Blind side

Liinakko askelsi hitaasti pimeässä illassa. Tamma etsi suojapaikkaa, piilopaikkaa Mortenilta.. ja tämän vaikutusvallalta. Tamma oli saanut tarpeekseen tehtävistä, se oli saanut tarpeekseen ivallisista kommenteista ja epäonnistumisista seuranneista rangaistuksista. Vaikka Maya oli oppinut käyttämään kykyään lähes virheettömästi Mortenin opetuksessa, tamma ei tiennyt oliko kyvyn oppiminen hyväksi vai pahaksi. Jossain syvällä sisimmässään tammaa kirpaisi. Kaikki ne viattomat, jotka olivat tulleet liian lähelle tammaa, kun se ei osannut rauhoittua tai oli ärtynyt.. kaikki ne jotka eivät olleet tehneet Mayalle itsellee mitään, mutta olivat vain sattuneet olemaan tamman lähistöllä.

Ei liinakko ollut yleensä tuntenut tunnontuskia. Ennen kyky oli toiminut lähinnä syystä, vain silloin kun sille oli oikeasti tarvetta. Tarve puollustautua tai haastaa riitaa, tarve satuttaa sitä joka satutti häntä fyysisesti tai henkisesti. Mutta nyt Maya saattoi ajaa hulluksi pienen varsan, joka tuskin osasi kävellä suoraan. Niin Maya oli tehnytkin. Omassa mielentilassaan. Sitä liinakko häpesi, mutta Maya ei pystynyt lopettamaan, hillitsemään itseään kun hän sattui tietylle mielentilalle. Asiat vain virtasivat mieleen ja ulos. Jollain tavalla Mayalla ei ollutkaan hallintaa kykyynsä, vaan sillä oli ote Mayaan. Tamma oli kykynsä orja, halusipa tai ei. Samoin oli Mortenin kohdalla.
Joka kerta mustan kohdatessaan toinen kietoi kylmän otteensa Mayan sydämen ympärille, mutta Mayan kyvyllä ei ollut vaikutusta mustaan. Toinen osasi sulkea mielensä. Toinen oli liian etevä.

Maya asteli erään laiturin alle. Vesi/jää oli niin matalalla, että laiturin alle jäi kuiva tila. Maa oli jäinen, mutta laiturin alle ei ollut satanut lunta.
Maya laskeutui silti maaten ja painoi päänsä kylmää maata vasten. Se rauhoitti.

Andromedan alueet olivat viimeinen paikka jonne Voltaron, Diomedeen uljas prinssi, olisi halunnut tai edes saanut tunkeutua. Rajarikko oli sen omien vakaamusten vastainen, sen mielestä Diomedeen olisi tullut noudattaa Mortenin omia sääntöjä ja olla tunkemasta nokkaansa muiden alueille. Mutta ilmeisesti isä-kulta ei välittänyt vaikka harrastikin suoranaista kaksinaismoraalia.

Ärtyisesti musta ori asteli sataman reunamilla, se oli saanut isältään tehtävän annon, tai jos tarkkoja oltiin, Mortten oli pakottanut Voltaronin ottamaan vastaan tämä tehtävä. Muihin alter real ei ilmeisesti voinut luottaa, Domin kohdalla sen kyllä ymmärsi, kaksoisveljen luonne ei ollut niitä parhaimpia näihin ns. 'salaisiin tehtäviin'. Sinisilmäinen ori kun ei ollut niitä taitavimpia tapauksia pysyttelemään incognitona.

Nyt aamu oli kuitenkin sarastamassa, eikä Voltaronin vieläkään ollut onnistunut löytämään liinakkoa tammaa josta Morten oli tälle kertonut. Musta oli kieltämättä hieman yllättynyt, se kyllä tiesi ettei musta johtaja keinoja juuri kaihtanut, mutta se oli myös kuvitellut ettei alter real juuri luottanut vakoilijoihin. Yöllä mustan oli helppo pysytellä melko näkymättömissä ja huomaamattomana, mutta päivän valossa pisti tämän ryhti ja olemus helposti silmään.

Ruskeat silmät tutkailivat ympäristöä, se tiesi kertoman perusteella isänsä entisen piilopaikan sijainnin ja arveli kyseisen sopin olevan oikein oivallinen paikka piilotella ennen Diomedeen alueille paluuta. Tyhjin käsin, piti Morten siitä tai ei.

Kuitenkin, mitä syvemmälle satamaan ori asteli, sitä ränsistyneemmiksi varastorakennukset tuntuivat muuttuvan.

Maya saattoi sulkea silmänsä ja odottaa nukahtamistaan. Ajatukset kulkivat kuitenkin liian vilkkaasti ja tamman täytyi vain yrittää rauhoitella itseään, ennen kuin se sai edes miettiä nukahtamista.
Samalla tamma piti tiukasti huolen siitä, että ympäriltä ei kuulunut ääniä. Se olisi vihon viimeinen asia, että joku yllättäisi hänet nukkumasta. Maya ei kerkeäisi tehdä mitään, jos tilanne vaatisi toimenpiteitä. Unenpöperöisenä mikään ei toiminut oikein, ei ruumis eikä kyky. Silloin kaikki tuntui niin epäselvältä ja hitaalta. Kuin kaikki toimisi vain puoliteholla, jos sitäkään.

Lopulta Maya vaipui uneen. Liinakko hengitti rauhallisesti. Kylmään pakkasilmaan tottuneet keuhkotkaan eivät olleet vihoitelleet Mayalle ikinä. Se oli vain hyvä.
Aamun sarastaessa Maya liikahti levottomasti. Se tunsi jotain kyljellään ja väristi ihoaan. Outo tunne katosi hetkeksi, mutta palasi sitten takaisin. Ja se liikkui.
Maya räväytti silmänsä auki ja nousi ylös. Laiturin alta lennähti karkuun korppi. Yönmusta, ja se oli ilmeisesti päättänyt tepastella Mayan kyljellä. Tamma luimisti korvansa. Mistä moinen olio oli hänen kimppuunsa keksinyt tulla, lähistöllä tuskin liikkui ketään.. ikinä.

Aurinko raotti jo taivaanrantaa valollaan, värjäten meren ja taivaan kellertävän punaiseksi, kertoen Voltaronille ajan kuluvan uhkaavasti loppuun. Pian aurinko antaisi tarpeeksi valoa ja houkuttelisi Andromedalaisia satamaan nautiskelemaan meri-ilmasta ja ties mistä. Mistäpä musta olisi muiden ajatuksen juoksua voinut ennustaa, se tiesi vain että aurinko sai suuren osan olennoista liikkeelle.

Ori ei osannut epäilläkkään että oli vain sekuntteja aiemmin ohittanut erään heräilevän sielun vaivaisten metrien päästä. Sataman autio hiljaisuus oli saanut oriin uskomaan omaan yksinäisyyteensä, se ei tullut ajatelleeksikaan että joku voisi nukkua niin karussa paikassa.

Lentoon lehahtava korppi sai kuitenkin Voltaronin valpastumaan, ruskeat silmät tutkailivat satamaa tarkasti, etsien syytä linnun yht'äkkiselle heräämiselle. Ori veti syvään henkeä, tavoittaen useita häilyviä hajuja sataman ilmasta, vaivoin se erotti viestin toisesta hevosesta. Joskin sekin oli turhauttavan vanha, ei musta voinut arvata vieraan sijoittuneen juuri tuulen alapuolelle.

Maya kirosi ääneti lintua. Mokomakin. Herätti hänet ja jätti ärtyisäksi. Juuri, kun Maya oli odottanut olevansa aamulla paremmalla tuulella. Voivansa olla ajattelematta tekojaan. Mutta ei. Teot seurasivat Mayaa, minne ikinä tamma päättikin mennä ja mitä ikinä liinakko päättikin tehdä.
Liinakko antoi itsensä vajota takaisin maahan. Paikka oli kuitenkin huono, sillä kyljen alla tuntui useita kohoumia. Kivet painoivat ikävästi ja Maya ponkaisi takaisin ylös.
Ei sitten, kun koko maailma tuntuu olevan minua vastaan juuri tänä aamuna. tamma mietti itsekseen ja ravisteli itseään. Se hamusi suuhunsa laiturin vieressä olevaa lunta ja saatuaan janonsa kuriin maha murisi uhkaavasti, vaatien ruokaa. Sitä ei kuitenkaan olisi, jos ei sattuisi ihme. Mayan täytyi vain kestää, kuten se oli tehnyt tähänkin asti. Koskaan mikään ei ollut päästänyt Mayaa helpolla.

Maya päätti jättää piilonsa. Tamma askelsi pois laiturin alta ja kiipesi jäisen, pienen rinteen ylös satamaan. Auringon säteet osuivat tammaan ja saivat ruskean karvan kiiltämään.
Tamma käännähti ympäri ja pysähtyi siihen paikkaan. Kadulla käveli musta hevonen. Oliko Morten löytänyt hänet?
Hetken Mayan valtasi pakokauhu, jota tamma ei koskaan tuntenut kenenkään muun lähettyvillä, kuin mustan orin. Jokin kyseisessä hevosessa sai jopa Mayan hengityksen salpautumaan. Tamma halusi pois paikalta, mahdollisimman äkkiä, mutta jalat eivät liikuttaneet tammaa mihinkään suuntaan.
Maya saattoi vain odottaa ahdistavaa tunnetta rinnassaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Eikö Morten ollut huomannut häntä?

Voltaron näki Mayan paljon ennen kuin tamma edes tajusi että oli saanut seuraa, kiitos korpin tietenkin, ei musta muuten olisi tajunnut etsiä muita eläviä olentoja satamasta. Ori ehti tutkailla tammaa hyvän aikaa ennen kuin toinen huomasi ettei ollut yksin, silloinkin tämän reaktio oli turhankin raju. Harvoin kukaan ventovieraita noin säikkyi.

Jos Voltaron olisi tiennyt tamman erehdyksen olisi se närkästynyt pahemman kerran, se että se oli musta ei tehnyt siitä isänsä näköistä. Lihaksia ehkä löytyi, mutta ruumiinrakenne oli sulava ja sporttinen, ei niin jykevä kuin Morttenilla. Voltaronin pääkin oli jalomman muotoinen.

Liinakko tamma sai mustan kuitenkin toiveikkaaksi, sillä sellaistahan tämä juuri oli etsinytkin, liinakkoa nuorehkoa tammaa. Mayaa. Vieras kuitenkin tuntui olevan sillä hetkellä täysin poissa tolaltaan, ja isänsä tuntien tämä tuskin toivottaisi Voltaronia tervetulleeksi jos kuulisi kahden mustan sukulaisuussuhteesta. Niinpä ori ainakin aluksi päätti vaieta moisesta.

"Huomenta."

Tamma käänsi katseensa pois mustasta. Syy miksi se ei yrittänytkäään ahtautua tulijan mieleen ja urkkia tietoja toisesta oli se, että tamma luuli toisen olevan Morten. Muuten Maya olisi ollut jo hyvän aikaa sitten sörkkimässä kaiken näköisiä tietoja toisen mielessä. Niin se teki kaikille, se tuli jo melkein automaattisesti.
Mortenin kanssa.. tamma ei uskaltanut tehdä sitä.

Musta tuli kuitenkin lähemmäs ja Maya veti henkeä sulkien silmänsä. Mitään ei tapahtunut, ennen kuin liinakko kuuli äänen.
Huomenta? Se ei ollut Mortenin ääni. Maya räväytti silmänsä auki ja käänsi katseensa tulijaan.
Musta toinen oli, mutta lähempää oli huomattavissa hurjia eroja.
"Huomenta." Maya äänähti osaamatta ajatella mitä tehdä. Miten tyhmästi tamma olikaan käyttäytynyt orin edessä! Lähinnä nolannut itsensä ja osoittanut haavoittuvaisuutensa.
Olen uskomaton idiootti tamma ajatteli.

Tuuli puhalsi sataman läpi ja hulmutti Mayan puolipitkää harjaa. Vaaleassa harjassa oli useita takkuja ja se oli paksu, kiitos suomenhevosgeenejan. Se tuntui viileältä, tuntui ihan luissa asti.
Mayan silmät olivat kuitenkin nauliintuneet hänen edessään olevaan hevoseen. Mistä moinen oli satamaan ilmestynyt? Miksi toinen edes puhui hänelle? Tai no, olihan tervehtiminen suhteellisen hyväkäytöksistä toimintaa, jos sattui tapaamaan jonkun. Mutta silti..

Voltaronin tervehdys tuntui laukaisevan tilanteen liinakon osalta, aivan kuin ori olisi äänellään rikkonut jonkun näkymättömän lukon joka oli hetkeä aiemmin pidätellyt tammaa. Lähempää tutkailtuna sirosta tammasta oli selvästi nähtävillä tämän perimä. Ei ollut epäilystäkään etteikö toinen risteytyksen vanhemmista ollut kylmäveristä tyyppiä, tältä toinen takuulla oli perinyt paksun harjansa, joka oli sillä hetkellä takussa, kielien yöunista jotka olivat Voltaronilta itseltään jääneet välistä.

Tilanteen jollain tapaa lauettua musta saattoi rauhassa pysytellä täysin omana itsenään, pidättyväisenä, etäisenä ja hieman koleana. Se ei koskaan hieronut ystävyyttä, harvemmin edes hymyili, ellei kyseessä ollut joku Voltaronin lapsuudenystävistä. Joita niitäkään ei ollut kovinkaan monia. Tälläiset ajatukset ori kuitenkin työnsi ajatuksistaan pysähtyessään sopivan välimatkan päähän tammasta.

Vaikkei ori kysymystä esittänytkään, tummien silmien katse vaati selitystä liinakon äskeiselle käytökselle. Voltaronia ei alkuunkaan vaivannut se että se oli antanut hiljaisuuden jatkua omalta osaltaan, tamma hoitaisi kyllä puhumisen jos niikseen tuli. Tosin siitä ori ei pitänyt mitä vaistosi tammasta, toinen oli syntinen, mustan kyky mahdollisti moisen asian vainoamisen tavalla jota Voltaron ei itsekkään täysin käsittänyt.

Toinen ei enää sanonut mitään. Silti orin katse kohtasi Mayan tuijotuksen. Tamman eri väriset silmät jatkoivat toisen tutkimista ja Maya keräsi ajatuksiaan kokoon, jotta pääsisi ujuttautumaan toisen ajatuksiin. Se ei ollut helppoa, ei todellakaan. Joko toinen oli opetellut pitämään ajatukset poissa mielestään ja mielensä suojattuna, tai sitten se tuli vain luonnollisesti. Joillakin oli taitoja, ja joillakin ei. Joku oli taas luonnollisen hyvä puollustamaan itseään, osa taas ei. Tämä yksilö tuntui kuuluvan siihen ensimmäiseen.

Maya etsi kuumeisesti toisen nimeä, sitä ei kuitenkaan tullut eteen. Maya kuitenkin törmäsi kuvaan itsestään, tai ei aivan itsestään. Hänen tuntomerkkeihinsä. Oliko toinen etsinyt häntä?
Maya oli yllättynyt.
"Etsitkö sinä minua? Miksi?" tamma kysyi ihmeissään.

Kumpikin osapuoli tuntui tutkailevan toisiaan, tamma oli herättänyt Voltaronissa kiinnostuksen lähinnä oriille asetetun tehtävän kannalta, sillä jos kyseessä todellakin oli Maya, tamma jota etsimään Mortten oli poikansa lähettänyt.. Noh, mustan ei tarvinnut kuunnella isänsä saarnoja. Liinakko ei ollut mikään puhdas pulmunen, joten Voltaron oli melko varma että oli osunut oikeaan.

Jostakin syystä Voltaron tunsi ajatuksiensa häiriintyneen ja kokosi niitä yhteen, sille ei tullut mieleenkään että tamma oli juuri mennyt sorkkimaan sen muistoja ja ajatuksia. Ei vaikka olikin etäisesti tietoinen tämä kyvystä, Morten oli lähinnä kertonut sen liittyvän telepatiaan. Mustaa ei siis oltu valmisteltu kovinkaan hyvin tapaamiseen liinakon kanssa.

Vaikka Voltaron olisikin ollut hämmentynyt Mayan kysymyksestä, ei se mustasta näkynyt ulospäin, tämä palautti katseensa takaisin tamman eriparisilmiin, miettien hetken miten olisi vastauksensa muotoillut.
"Olen Diomedelainen vierailla seuduilla, mitä se kertoo sinulle?" Voltaron lopulta vastasi karhealla äänellä, joka kieli siitä ettei ori juuri turhia puhellut. Ei ainakaan ulkopuolisten kanssa.

Riippui täysin liinakon vastauksesta päättäisikö musta jatkaa keskustelua.

Mustan karhea, hieman käheä ääni sai Mayassa aikaan outoja väristyksiä. Sitä tamma ei osannut päättää, mitä ne tarkoittivat. Silti tuntemus oli outo.. tamma ei tajunnut sitä.
Maya mietti toisen vastausta ja kysymystä. Toinen oli vierailla seuduilla ja etsi häntä? Oikeastaan se ei kertonut Mayalle mitään, ei mitään. Tamma oli harvinaisen huono päättelemään asioita, sitomaan yksityiskohtia toisiinsa saadakseen selvemmän kuvan asioista.

Maya turvautui taas omiin apuihinsa ja palasi tarkastelemaan mustan mieltä. Tamma oli kuitenkin liian hajamielinen saadakseen mitään erityistä selville. Vain jotain pikkuasioita, tylsiä faktoja joilla ei ollut merkitystä siihen hetkeen.
Vain yhdellä asialla oli.
"Työskenteletkö sinä Mortenille?" tamma kysyi ja Maya muuttui heti epäilevämmäksi.

Pettymys välähti ohimennen Voltaronin mielessä, Morten oli maalannut Mayasta edes suhteellisen fiksun kuvan, eikä tamman sen hetkinen melko hidaskin kyky koota asioita mielessään juuri imarrellut tätä. Musta ei kuitenkaan tuominnut, joillekkin looginen ajattelu ei tullut yhtä luonnostaan kuin sille itselleen, liinakollakin oli takuulla jokin toinen puoli paikkaamassa tätä heikkoutta.

Lopulta tamma kuitenkin tuntui pääsevän jyvälle, samalla vahvistaen Voltaronin epäilykset.
"Tavallaan." ori vastasi etäisesti, se ei juuri halunnut tarkentaa liinakolle suhdettaan Morteniin, ei sitä isä-poika-suhteeksikkaan voinut kutsua. Ei edes parhaimmillaan.
"Sinä olet siis Maya." musta jatkoi, ennen kuin risteytys ehti kysellä enempää Morttenia koskevia asioita. Voltaron halusi vain suoristaa tehtävänsä ja palata sitten oman elämänsä pariin.

Ruskeiden silmien katse muuttui vaativaksi, kai Maya nyt tajusi miksi Voltaron siesoi siinä. Ei se huvikseen etsinyt käsiinsä Morttenin vakoilijoita vierailla mailla. Lisäksi oli sanomattakin selvää ettei Voltaron juuri halunnut olla sellaisen seurassa jolla oli jotain omatunnollaan, ei vaikka tämä ei tiennytkään mustan kyvystä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista.

Tavallaan? Miten pystyi työskentelemään toiselle tavallaan. Maya ei ymmärtänyt mitä toinen vastauksellaan kertoi. Eikä Maya saanut mahdollisuutta udella lisää, kun toinen puhui taas.
Eli toinen oli etsinyt häntä, tiesi jopa tamman nimen.
Morten oli lähettänyt mustan hänen peräänsä. Oliko häntä seurattu usempaankin otteeseen? Minkä asian takia musta oli lähtetty etsimään Maya? Tamman päässä pyöri niin monta vastaamatonta kysymystä, että Maya oli seota. Kaikki se ajattelu.. se oli työlästä. Liinakkoa suututti, kun hän ei saanut vastauksia mustan mielestä.

"Ehkä olen, ehkä en." Maya vastasi. Tosin, oli lähes sanomattakin selvää, että hän oli Maya. Oli vain eri asia tajusiko toinen sen.
"Kuka sinä olet?" tamma kysyi. Jostain syystä Maya halusi kuulla toisen puhuvan. Jokin mustan äänessä.. siinä oli jotain mielenkiintoista. Ja toisen olemus.. Maya oli hämillään.

Maya näyttil olevan hieman hämillään, jopa vainoharhainen. Oliko tuo nyt ihmekkään, tamma työskenteli Morttenille, eikä koskaan voinut olla varma milloin johtaja koki työmuurahaisensa hyödyttömäksi. Palkkamurhaaja Voltaron ei kuitenkaan ollut, sellaiseen työhön Mortten olisi ehkä saanut Walldomarin maaniteltua, jos nyt tätäkään.

Musta pyöräytti silmiään, se ei olisi jaksanut juuri sillä hetkellä mitään leikkejä, joiksi se liinakon toimintaa nimitti, ori oli valvonut koko yön ja saanut hiippailla kuin mikäkin rikollinen toisten nurkissa. Väsynyt tai ei, Voltaron oli varma että oli löytänyt etsimänsä, harmi vain ettei Maya itse tuntunut sitä tajuavan.
"Voltaron." ori esittäytyi lyhyesti, sitä ei juuri kiinnostanut mikään syvempi keskustelu nimestään satikka sitten juuristaan.

"Joten? Onko sinulla mitään kerrottavaa vai voinko jo jatkaa matkaani?" Voltaron kysyi rauhallisesti, se oli kärsimätön, eikä oikein pitänyt ajatuksesta seisoskella satamassa täysin näkyvällä paikalla auringon hiljalleen noustessa. Se ei ollut turvallista Voltaronille itselleen, eikä Mayalle, vaikkei ori ollutkaan perillä siitä mitä pettureille tehtiin Andromedalaisten keskuudessa.

Voltaron, Maya lausui nimen mielessään. Tamma vilkaisi oriin ja hymyili hieman. Maya ei itse tajunnut, miten jää sen ympäriltä alkoi sulaa. Tamma oli ensimmäisen kerran oikeasti kiinnostunut jostakin muusta hevosesta. Ei toisen ulkonäön takia tai sen takia, että toinen oli ori. Se oli jotain muuta, jokin piirre mustassa. Jokin, mitä Maya ei ollut saanut ongittua selville toisen mielestä. Vielä. Maya tarvitsi aikaa, hieman enemmän aikaa.
Ja sitähän tamma meinasi järjestää itselleen.

"Oliko tämä joku epämääräinen tarkastus siitä, että en ole kadonnut tältä planeetalta?" Maya kysyi sarkastisesti. Näin tamma asian käsitti. Tammmahan oli vältellyt menemästä Mortenin luokse jo pitkään. Silti toinen ei pitänyt tammaa tarpeeksi arvokkaana, että olisi etsinyt tämän käsiinsä itse. Ylimys oli vain passittanut hommaan jonkun toisen hevosen.
Aurinko jatkoi matkaansa ylös taivaalle. Kauempaa kuului ääniä, puhetta. Paikalle oli saapumassa hevosia. Maya ei pitänyt moisesta, jos joku tajuaisi Voltaronin olevan toisesta laumasta..
Tamma vilkaisi sivulleen ja etsi katseellaan sopivaa piilopaikkaa.
"Minne meinasit jatkaa matkaasi? Kävellä suoraan muita päin ja ilmoittaa alueelle tunkeutumisesi varsin selvästi?" tamma kysyi ja heilautti sitten päätään kohti lähellä olevia rakennuksia. Tamma ei jaksanut kysyä tulisiko toinen mukaan. Jollain tavalla Maya arveli, että toinen tulisi mukaan.
Maya asteli sisään suhteellisen hyväkuntoisen näköiseen, silti ajan ränsistämään taloon. Turvaan uteliailta katseilta.