Happy suprise?

Mortenia heikotti, sen kylkiluut olivat murtuneet, ainakin kaksi, ellei enemmänkin. Lisäksi se oli nyt klaaniton, mitätön hylkiö! Lisäksi sen helmet olivat kukin vuorollaan rikkoutuneet ja sotkeneet mustan täydellisesti. Violetti vivahde ei haitannut, mutta vaaleanvihreät, onneksi hiljalleen haalentuneet merkit olivat melkoiset. Lisäksi oli sen helvetin hyttysen, Caizan puruhaava. Ori asteli jäätyneen vesiputouksen lumelle ja kellahti varovasti maahan, hieroen veristä karvaansa ja harjaansa siihen, lumi suli ja liuotti kuivuneen veren hiljalleen irti. Lisäksi lumi viilensi mukavasti erillaisia haavaumia ja kolhuja. Nez saisi maksaa kunhan Morten olisi taas kunnossa!

Vaivanloisesti puhisten ori kipusi takaisin jaloilleen, vilkaisten jälkeä jonka oli maahan jättänyt. Valkoinen lumi oli värjääntynyt verenpunaiseksi, musta oli vuotanut enemmän verta kuin oli tajunnutkaan. Ja kaikki tämä sen Beniamin ansiota, yksin se kannibaali tamma tuskin olisi Mortenia vastaan hyökännyt. Ori ähisi raivosta, jää sen ympärillä lohkeili, kiitos mustan halun maksaa takaisin se nöyryytys jonka se oli kokenut.

Se olisi halunnut nähdä Roxannen, mutta samalla ori oli liian häpeissään tavatakseen tamman, mitä ruunikko sanoisi kun kuulisi tapahtuneesta? Siitä että Morten oli nykyisin vaivainen hylkiö, ilma valtaa. Kauaa näin ei olisi, muut klaanit saisivat kokea saman kohtalon, Morten keräisi ympärilleen kyvyllisiä, hyödykkäitä hevosia ja usuttaisi klaanit toistensa kimppuun, antaen niiden tuhoutua ja nousisi sitten hajalle revityn suuren joukon johtajaksi. Hiljalleen suunnitelma muodostui mustan mielessä, ehkei se tappaisikaan Neziä, tamma saisi käyttää kykyään hyödyksi ja pestata Mortenille palvelijoita. Aivopestä heikoimmat.

Julleee!

Roxanne oli pahalla tuulella. Ensinnäkin kylmät ilmat olivat yö toisensa perään pitäneet tamman valveilla, odottaen vain ruunikon kiinni jäätymistä maahan, ja jottei se olisi riittänyt täysiverinen oli kohdannut muutamia päiviä sitten nenäkkään kimotamman tundralla ja ajautunut oikeaan kissatappeluun tämän kanssa. Ja jollei näissä kahdessa ja ollut tarpeeksi, Roxanne oli jatkuvasti nälkäinen ja väsynyt, tamman joutuessa kantamaan jo tuntuvaa lisäpainoa vatsassaan. Vaikka täysiverinen olikin iloinen asiasta, sillä hetkellä se vain ärsytti ruunikon jo valmiiksi kärttyistä olotilaa.

Liukastellen Roxanne lähestyi yleensä sen mielestä kaunista, erikoista jäätynyttä vesiputousta - jonka tamma olisi sillä hetkellä tosin halunnut räjäyttää - puhisten ja kiroillen ärtyneesti. Ruunikko halusi päästä pikimmiten suojaan jäisen seinän takaiseen luolaan, jossa oli ainakin ollut lämpimämpää kuukausi sitten, mutta tamma epäili marraskuun ehtineen sinnekin asti. Roxanne oli pitänyt koko matkan katseensa maassa, mutta jostakin kohtalon syystä täysiverinen nosti sen juuri silloin ylös, kun Morten ilmestyi tamman näköpiiriin.

Aluksi Roxanne ei edes ollut tunnistaa oriita, niin järkyttävältä tämä näytti, mutta kiihdyttäessään kävelytahtiaan tamman oli pakko uskoa näkemäänsä. Se todella oli Morten.
- Morten?!

Ruunikon ääni oli samaanaikaan järkyttynyt että pelästynyt, tamman lähes juostessa oriin eteen, silmien tutkaillessa kiireisesti, hämmentyneesti mustan täysin muuttuneesta ulkomuodosta. Ruskeat silmät osuivat Morteniin violeitteihin, sitten punaraitaiseen otsaharjaan ja vihertäviin läiskiin, kylkien paistatellessa verestä ja ruhjeista.
- Mitä ihmettä on tapahtunut..? Roxanne jatkoi lähes kuiskaten, samean kyyneleen muodostuessa tamman silmäkulmaan. Se ei koskaan, ei eläessään ollut tuntenut itseään niin järkyttyneeksi, täysiverisen oli vaikea hengittää.

Jää oli lohkeillut railoille, ja oli valmis pettämään täysin, kun Mortenin tietoisuuden ja keskittyneisyyden repi Roxannen tuttu, pelästyneen ja järkyttyneen kuuloinen ääni. Violetit silmät nousivat lähes hätääntyneinä ruunikkoon tammaan, jään lohkeilu loppui kuin seinään. Täysiverisellä oli yhä sama rauhoittava vaikutus oriin kuten aina ennenkin. Sillä hetkellä Morten ei kuitenkaan tiennyt mitä olisi sanonut, sen maailmanvalloitus aatteet raukesivat hetkeksi ja painuivat piiloon, kuin ori olisi pelännyt Roxannen pystyvän ajatustenlukuun.

Tamma itki taas, ruunikon kyyneleiden näkeminen oli Mortenille aina yhtä epämieluisaa. Hieman arastellen kylkeään se asteli täysiverisen luo, vetäen tämän varovasti lähelleen, hengittäen tamman rauhoittavaa tuoksua sisäänsä. Ori ei ollut edes vielä pannut merkille Roxannen selvästi paisunutta olemusta, se oli liian hämillään jo pelkästään siitä että tapasi tamman ensi kertaa hylkiönä, eikä arvovaltaisena johtajana. Tosin arvovalta ei ollut kadonnut mihinkään, vaikka Fornjot oli poissa.

"Eräs mustasukkainen ori, kannibaali tamma ja Nez liittoutuivat ja.." Morten ei tiennyt miten olisi selittänyt kaiken, "Fornjotia ei enää ole, helmeni aiheuttivat nämä värit. Olen ihan kunnossa Roxanne, ei hätää." ori yritti rauhoitella tammaa, se ei halunnut nähdä tämän kyyneleitä.

Tamma oli liian järkyttynyt iloitsemaan Mortenin näkemisestä, Roxanne ei tajunnutkaan että oli ollut itseasiassa matkalla tapaamaan oriita ja kertomaan tälle mitä ruunikon vatsassa oli tapahtunut - mutta eihän tamma ollut osannut odottaa törmäävänsä mustaan täällä ja näissä merkeissä! Roxanne seisoi täysin kivettyneenä aloillaan, se ei vastannut oriin halaukseen tai rahoutoittelevaan ääneen. Sen sijaan tamma poimi sanoja Mortenin selityksestä, ori oli siis joutunut nähtävästi todelliseen klaanitappeluun, ei ollut enää johtaja ja täynnä ruhjeita - ja sanoi olevansa täysin kunnossa? Tamma olisi voinut räjähtää.

- Nyt... irti minusta!! ruunikko karjaisi ja väistyi Mortenin kosketuksen alta kauemmas, muuttuen häkeltyneestä lähes raivostuneeksi. Tamma oli järkyttynyt, surullinen ja hämmentynyt, mutta eniten sitä ärsytti oriin suhtautuminen asiaan.
- Sinä olet menettänyt johtajan asemasi, sinut on hakattu oman tyttäresi ansiosta, olet värikäs kuin kukkapelto ja kerrot minulle olevasi kunnossa?? Roxanne jatkoi huutaen, saamatta itseään enää rauhoittumaan. Tamman sydän poukkoili sinne tänne, ruunikon temperamentin ohjaillessa kaikesta muusta lähes sokeutunutta täysiveristä.

Roxannen reagointi kieltämättä hämmästytti Mortenia suuresti, jos ori olisi ollut täysin kunnossa se olisi loikannut kauemmas tammasta, nyt se lähinnä peruutti rauhallisesti tutkaillen nuoren täysiverisen kasvoja hieman hämillään. Samalla myös surullisena, olihan se tätä pelännytkin, ettei se enää kelpaisi tammalle hylkiönä, hupsu vanha räähkä, loppuun kulutettu kehäraakki. Miksipä kaunis ruunikko olisikaan sen huolinut? Sehän olisi saanut kenet hyvänsä.

Vaikka Morten olisi halunnut vaientaa Roxannen, se entoi tamman huutaa, tietämättä kuitenkaan huudon todellista syytä. Kuten sanottua, ori ei ollut tottunut tälläiseen, ei tajunnut näin isoja tunteita eikä todellakaan osannut käsitellä kaunista, mutta tempperamenttista, ruunikkoa mitenkään.
"No minä elän ja hengitän." musta vastasi rauhallisesti, "Muutama kylkiluu on vain saanut kärsiä, ja haavatkin ovat vain pintahaavoja. Ei minulla ole hätää." ori jatkoi rauhallisesti.

"Ja mitä Neziin tulee.. Se kakara ei tainnut niellä tietoa sinusta kovinkaan hyvin ja vielä kun Nezillä on Pravdan arvaamattomuus niin keitos oli jo valmis. Se tyttö on kuin kävelevä aikapommi." Morten totesi, vetäen kasvoilleen häilyvän virnistyksen, vakavoituen sitten, sillä oriin violetit silmät osuivat Roxannen pyöristyneeseen olemukseen.

Tamma ei voinut uskoa korviansa. Oriin rauhallinen äänensävy ärsytti Roxannea suunnattomasti, kuinka musta pystyi olla niin rauhallinen menetettyään käytännössä kaiken mitä omisti ja halusi?!

Täysiverinen oli liian vihainen ja tuohtunut keskeyttääkseen Mortenin, ruunikko oli varma että ori halusi vain ärsyttää tätä tahallisesti puhumalla niin leppoisasti.
- Sinä... Miten.. ARGH!, tamma ärähti ja pyöräytti silmiään kiukustuneena, luimastaen sitten korviaan ja vieden katseensa takaisin Morteniin.
- Eli sinulle ei periaatteessa ole mitään väliä vaikka menetitkin kaiken, kunhan henki vain pihisee ja kylkiluut paranevat?

Roxanne ei voinut mitään piikikkäälle äänensävylleen ja sanoilleen, ei tamma niitä oikeasti tarkoittanut mutta sillä hetkellä oli liian äkäinen miettiäkseen puheitaan. Täysiverinen sivalsi ilmaa hännällään, ja tuijotti oria kiukkuisesti silmiin, vaikkei oikeastaan ollutkaan enään niin vihainen kuin hetki sitten.

Roxannen puheet vain puolsivat Mortenin ajatusta siitä että tamma oli pysytellyt maisemissa johtajuuden takia, se sivalsi yllättävän kipeästi oria. Ruunikon sanat rysäyttivät sen takaisin nykyhetkeen, mustan jäätyä tutkailemaan pyöristynyttä mahanseutua tuntien outoa kihelmöintiä sisällään. Oliko..?

"Ei, koska aion hankkia kaiken takaisin korkojen kera." Morten vastasi terävästi, lähes kylmästi, puheessa saattoi kuulla selvän sävyn ironiaa, ori ei itsekkään tiennyt miten saattoi puhua niin Roxannelle, ehkä se oli orin tapa suojautua siltä menetykseltä jonka uumoili pian kokevansa. Ironista tämä todellakin oli, musta oli pärjännyt vallan mainiosti ennen Roxannen ilmaantumista, elänyt ehkä hieman kylmää elämää, mutta se oli ollut johtaja ja koskematon, tunnetasolla. Nyt se todellakin rakasti edessään seisovaa tammaa, jolla oli valta ajaa musta järjettömyyksiin. Sillä Morten tiesi ettei antaisi armoa kellekkään mikäli nyt menettäisi ruunikon, ei kunnes olisi koko kaamoksen valtias.

Violetit silmät hakeutuivat takaisin muuten niin siron tamman vatsalle, ajatus tuntui uskomattomalta.
"Roxy.. Oletko sinä..?"

Mortenin sanat ja äänensävy saivat tamman hetkeksi hiljenemään ja hämmentymään. Ei ehkä sen takia, etteivät ne olleet pehmeällä tavalla sanottuja kuten ori yleensä Roxannelle puhui, lähinnä niiden sisältö sai ruunikon hiljaiseksi.

Hetkeen täysiverinen ei saanut sanotuksi mitään, se avasi jo suutaan mutta sulki sen sitten raskaasti huokaisten. Roxanne sulki silmänsä ja tunsi vihaisuutensa laskevan lähes kokonaan, jättäen tilalleen pettyneen ja huolestuneen tunteen. Mitä se olisikaan tehnyt jos ori ei olisikaan palannut elävänä takaisin?
- Mikset tullut minun luokseni? Ajattele jos en olisi löytänyt sinua täältä eikä kukaan olisi osannut kertoa minne menit - tai oletko enää edes elossa, Roxanne sanoi huokaisten jälleen, paljon pehmeämmällä äänensävyllä kuin hetki sitten ja asteli mustaa lähemmäs, välittämättä ollenkaan tämän oudoista väreistä ja violeteista silmistä. Se tunsi vasta nyt sen ikävän jota oli tuntenut aika ajoin ollessaan erossa oriista, mutta joka oli peittynyt aijemmin sen kaiken järkytyksen ja häkellyksen alle.

Ruunikko kumartui pujottamaan kaulansa oriin kaulan ali ja painoi päänsä Mortenin harjan sekaan - niin kuin se oli lukemattomia kertoja tehnyt -, Roxannen sulkiessa silmäluomensa ja keskittyen kaikilla aisteillaan oriiseen, jonka oli mmelkein mennyt menettämään.
- Anteeksi että huusin, minä vain.. Pelästyin jos olisinkin menettänyt sinut, tamma jatkoi hiljaisella äänellä, rauhoittuneena vihdoin ja tunsi olonsa typeräksikin - kuten yleensä. Vain Mortenillä oli siihen sellainen vaikutus, ori oli ainoa joka sai Roxannen katumaan puheitaan tai tekemisiään.

Raskauttaan täysiverinen ei ollut muistanut ajatellakkaan, ei ennenkuin oriin muuttunut äänensävy sai Roxannen heräämään. Samassa tamma jännittyi, se ei ollut osannut varautua oriin huomaavan koko asiaa ennen ruunikon huomautusta. Hieman ujohkolla katseella tamma vei silmänsä Mortenin violetteihin, keksimättä oikein mitään vastausta tämän kysymykseen. Tai oikeastaan kysymyksen alkuun, ori ei ollut edes sanonut asiaa ääneen. Lähinnä Mortenin reaktio jännitti ruunikkoa, Roxanne ei tiennyt alkuunkaan oliko ori onneissaan vai kiusaantunut kuullessaan mahdollisesta perheenlisäyksestä - eihän varsasta oltu puhuttu mitään ennen koko intiimin session aloittamista tai sen jälkeenkään.

Roxannen muuttuva käytös yllätti Mortenin, oliko tamma sittenkin ollut koko ajan siitä huolissaan? Samalla musta tunsi myös helpostusta, se hymyili hieman ruunikolle.
"Halusin ensin totutella ajatukseen ja kerätä rohkeutta näyttäytyä sinulle tälläisena." ori vastasi virnistäen ja kietoi täysiverisen syleilyynsä. Rauhoittuen täysin Roxannen sanoista, pelästynyt, ei pettynyt.

Morten ei tiennyt häkellykseltään mitä sanoa tammalle, se huomasi toisen jännittyneen ja saattoi hyvin ymmärtää tämän. Varsa? Nyt? Juuri kun musta oli alentunut hylkiöksi ja keräili palasia takaisin yhteen. Punoi suunnitelmia. Osaisiko se edes kasvattaa varsan paremmin kuin Nezin?
"Roxanne odotatko sinä varsaa?" ori sai lopulta kysyttyä, ristiriitaisin tuntein, mutta iloinen Morten oli. Siitä ori oli täysin varma.

Koko aikana tamma ei ollut edes aavistanut Mortenin ajatuksia, sitä, että Roxanne oli hylkäämässä tämän tapahtuneen vuoksi. Se ei tullut täysiveriselle mieleenkään. Sillä tammahan rakasti mustaa, nyt hieman värikkäämpää oriaan, koko sydämestään, eikä tahtonut tälle mitään pahaa. Vaikka välillä.. tai useinkin, huusi tälle.

Roxannen jännitys katosi ilonsekaisten tunteiden kanssa kauas oriin avattua suunsa. Eli Morten oli sittenkin pahoillaan, hetken tamma oli jo ehtinyt toivoa muuta,
- No niin no mitäpä muutakaan sinä luulit siitä satamahallissa tapahtuneesta tulisi seuraamaan, ruunikko vastasi hiljaa, lähes loukkaantuneella äänensävyllä ja siirtyi oriin kosketuksen alta pois. Roxanne tunsi olonsa kiusalliseksi, ehkei sen olisi pitänyt näyttäytyä mustalle ollenkaan.

"Tiedänhän minä nyt sen, mutta.. Yllätyin vain melkoisesti." Morten vastasi, se oli pahoillaan ettei ollut osannut ottaa uutista kuten Roxanne oli toivonut, vaikka ori ei ollutkaan varma siitä mitä tamma olisi halunnut kuulla.
"Minä vain mietin tuleeko siitä samallainen kuin siskostaan, Nezin kasvatus ei ole onnistunut kovinkaan hyvin.." musta paljasti hymyilllen hieman ja astui lähemmäs ruunikkoa, hieroen tämän kaulaa sovinnollisesti.

"Mutta.. Olen iloinen." Morten jatkoi hymyillen, iloinen ori olikin, se tunsi jopa innostusta, tätäkö se olikin halunnut? Ei Roxanne ollut ainakaan tapahtumia seuranneena kuukautena näyttänyt kantavalta ja lopulta musta oli hämmentyneenä luopunut toivosta. Nyt se yritti tutkailla tamman olemusta, nähdä oliko tämä sen mielestä hyvä vaiko huono asia.

Roxanne vei hieman loukatun katseensa oriin silmiin ja tutki niitä hetken aikaa, etsien pienintäkin valhetta joka paljastuisi auttamatta ruskeille silmille. Täyttä varmuutta tamma ei kuitenkaan saanut, tai sitten se ei vain uskonut, sillä Mortenin katse oli vilpittömän oloinen. Mutta mistäs sitä tiesi, ensimmäistä kertaa Roxanne ei luottanut sataprosenttisesti mustaan oriiseen.

- Ei tosiaan kun minä olen sitä kasvattamassa, tamma tuhahti suoraan tapaansa ja huokaisi hiljaa, katsoen muualle kuin ei olisi Mortenin sovittelevaa kosketusta tuntenutkaan. Tosiasiassa se sai Roxannen ihon lähes kihelmöimään, hyvältähän se tuntui - kuten yleensä kaikki mitä ori sattuikaan tammalle tekemään.

- Siltä kuulostikin, Täysiverinen vastasi ja vei silmänsä takaisin Morteniin, antaen kolean - ironisenkin hymyn häilyä huulillaan. Se, ettei ori mahdollisesti ollutkaan odottanut varsaa niin paljon kuin tamma, satutti Roxannea paljonkin. Vaikkei ruunikko halunnutkaan näyttää asiaa jälkeenpäin, se kummittelisi silti täysiverisen mielessä vielä pitkään.

Mortenin kasvoille nousi hymy, se ei ollut muistanut ettei Roxanne ollut jättämässä sitä kaksin varsan kanssa, tamma jäisi myös. Ajatus sai mustan entistä iloisemmaksi, ruunikko olisi taatusti hyvä äiti, siitä ei ollut epäilystäkään, entinen johtaja vain epäili omia kykyjään isänä. Näkihän sen siitäkin mikä Nezistä oli tullut, ventovieras, kone, joka nautti muiden vahingoittamisesta.

"Roxy, olen minä, unohdat nyt vain että olet minun seurassani." Morten vakuutti astuen lähelle tammaa, liu'uttaen turpansa pyöristyneelle vatsalle, täysiverinen tuntui unohtaneen että se oli tekemisissä juuri Mortenin kanssa. Oriin josta ei juuri tiennyt oliko tämä raivoissaan vai onnensa kukkuloilla. Tällä hetkellä musta oli jälkimmäisen tunteen pauloissa, se saisi ensimmäistä kertaa elämässään oikean, rakastavan perheen.

Tamma tuijotti vielä hetken loukkaantuneen näköisenä Mortenia, vaikka oriin sanat olivatkin saaneet muutoksen ruunikon päässä aikaan. Ison muutoksen. Sillä musta oli oikeassa, ruunikko tiesi miten epäselvästi toinen tunteensa näytti ja vielä vaikuttavempana asiana - olihan toinen mies. Eivätkä miehet putkiaivoillaan ajaneet kuin suoraan, vasemmalle tai oikealle, tamman ohjatessa välillä oikoreiteille ja mutkitteleville vuoristopoluille.

Lopulta Roxanne nosti pienen hymyn huulilleen, sellaisen, jonka täysiverinen näytti vain yritettyään pitkään pidätellä hymyään. Se katseli oriin entistä jännittävempiä violetteja silmiä ja seurasi tunnollaan toisen turvan kulkua vatsallaan, voimatta enää tuntea minkäänlaista vihoittelua Mortenia kohtaan. Eihän se voinut mustalle vihoitella, ei millään.

- Olen varma, että olet hyvä isä, oli Nezistä tullut mitä tahansa, ruunikko sanoi hymyillen ja kurottautui hamuamaan oriin turpaa ja otsaa, kutittaen samalla toisen korvia. Tamma ei voinut ymmärtää kuka pystyi pitämään mustaa sydämmettömänä julmurina, sillä se mitä Morten näytti Roxannelle oli kuin toiselta puolelta planeettaa sen hirviön kanssa josta kylällä kiersi juttuja. Ruunikko siirtyi mielikuvansa vahvistamana vielä lähemmäs toista kuljetellen katsettaan ja kosketustaan pitkin mustan kehoa.

Roxanne pehmeni, Morten huomasi sen, jo ennen sitä hymyä minkä tamma antoi nousta huulilleen, Musta uskalsi hieman rentoutua, samalla kun tunnusteli varovasti pyöristynyttä vatsaa. Se tuntui uskomattomalta, ori ei ollut saanut hipelöidä Pravdan vatsaa samoin, silloin kun tamma oli odottanut Neziä. Musta päätti ettei enää muistelisi eikä vertaisi nykyistä tilannetta mitenkään venäläiseen tammaan. Se oli silloin, nyt oli nyt, ja nykyisyys oli paljon kiehtovampaa ja onnellisempaa.

"Ehkä se johtuu siitä etten osaa käsitellä teinityttöjä ja kaiken lisäksi Nez on melko tempperamenttinen tapaus." ori totesi, se oli onnellinen että oli tajunnut sen mitä sillä oli. Jossakin tapauksessa musta olisi voinut elää elämänsä, ollen sokea Roxannen kauneudelle, mahdolliselle tulevaisuudelle ja sille mitä tamma saattoi alter-realille merkitä. Täysiverinen tiesi Mortenin viat, ja rakasti oria silti. Se tuntui mustasta uskomattomalta.

Hetken aikaa ilkikurinen lause pyöri tamman päässä, mitäköhän tyttöä ylipäätään Morten olisi osannut käsitellä? Roxanne kuitenkin pakottautui pysymään hiljaa, sallien itsensä kuitenkin virnistää oriin huomaamatta. Mokomakin luupää.

Ruunikko nautti vielä hetken mustan kosketuksesta, sulkien hetkeksi omat silmänsä hymyillen.
- Tiesitkö, olin tappelussa muutama päivä sitten ja itseasiassa aloitin sen itse, ruunikko sanoi äkkiä, hilpeästi, muuttaen hymynsä omahyväiseksi virnuiluksi. Se tamma oli ansainnut moisen kohtelun, paljon täysiverinen oli muilta kestänyt, muttei sitä. Asiaa josta Roxanne oikeasti oli hyvin, hyvin ylpeä, ei kukaan saanut erehtyäkkään haukkumaan.

"Olit missä?" Morten kysyi, ensin sen mielessä kävi etsiä tappelun toinen osapuoli ja antaa tälle opetus siitä mitä tapahtui jos Roxanneen koski. Kukaan ei saisi koskea tammaan, ei ainakaan vahingoittamistarkoituksessa, ja jos rehellisiä oltiin, halusi musta myös lähettää kaikki täysiveristä vikittelevät oriitkin sen sileän tien jonnekkin mistä ei takaisin niin helposti tultukkaan.

Violetit silmät tutkailivat huolestuneina ruunikkoa, etsien tästä mahdollisia vammoja, samalla Mortenin ilme oli suoraan sanottuna epäuskoinen. Se ei olisi ikikuuna päivänä uskonut Roxannen taistelevan. Riitelevän ehtä, mutta tappelevan?
"Miksi ihmeessä?" ori kysyi, syyn oli pakko olla hyvä, tamma oli kantavana aloittanut tappelun. Ties mitä olisi voinut sattua.

Oikeastaan sillähetkellä Roxanne todella nautti tilanteesta. Se kohotti kulmaansa ja pidättäytyi vastaamasta tahallisen pitkään aikaan, kiusaten oriin huolestunutta katsetta vaitonaisuudellaan. Samalla ruunikon sisässä kihelmöi, se ei tosiaankaan olisi uskonut itsekään itsensä pystyvän moiseen ikipäivinä, ehei, tamma oli ja oli edelleenkin hyvin tarkka väkivallan vääryydestä. Mutta sillä kertaa Roxanne oli itse alentunut siihen ja yllättävää kyllä, tuntenut jopa mielihyvää siitä.

- No, tamma aloitti, hidastellen edelleen tahallisesti vastaustaan ja vei katseensa Mortenista muualle.
- Kyllä minunkin pinnani välillä palaa loppuun vaikka yleensä korvaankin sen huutamalla, Roxanne lopulta paljasti ja kohotti tyytyväisenä kulmaansa, hymyillen aavistuksen itseironisestikin. Sisimmissään ruunikko oli yhä katkera kimon tamman sanoista ja käytökestä, kuinka toisen piikikkäät lauseet olivatkaan pahoittaneet täysiverisen mielen.

Roxanne kiusasi Mortenia, se ilmiselvästi nautti tilanteesta ja oli ehkä jopa ylpeä teostaan, eihän tamma muuten olisi siitä oriille kertonut.
"Minun tuskin pitää olettaa että käsityksesi väkivallasta on muuttunut." musta huomautti, peittäen äänestään huolestuneen ja vihaisenkin sävyn, hevonen oli takuulla ollut joko hyvin suora ja karkea taikka sellainen kuten Morten itse, ja sellaiset hevoset olivat viimeinen asia mitä ori halusi lähellekkään täysiveristä.

"Kyllä minä nyt sen olen huomannut, mutta et sinä minunkaan kimppuuni ole käynyt, vaikka rakastankin ilmettäsi kun saan sinut suuttumaan." Morten totesi, hymyillen lievästi, se ei tiennyt mitä ajatella. Syyllisyyttä koska ei ollut pitänyt Roxannea turvassa? Ylpeyttä siitä ettei tamma näyttänyt juuri vahingoittuneen? Vaiko olla vihainen tälle että tämä oli toiminut niinkin vastuuttomasti?

Roxanne ei aivan saanut selkoa Mortenin äänensävystä, joka oli sävyltään jopa vihaiseen vivahtava. Samalla tamma jopa ärtyi aavistuksen oriin sanoista - aivan kuin ruunikko olisi tehnyt syntiä kintatessaan kerran elämässään ruumiillisesti.
- Ei tietenkään pidä, minusta tosin alkaa tuntua kuin pitäisit väkivaltaa pelkkänä yksinoikeutenasi, täysiverinen tuhahti ja heilautti häntäänsä kyllästyneesti. Ehkei tamman olisi kannattanut kertoa toiselle mitään kerta Morten teki niin ison halon asiasta.

- Eli nyt luulet että olen muuttunut väkivaltaiseksi ja agressiiviseksi hakkaajaksi, koska erehdyin kerran opettamaan yhtä erästä nuorta ja nokkavaa tammaa siivoamaan suunsa? Roxanne jatkoi rauhouttuen hieman, nostaen aavistuksen huvittuneenakin kulmaansa ja tutkaili oriin ilmeitä kiinnostuneena. Oli outoa miten Morten herpaantui asiasta mikä mustalle itselleen oli niin tuttua, mutta joka sai oriin täysin tolaltaan Roxannen käyttäytyessä samoin. Huokaisten tamma painoi taas turpansa mustien jouhien sekaan ja näykkäisi tätä lempeästi.

- Rauhoitu nyt, se ei oikeasti ollut mikään muu kuin pikku kinastelu. ruunikko jatkoi sovittelevasti ja hieroi turpaansa pitkin Mortenin kaulaa, ollen jopa liikuttunut oriin huolehtimisesta.

"En tietenkään pidä." Morten vastasi hymyillen hieman, hamuten Roxannen harjaa ja kaulaa, käskien itseään ryhdistäytymään, tamma oli kunnossa ja ilmeisen ylpeä suorituksestaan.
"Olen vain huolissani sinusta, lisäksi haluaisin suolestaa sen joka uskalsi koskeakkaan sinua." musta tunnusti, vaikka sävy oli tarkoitettu kepeäksi, siitä kyllä kuuli etteikö ori olisi epäillyt hetkeäkään mitä tehdä jos näkisi hevosen joskus.

"Tiedät kai että olet minulle tärkeintä tässä maailmassa?" Morten kysyi pehmeästi, tönäisten tammaa hellästi, nyt ruunikko oli entistä kalliimpi lastinsa kanssa, ori hymyili ajatuksissaan miettiessään tulevaa varsaa. Mitä siitäkin tulisi? Kahden pässinpään yhteisestä varsasta? Tuskin ainakaan kovinkaan helppo tapaus.

Roxanne huokaisi hymyillen oriin harjaan. Että se olikin löytänyt toivottoman tapauksen.
- Älä nyt uhoa, selviydyin siitä tytöstä ihan helposti, tamma vastasi ja muutti äänensävynsä painokkaammaksi kohdassa johonka Morten oli ilmeisesti keksittänyt väkivaltaiset ajatuksensa.

Mustan oriin seuraava kysymys ja hellä tönäisy saivat Roxannen ärtyisyyden rippeetkin karisemaan tiehensä, ja tammalle ennen niin vieraan, ujohkon hymyn nousemaan tämän huulille. Se hymy oli nyt yleistynyt huolestuttavan paljon, täysiverinen melkeimpä pelkäsi sen kuuluvan jo ilmevarastoonsa. Vaikka Roxanne tiesikin Mortenin rakastavan ruunikkoa, paljonkin, ei ori kuitenkaan puhunut tunteistaan paljoakaan. Siksi tamma tunsi rakastuvansa aina uudestaan kuullessaan mustan edes ajatelleen ruunikkoa niiden ollessa erossa.

- Kyllä minä tiedän, Roxanne vastasi pehmeän ujolla äänellä ja vei ruskeat silmänsä Mortenin violetteihin.
- Kai sinä tiedät että rakastan sinua? tamma varmisti ja hiveli oriin otsaa ja kaulaa lähes äidillisellä pehmeydellä, ruunikko ei voinut edes kuvailla kuinka paljon hieman riutuneesta mustasta oriistaan välitti.

"Silti, se tyttö olisi voinut vahingoittaa sinua omassa uhmassaan." Morten vastasi vakavana, mutta hymyili sitten, "Voi sitä raukkaa kun ei tiennyt kenen kanssa oli vastatusten." ori totesi pehmeästi. Jopa leikkisästi. Roxannen seurassa siitä tuli aina täysin eri hevonen, ei se kylmä ja etäinen johon kaikki muut saivat kunnian tutustua.

"Tiedän, mutta en aina voi uskoa sitä." Morten vastasi hamuillen ruunikon korvan taustaa, se tunsi uskomattoman lämmön sisällään aina kun tamma sanoi rakastavansa sitä, edes joku rakasti. Ehdoitta. Se tuntui uskomattomalta.

// THE END (laiskat läskikasat ei lopeta mitään kunnioittaen Kaamoksen perinteitä) //