pesää, johon oli muodostunut tietty kolo sen asukille, nopeasti pimeässä ori pisti sitä uuteen järjestykseen ja teki tilaa Roxannelle.

Siniset silmät tutkailivat tammaa hellästi, se halusi vain pitää täysiverisen suojassa maailmalta. Sillä hetkellä ruunikko oli ainut ajatus sen päässä, luoden Mortenille rauhallisen ja rentoutuneen olon.

Roxanne hymyili oriille ja lähti tämän perässä kohti nukkumapaikkaa, pitäen jatkuvasti turpansa jossain kohdin Mortenin kehoa, kuin peläten tämän karkaavan jonnekin.

Hieman normaalia huterammin ruunikko kipusi oriin perässä tasanteelle, tutkaillen seisahdettuaan johtajan omaa, selvästi yksityistä aluetta uteliaasti. Täälläkö Morten siis vietti yönsä? Laatikoiden ja lautojen keskellä olevassa pesässä.. Joka tosin Roxannen silmään näytti sillähetkellä aika kutsuvalta ja miellyttävältäkin. Tamma seurasi katseellaan oriin touhuamista, huomaten hymyn muodostuvan taas huulilleen. Oli uskomatonta kuinka pelkän Mortenin keskittyneen ilmeen ja hääräämisen katselu sai ruunikon haluamaan koskettaa, hyväillä oriita jotenkin. Rakkautta, sitä se oli. Ajatus sai väristyksen kulkemaan pitkin Roxannen selkäpiitä, aiheuttaen jopa ujon hymyn tamman huulille.

Mortenin lopettaessa järjestelemisensä täysiverinen siirtyi lähemmäs oriita ja hamusi tämän kaulaa, yrittäen kaikin mahdollisin tavoin sanattomasti kertoa, kuinka paljon mustasta välitti. Roxanne oli kuitenkin liian ujo ja uskaltamaton kertomaan asiaa ääneen, peläten sen säikäyttävän Mortenin ja katoamaan tamman ulottumattomiin, ja tyytyi siksi vain kietoutumaan lähemmäs mustaa niin hyvin kun pääsi.

Pakkanen puri ruunikon märkään karvaan kolottavasti, Roxannen tuntiessa taas miinusasteiden olemassaolon, jotka olivat vain hetkeä aikaisemmin unohtuneet kaiken sen sähköisyyden ja intohimon alle. Täysiverinen tärisi hiljaa, mutta tuntuvasti, vaikka yrittikin hillitä kehoaan - sitä ärsytti avuttomuutensa Mortenin edessä, tamman muutenkin halutessa keskittyä täysin muuhun kuin vartalonsa kontrolloimiseen.

Siniset silmät hakeutuivat tutkailemaan Roxannea, tamman ruskeita silmiä sen siirtyessä lähemmäs Mortenia, kosketus sai oriin hymyilemään. Aivan kuin ruunikko olisi yrittänyt kertoa jotain kosketuksen kautta, mutta musta päätti että vain toivoi moista, se ei ollut ikinä ollut niin lähellä ketään henkisesti ja tuntui uskomattomalta ettei orii pelännyt sitä läheisyyttä.

Sitten kylmyys iski täysiverisen siroon kehoon, toinen selvästi värisi. Morten irrottautui tammasta ja laittoi makuulle omalle paikalleen, nostaen sitten katseensa odottavasti ja kutsuvasti Roxanneen. Ei oria itseä väsyttänyt alkuunkaan, sen mieli oli raukea ja ehkä se saisi ruunikon vieressä nukuttuakin hetkisen.

Jostain syystä tamma tunsi turhautuvansa Mortenin vain hymyillessä, eikö ori tosiaan ymmärtänyt vihjettä millään? Roxanne seurasi seisoen katseellaan mustan laittautumista maaten, voimatta kadottaa pientä pettymyksen kajoa silmistään. Samalla ruunikon ajatukset pääsivät karkailemaan; entäpä jos tamma olikin ollut Mortenille vain yksi valloitus muiden joukossa, eikä oriin tunteet olleet lähelläkään täysiverisen omia? Jos ori olikin ollut liian pitkään yksin, ja paremman puutteessa oli tyytynyt nuoreen, kokemattomaan tammanhupakkoon... Olihan Morten pystynyt omatunnollaan raiskaamaan Pravdankin, vain saadakseen itsellensä perijän..

Hetkessä Roxanne tunsi olonsa muuttuvan pilvenhattaroilla leijumisen ja onnellisuuden sijasta surulliseksi, lähes murtuneeksi. Torjutuksi. Miksi tamman oli epäonnistuttava kaikessa mitä teki? Eikö kukaan todella pystynyt rakastamaan täysiveristä omana itsenänsä - jos Mortenkaan ei keksinyt muuta sanottavaa, kuin ruunikon nimen kehumisen vietyään juuri tammalta tämän koskemattomuuden? Roxannen vielä hetki sitten hörössä olleet korvat siirtyivät alakuloiseen viistoon, tamman laskiessa katseensa maahan, karvaan palan noustessa täysiverisen kurkkuun.

Haluamattaan sitä, vastustellen koko mielellään sitä, pienet, kirkkaat kyyneleet rupesivat vuotamaan ruunikon silmäkulmista, tämän voimatta enää pidätellä hiljaista nyyhkytystään, joka itsepintaisesti tahtoi päästä ulos. Roxanne oli itkenyt vain muutaman kerran eläessään, ja silloinkin paljon nuorempana, mutta sillä hetkellä tamma ei vain pystynyt pidättelemään kyyneleitään.

Miksei se kelvannut kellekkään?

Kyyneleitä? Roxanne itki, ja Morten tunsi kalvavaa katumusta, ei tamma ollut halunnut mennä niin pitkälle. Miksi toinen muuten olisi itkenyt? Mikä oli mennyt pieleen? Oliko ruunikko tuntenut tulevansa painostetuksi taikka pakotetuksi? Musta nousi ylös, tutkaillen täysiverisen olemusta rauhattomasti, yrittäen löytää syytä kyynelille. Se ei ollut koskaan edes ajatellut kuinka Roxannen kyynelten näkeminen saattoi oriiseen vaikuttaa.

Jälleen kerran Morten tunsi itsensä avuttomaksi, se olisi halunnut muuttaa kaiken paremmaksi ja nähdä taas kauniin hymyn rakkaansa huulilla. Hetkeksi se yksi ainut, ajatuksissa välähtänyt sana sai sen panikoimaan paljon kauheammin, ei se nyt voinut tunnustaa tunteitaan, Roxanne pitäisi sitä onttona.

"Mikä hätänä?" Morten kysyi, lähes peläten vastausta, ori oli pitänyt tammaa kuin kukkaa kämmenellä ja nyt se oli mennyt kiirehtimään, painostamaan toista ja saanut kauniin ruunikon itkemään.

Tammaa rupesi itkettämään vain kovemmin oriin esittäessä huolestuneen kysymyksensä ja Roxanne puristi silmänsä kiinni jottei olisi nähnyt Mortenin ilmettä. Eihän ruunikko mitenkään saattanut kertoa mustalle ajatuksiaan, sitä, että pelkäsi olleensa vain hyödyke johtajalleen, ja rakastunut itse aivan liian aikaisin.

Hetkeen tamma ei vastannut mitään, se ei kyennyt, itki vain äänettömästi aloillaan ja yritti epätoivoisesti kerätä itseään kasaan, onnistumatta alkuunkaan. Roxanne ei kyennyt muodostamaan järkevää lausetta huulilleen, sanat pyörivät sikin sokin tamman kielellä, mutteivat suostuneet menemään järjestykseen. Samalla täysiverinen kävi tappelua itsensä kanssa, toisen puolen vaatiessa hiljentymään ja toisen taas kertomaan, paljastamaan kaiken ääneen.

- Minä.. Roxanne aloitti vavahtavalla äänellä, puristaen yhä silmiään kiinni. Sillä hetkellä tamma taisteli itsensä kanssa kovemmin kuin koskaan.
- Minusta tuntuu, ettet sinä oikeasti välitä minusta, ruunikko jatkoi, kohottaen itkuiset silmänsä Morteniin, äänen kuulostaessa pelkältä kuihtuneelta kuiskaukselta.
- Vai yrititkö vain loukata minua kehuessasi nimeäni vietyäsi minulta neitsyyteni, sen sijaan että olisit edes kertonut että pidät minusta?

Tamman ääni vavahteli ja muuttui katkeraksikin loppua kohden, Roxannen huomatessa vasta nyt kuinka paljon oriin sanat sitä itseasiassa olivatkaan satuttaneet.