Harbour lights

Itku vain paheni ja Morten alkoi hätääntyä, mitään ulkoista syytä itkuun ei ollut, oliko Roxanne noin pahoillaan siitä ettei ollut estänyt oria viemästä koskemattomuuttaan? Ori ei alkuunkaan ymmärtänyt kyynelten syytä ja nyyhkytys raastoi mustan sisintä ja se oli valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen tamman rauhoittumaan.

Musta ei uskaltanut astua lähemmäs Roxannea, siinä pelossa että kaikki todellakin johtui siitä. Sitten tamma alkoi puhua, eikä Morten saattanut ymmärtää ruunikkoa, kuvitteliko toinen todella ettei ori välittänyt siitä. Senkö takia se itki? Musta astui kiinni tammaan ja kietoi tämän syleilyynsä.
"En yrittänyt loukata." Morten vastasi hellästi, vaalien ruunikon läheisyyttä, "En vain.. Tai siis miltä se olisi kuullostanut jos olisin sanonut rakastavi sinua heti äskeisen jälkeen?" ori takelteli sanoissaan, sen ei ollut koskaan aikaisemmin tarvinnut toimia tälläisessä tilanteessa.

Roxanne painoi katseensa maahan ja nyyhkytti hiljaa oriin puristaessa tamman syliinsä, ruunikon tuntiessa olonsa edelleen huonoksi. Mortenin sanat kuitenkin salpaannuttivat täysiverisen hengen hetkeksi - rakastiko ori oikeasti sitä?

- Hyvältä, Roxanne vastasi kuiskaten, kohottaen katseensa Mortenin silmiin, tälläkertaa hymyillen. Tamma huokaisi katkonaisesti ja painautui lähemmäs oriita, tuntien sydämensä hakkaavan rinnassaan. Oriin sanat lämmittivät ruunikon mieltä, valtavasti, Roxannen omien tunteiden syttyessä taas loimuun.

- Minäkin rakastan sinua, Morten, tamma kuiskasi hiljaa ja sulki silmänsä, upottaen märät poskensa oriin paksuun harjaan, Roxannen vetäessä Mortenin rauhoittavaa tuoksua sieraimiinsa. Tamma ei edes tajunnut sanoneensa todella pelkäämiään sanoja ääneen, mutta niin vain oli käynyt. Ja vaikka täysiverinen ei enää pelännytkään mustan oriin katoavan minnekkään, asian tajuaminen sai ruunikon sydämen lyömään lujemmin.

Roxanne rauhottui ja Morten uskalsi hiljalleen rentoutua, painaen tamman tiukemmin itseään vasten, tajuten hiljalleen mitä oli juuri sanonut. Se oli tunnustanut rakastavansa ruunikkoa ja niin se rakastikin, enemmän kuin uskalsi ajatellakkaan.

Tamman sanat merkitsivät mustalle aivan liikaa, ne lämmittivät sen yleensä niin kylmää ja tunteetonta sisintä, enemmän kuin mikään muu. Ori hautasi turpansa hetkeksi ruunikon kaulalle, ohuen harjan suojiin ja hengitti hymyillen tämän tuoksua.
"Sinä palellut." Morten huomautti hellästi, "Tule nukkumaan, haluan sinut vierelleni." ori pyysi, astellen takaisin makuupaikalleen ja laittautuen takaisin paikalleen.

Roxanne seurasi mieluusti Mortenia lattialle, koukistaen pitkät jalkansa ja laittautuen pehmeästi maahan, tamman nojautuessa lämpimään oriiseen vierellään. Ruunikko oikaisi kaulansa ja laski päänsä mustan etukavioille, huokaisten hiljaa ja sulkien silmänsä, tuntien olonsa onnellisemmaksi kuin koskaan.

Tamma oli yhä hieman pyörällä päästään, koko illasta, jonka aikana oli ehtinyt sattua aivan liikaa. Ja se uuvutti jo valmiiksi väsynyttä täysiveristä. Roxanne ei kauaa pysynyt hereillä ummistettuaan luomensa, vaan vaipui hiljalleen syvään, rauhalliseen uneen, tamman rintakehän ruvetessa nousemaan hitaasti unen tahdissa ylös alas.

Morten veti Roxannen syleilyynsä, niin lähelle kuin se vain oli mahdollista. Se hyväili ruunikkoa, kunnes tämä nukahti ja ihaili sitten hetken nukkuvan tamman levollisia kasvoja rakastaen jokaista senttiä tästä. Oria itseä ei sillä hetkellä nukuttanut, sen piti toistaa tapahtumat kertaalleen päässään, koota ajatuksiaan. Se mitä oli juuri tapahtunut tuntui uskomattomalta, puhumattakaan mahdollisista seuraamuksista. Roxannehan saattoi olla kantavana, tai ainakin pian. Ehkä.

Lopulta musta huokaisi onnellisena ja laski päänsä suojelevasti tamman kaulalle, sulkien itsekkin silmänsä hetkeksi, nukkumatta kuitenkaan.