Risky bisness

Aarnimetsä, täydellinen paikka Remielin kaltaiselle tammalle, se ei ollut löytänyt vielä ainuttakaan saalista tai niiden sukulaisia. Paitsi veljensä, jota hiirakko ei ilmeisesti vielä ollut valmis tappamaan. Tähän metsään aurinko tuskin koskaan tunkeutuu, tamma huomasi pohtivansa, sen käyrät korvat tarkkailivat ympäristöään rauhallisesti ja risteytyksen siro keho oli valmis reakoimaan mihin tahansa ärsykkeeseen. Se oli metsällä ja saalis oli ehdottomasti vaarallisimpia mitä niitä oli, vampyyrit tuskin antaisivat toista tilaisuutta jos et onnistunut ensimmäisellä kerralla, mutta virheisiin tamma ei enää aikonut sortua. Eikä kulmahampaisista ollut Remielille suurempaa vaaraa, nuorimmat eivät pystyneet edes juomaan sen verta!

Tosin vampyyrin tunnistus oli jo asia erikseen, suurin osa ei juuri pelännyt esitellä kulmahampaitaan, mutta ne jotka tajusivat salata taipumuksensa olivat asia erikseen. Hiirakko huokaisi tylsistyneenä, se kaipasi toimintaa, kaamos oli tylsempi paikka mitä se aluksi oli kuvitellutkaan. "Pitäisi palata romaniaan." Remiel virkkoi ääneen, sieltä eivät ainakaan saaliit loppuneet kesken.

// A&B vain //

Beniamin oli viettänyt aarnimetsässä suurimman osan ajastaan Kaamoksessa - se oli liian tympääntynyt etsiäkseen Velkania, ja aivan liian vihainen kiusatakseen sillä hetkellä yhtään ketään. Niimpä ori oli päättänyt tehdä ainoaa asiaa jonka osasi kunnolla - metsästää. Sen kulmahampaista tihkui tuore veri, ja maassa (joskin elottomana) makasi metsäjänis.

Kirjava höristi korviaan. Se oli kuullut mielettömän tarkalla kuulollaan jo pitkän aikaa askelia, muttei ollut jaksanut reagoida niihin mitenkään - vasta nyt, kun ne alkoivat uhkaavasti lähestyä, Beniamin haihtui, ja ponkaisi ilmaan. Jostain syystä se ei juuri nyt halunnut tulla nähdyksi.

Seistessään aarnipuun paksulla oksalla (joka taipui kuitenkin uhkaavasti hevosen painosta), ori antoi itsensä taas näkyä. Ei kukaan tajuaisi katsoa yläpuolelleen. Jäniksen raato oli edelleen maassa, ja houkutteli Beniaminia lähemmäs - mutta se salli itselleen sen ilon vasta, kun toinen olisi mennyt menojaan. Hitto, pitikö aina jonkun keskeyttää.

Veren pistävä haju leijaili Remielin luo, tamma oli jo tarpeeksi monta kertaa kohdannut veren hajun tietääkseen että tämä oli tuore ja ettei verta ollut paljon. Hiirakko suuntasi katseensa tarkasti siihen suuntaan mistä haju tuli, pian se tulikin paikalle ja paikansi katseellaan kuolleen metsäjäniksen.

Päästyään lähemmäs se jännittyi, jäljistä ei ollut vaikea erehtyä, se oli luultavammin keskeyttänyt vampyyrin ruokailun, nälkäisen sellaisen. Eikä tämänkään raadon tappaja luultavammin ollut kaukana, Remiel antoi katseensa kiertää maastossa, vaikka tiesikin ettei silmistä luultavammin ollut apua, sillä toisen oli täytynyt kuullä tamma jo aikoja sitten.

Peto oli joko haihtunut ja oli jo kaukana nyt, tai vaani jossain suuremman saaliin toivossa. Tällä kertaa saaliisi on kuitenkin vaarallisempi kuin osaat arvatakkaan.. Varmistettuaan ettei ympärillä ainakaan näkynyt mitään, Remiel nosti katseensa ylös.

Beniamin tarkkaili vain muutaman sekunnin hevosta - se oli nähnyt tarpeeksi.

Toinen seisoi aivan sen aterian vieressä, eikä ori voinut sulattaa sitä. Tohtuneena kirjava haihtui näkyvistä, laskeutui kepeästi vain muutaman metrin päähän tammasta, ja tarrasi hampaillaan kiinni jäniksestä. Oli toinen asialla millä hyvänsä, ei se saisi tätä herkkupalaa itselleen.

Beniamin tajusi hyvin, että toinen huomaisi yksikseen karkuun matkaavan kuolleen jäniksen, muttei välittänyt. Se lähti vikkelin askelin painelemaan karkuun, täyttä ravia, hampaat uponneina saaliin suoniin. Samalla se joi - joi jotta voisi kohdata sen, mitä oli ikinä kohtaamassa.

Remielin ei vienyt kauaa tajuta että kuollut jänis vilisti juuri karkuun ja tamma tiesi syynkin jäniksen yhtäkkiseen lentokykyyn. Hiirakko sai itsensä hetkessä liikkeelle ja kiitti luojaansa ettei peto ollut saanut vielä päähänsä haihtua tai iskeä kiinni suurempaan saaliseen, arvet olivat kipeitä hoidettavia, suuhan oli täynnä bakteereja.

"Hyvä yritys täytyy myöntää." tamma huomautti kiertäen lentävän jäniksen eteen, se näytti tyhjenevän silmissä, jolla kulla oli ilmeisesti vaikeuksia luopua ruokailustaan.

Beniamin pysähtyi ja pudotti tyhjentyneen jäniksen hampaistaan.

»Yritys?» Ori kummasteli, edelleen näkymättömissä. Se vilkaisi tammaan päin, joka jostain kummasta alkoi saada erikoisia piirteitä kirjavan silmissä. Eikö siellä Romaniassa ollut tämänkaltaisia olentoja..? Beniamin oli varma ainakin siitä, ettei toinen ollut vampyyri.

»Minä en yrittänyt syödä - minä söin.» Kirjava tunsi olonsa hieman epävarmaksi, mutta se näyttäytyi sitten. Yhtä kiehtovana, yhtä lukemattomana kuin aikaisemminkin. Sen suu oli tiukkana viivana - kaikesta päätellen tämä oli loukkaantunut.

»Olen Velkan - eläimiä syövä otus joka osaa muuttua näkymättömäksi. Päivää siis teillekin.» Beniamin nauroi mielessään - sille ärsyttävälle lurjukselle oli kiva tehdä pientä pilaa.
»Eli minuahan ei siis luonnollisesti voi yhdistää mihinkään kannibalismia harjoittavaan myyttiolentoon, tiedättehän. Olen vain yksi kyvyn omaava hevonen täällä Kaamoksessa..» Ori oli niin läpinäkyvä, että se alkoi olla jo tarkoituskin.

»Ja te olette?»

"En minä siitä puhunutkaan." Remiel vastasi naurahtaen kuivasti, varsinaiseen koomikkoon se oli törmännytkin. Tammaa ärsytti toisen näkymättömyys, se tunsi luissaan ettei ollut törmännyt mihinkään 'kykyyn' vaan aitoon asiaan.

"Romanialainen nimi sinulla Velkan." hiirakko huomautti se tunsi nimen muutenkin, "Mutta jos et olisi vampyyri, et tuskin olisi maininnut niin sanottua myyttiolentoa joka harjoittaa kannibalismia. Jopa näkymättömäksi olet surkea valehtelija." Remiel ei peitellyt sitä että tiesi mainiosti vampyyreista.

"Kerron nimeni heti kun sinä lakkaat valehtelemasta, sillä minä tiedän Velkanin ja tietääkseni hän ei olisi juossut karkuun jos tarjolla olisi ollut suurempi saalis." Remiel ei voinut uskoa että olisi voinut törmätä veljensä isään.

»Minä en valehtele.» Beniamin asteli tamman lähelle, hiljaa, yhä pitäytyen näkymättömissä. Se kurotti turpaansa niin, että toinen saattoi aistia sen hengityksen. Kierosti, ilkeästi ja häijysti myhäillen kirjava kuiskasi tamman korvaan.

»Mistä sinä tiedät jos minä vaikka vain.. jaloittelin? Alkuruoan jälkeen on hyvä nostella koipia ennen kun iskee kiinni pääruokaan..» Orin äänestä kuulsi lävitse ivallinen virne. Tämä astui askeleen taaksepäin, mahdolliseen iskuun varautuen.

»Et olekaan ihan typerä - vaikken myönnä valehdelleeni.» Beniamin ilkkui.

»Olen Velkan. Edelleen, kenen kanssa minulla on kunnia keskustella?» Kirjava aikoi pitää tiukkana aloittamansa linjan - se esiintyi nyt idioottina "kaverinaan", oli se sitten epäilyttävää tai ei. Kaikkeahan ei voinut tuokaan tamma tietää. Ellei se sitten ollut jo törmännyt ruunivoikkoon..

Remiel ei ulkoisesti reakoinut toisen pelotteluun, valmistautui vain käyttämään kykyään hyväkseen, jälleen kerran. "Voithan sinä yrittää, mutta en sinuna tekisi sitä jos olet kovinkin nuori. Enkä silloinkaan vaikka olisit tuhatvuotinen." hiirakko vastasi itsevarmasti, se oli nähnyt yhtä sun toista tähän mennessä. Ja kokenutkin enemmän kuin useimmat koko elämänsä aikana. "Hankkiutuisit aikamoisiin hankaluuksiin."

"Et ole Velkan, sillä hän on saanut jo aikamoisen maineen kaamoksessa ja hän myös sattuu olemaan ylimielisen veljeni isä." metsästäjä vastasi vetäen kasvoilleen tekohymyn, oli näkymätön valehtelija kuka tahansa, se ei ottanut uskoakseen että Velkan viitsisi piilotella näkyvistä, ei jos Sid oli alkuunkaan tullut isäänsä.

»Veljesi?» Beniamin oli purskahtaa nauruun. Oliko Velkan hommanut jo.. pojan? Ja tämän tytön? Ei, tämä tamma ei ollut Velkanin sukua - se ei ollut edes puolivampyyri, sen huomasi jo kilometrien päähän. Ori pidätteli nauruaan. Kaikkea sitä.

»Ylimielinen veljesi on tainnut valehdella - minulla ei ole jälkeläisiä. Siitäkin huolimatta nimeni on Velkan. Voin inttää siitä vaikka kuinka kauan, näkyviin en tule ennen kuin kerrot nimesi.» Kirjava tunsi pistävää halua upottaa hampaansa tuon ilkiön ihosta lävitse, mutta jokin tuntui estävän..

»Ja tarkalleen ottaen olen 438 vuotta vanha. Kiitos kysymästä, vaikka se olikin näennäisen epäsuoraa.» Beniamin virnisti, tiedostaen kuitenkin ettei sitä toinen voinut nähdä.

"Niin veljeni, inha puolivampyyri joka huvikseen iskee tammoja ja ruokailee näillä panon päätteeksi." Remiel vastasi kylmäkiskoisesti, "Velipuoleni tarkentaakseni, eli minulta sinun on turha etsiä kulmahampaita." hiirakko jatkoi luontevasti, tuijottaen tyhjään oli vaikea tarkentaa katsettaan mihinkään kun puhekumppani oli näkymätön.

"Sinä siis tuskin kuolisit." tamma virkkoi itsekseen kuullessaan orin iästä, saattoihan toinen valehdella, mutta silloin luku tuskin olisi ollut kovinkaan tarkka.

"Olen Remiel." hiirakko esittäytyi, pohtien samalla olikohan vampyyri tutustunut arkkienkelien nimiin. Tajuten mitä mietti se vaihtoi parempaan aiheeseen, miten suojautuisi näin vanhaa vampyyria vastaan jos se näkymättömänä saikin päähänsä purra? Paljon parempi ajatus.

»Fiksu velipuoli.» Beniamin totesi kuin ohimennen. Selkeästi Velkanin sukua.

Kun kirjava kuuli toisen nimen, se myhäili itsekseen. Tulihan se sieltä. Remiel? Jostain syystä nimi sai orin nousemaan varpailleen, pohtimaan jotain omasta turvallisuudestaan tehdessään seuraavaa siirtoaan. Beniamin oli kuitenkin toiminnan miehiä, joten se antoi ruumiinsa tulla näkyviin. Salskea, kaikessa komeudessaan puoleensa vetävä ori hymyili ilkeästi tammalle.

»Hauska tutustua, Remiel.» Otsaharja siististi, liiankin, vasemmalla puolella asetettuna kirjava vilautti karski hymyn - joka paljasti pienet kulmahampaat.

»Beniamin, ei kiitos lempinimiä.»

"Enpä sanoisi niinkään." Remie huomautti kuivasti, se ei kuitenkaan jatkanut Sidistä puhumista sillä juttukumppani päätti vihdoinkin esittäytyä. Kaikessa komeudessaan, sillä ori tosiaan oli poikkeuksellisen komea, tamma ei antanut kuitenkaan toisen ulkoisten seikkojen vaikuttaa mielipiteeseensä, peto mikä peto.

"Tulihan se totuuskin sieltä." hiirakko huomautti, se oli heti nähnyt ettei kirjava voinut olla Sidin isä, jo pelkästään turhankin siististi aseteltu otsaharja kertoi sen. Tamma muisti omansa, vallattoman ja omaa elämäänsä elävän pehkon joka peitti silmän jos toisenkin huonoimmalla mahdollisella hetkellä.

Remiel antoi vihreiden silmiensä lävistää Beniamin silmät, toinen ei ilmeisesti ollut kuullut siitä, ehkä hyvä niin, helpotti tamman omaa työtä. "Olet romanialainen." hiirakko huomautti, etteikö sitä olisi kuullut jos aksentista, mutta nimi oli jo vähän liiankin ilmiselvä merkki.

»Totuutta ei ole, neiti. On vain valheita jotka ovat harvinaisen hyviä ja uskottavia.» Beniamin virkkoi, tutkaillen sitten tamman läpikotoisin. Ensimmäinen huomiontekijä oli sen kierot korvat - kuinka hulvattoman näköiset. Niistä voisikin heittää pari nasevaa kommenttia..

»Aito, puhdas ja alkuperäinen romanialainen, kyllä. Te ette ole - sen näkee jo erikoisista korvistanne. Mahdatteko kuullakaan mitään?» Kirjava virnisti ärsyttävän komeasti.

»Kiehdotte minua. Keksittekö siihen mitään hyvää syytä?» Beniamin puheli kuin välittämättä siitä, mitä päästeli suustaan. Mutta nyt se ei valehdellut - jostain syystä ori halusi kuulla Remiliestä lisää. Miksi se herätti romanialaisessa vahvan vaaran tunteen? Miksi sen puhe sai tämän puhumaan totta (ainakin väliaikaisesti?)

»Kierokorva. Hah!»

"Ehkäpä, tosin tuo näkemys vain vahvistaa sen ettet ole tavannut äitiäni." Remiel vastasi terävästi, vaikka se muistuttikin itselleen että ori sen edessä oli vampyyri ei tamma voinut kieltää etteikö kyseessä olisi ärsyttävän komea peto.

"Minä kuulen varsin hyvin, ne ovat vain perintöä intialaisista juuristani." hiirakko vastasi hymyillen vaarallisen suloisesti, Raj olisi tähän mennessä jo tulistunut korvakommentista.

Beniamin ei tuntunut miettivän sanomisiaan, Remiel hämmentyi toisen sanoista hetkeksi, mutta ei antanut sen näkyä. Kiehtoi oria? "Mahtaako se liittyä mitenkään siihen etten pelkää sinua?" ja siihen että metsästän sinun kaltaisiasi? Tamma jatkoi mielessään, jättäen huomiotta vampyyrin viimeisen kommentin.

»Siihen ettet pelkää? Hmm.. mahdollisesti.» Beniamin tarkasteli tammaa jokaiselta taholta.

Se kierteli tätä lyhyillä, huomiota herättävän sulavilla askelilla, ja virnuili omahyväisesti. Kaikesta päätellen Remiel oli ennenkin ollut vampyyrien kanssa tekemisissä - ja ihmekös tuo, jos sen velipuoli oli juuri tätä kyseistä lajiketta. Kirjava hymähti, ja pysähtyi sitten tamman lähelle, kasvotusten sen jännittävien silmien eteen.

»Ulkoisesti näytät pelottomalta - vaan miten on oikea laita.. Oletko sisältäsi yhtä koskematon, Remiel?» Siinä samassa ori tajusi pitää kunnolla varansa. Kaikki tämä ei viitannut normaaliin hevoseen. Ei, sellaisella ei olisi mahdollisuuksia olla näin rentona.. Kaikesta päätellen toisella oli ässä takataskussa.

»Olet läpinäkyvämpi kuin uskotkaan.» Beniamin tokaisi lyhyesti, nyt vakavoituen, ja jääden tuijottamaan tammaa tiiviisti.

"Ulkopuoli peilaa sisintä." Remiel vastasi virnistäen, se ei väistänyt Beniamin katsetta taikka läheisyyttä, vaikka tämä kuinka komea olikin vampyyrin on vampyyri.

"En minä ole läpinäkyvä, sinä vain et kysynyt miksen pelkää sinua, minulla ei ole mitään syytä salata sitä mikä olen." tamma totesi, se näki orin asenteen muuttuvan. Oliko kirjava aistinut vaaran? Tuskinpa, tosin tyhmempikin olisi jo tähän mennessä laittanut merkille hiirakon harjassa versoilevat villiruusut ja laskenut simppelin pluslaskun.

"Miten sinä noin vakavoiduit?" Remiel kysyi virnuillen nyt vuorostaan ja astui lähemmäs oria kevein askelin.

»Mietin hetken mikä sinä oikein olet. Ja nyt kun otit asian puheeksi..» Beniamin virnisti iskien silmää, ja haihtui siinä samassa. Se lähti aavemaisin askelin lipumaan tamman viereen, pidätti hengitystään ja kurotti suutaan lähemmäs tamman kaulaa. Se painoi hampaansa tunnettavasti toisen iholle.

»Olet todellakin läpinäkyvä - neiti Remiel ei saa aliarvioida itseään neljä vuosisataa vanhempaa vampyyria.» Kirjavan ärsyttävä, tunkkainen nauru kaikui hetken ilmoissa, kunnes se kiskaisi päänsä pois tamman kaulalta. Houkutus oli voitettava, vaikka se oli suuri. Tällainen ateria pitäisi sen kylläisenä kuukauden jos parikin - ja ylijäämäthän voisi tarjota ateriana Remielin velipuolelle.. Beniamin lähti astelemaan pois päin, vilkuillen välillä taakseen.

»Catch me if you can» Beniaminin englanti korostui selkeällä romanianaksentilla.

Beniamin haihtui ja pian Remiel tunsi orin hengityksen ihollaan ja pian hampaatkin, se sai aikaan useita kylmiä väreitä, "Kokeile vain, voin luvata ettei makuelämys ole totutunlainen." tamma huomautti.

"En minä sinua aliarvioinut, omaan vain hyvän itsetunnon." hiirakko etsi merkkejä kirjavan olinpaikasta, hetken kuluttua se tajusi, nyt ei oltu lumettomalla maalla, ehei tammimetsässä toisen jalanjäljet löysi helposti, varsinkin kun uusia syntyi lisää. Beniamin aikoi ilmeisesti liueta paikalta.

Remiel oli aina tuntenut pientä viehtymystä romanialaisaksenttiin, harmi vain että useimmiten se liittyi vampyyreihin, tavalla tai toisella. Tamma työnsi moiset mietteet pois päästään, nyt oli todellisen metsästyksen vuoro, jutustelu sai riittää. "Nyt jo lähdet? Eikö seura kelpaakkaan?" hiirakko kysyi seuraten kirjavan jälkiä.

»Voi kelpaa hyvin. Ajattelin vain leikkiä kuurupiiloa. Tunnetko leikin?» Beniamin totesi ykskantaan. Se vilkaisi nopeasti taakseen, ja tajusi tamman seuraavan sitä. Aivan, jalanjäljet.. Hitto. Kirjava pudisteli päätään ja hyppäsi ilmaan, liitäen kevyesti maanpinnan yläpuolella.

»On epäreilua huijata» Se nuhteli tammaa virne suupielillään. Jostain syystä ori nautti Remielin seurasta enemmän kuin olisi tarve, vaikka vaistot huusivat vaaraa. Ikään kuin Beniamin olisi ikinä vaaroista välittänyt - niitä kun vampyyreille oli tarjolla harvinaisen vähän. Ainoastaan vampyyrinmetsästäjät.. Hetkinen.

»Sovitaan että sinä etsit, okei?» Kirjava naurahti, ja syöksyi sitten hieman korkeammalle.

"Kuurupiilon tunnen." Remiel vastasi ja tajusi jalanjälkien loppuvan, "Ilmeisesti en ole ainoa joka huijaa, lentäminen kiellettyä." tamma huomautti arvioiden oriin olinpaikkaa äänen perusteella. Hiirakko olisi luultavasti jo tappanut kohteensa, Beniamin, miekalla tai vaarnalla, mutta jokin sai sen nyt pidättymään välittömästä taposta.

Vihreät silmät haravoivat maisemaa, vaikka eihän vampyyria paljaalla silmällä löytänyt. Remiel sai itsensä kiinni hymyilemästä, hetkinen, mitä ihmettä se oikein touhusi? Se ei hymyillyt kenenkään seurassa, eikä varsinkaan kesken metsästyksen.

»Ai, tosiaanko.. Hitto» Beniamin huikkasi puun oksalta, josta se roikkui kevyesti pääalaspäin.

Miksei ori aikaisemmin tajunnut. Vampyyrinmetsästäjä, sellainen tämä tamma oli. Se oli vaistonnut kirjavan jo alusta alkaen saaliin vuoksi, ja nyt tämä oli aikeissaan tappaa romanialaisen. Mikä sika. Beniamin naurahti kuivasti - olkoon vaikka mikä tappaja, ei se pystyisi tähtäämään näkymätöntä, vielä kun niin nuorikin tuntui olevan..

»Mutta mikset ole jo leikkinyt tätä leikkiä veljesi kanssa? Vai muistanko väärin, kun alitajuntani huutaa hänenkin olevan kanssani samaa.. lajia» Kirjava kohotti toista kulmaansa kummeksuen. Ehkä se oli se sisarusrakkaus - vihattiin ja välitettiin. Kirjavaa puistatti ajatuskin.

»Vai oletko liian heikko oikeasti suorittamaan tehtävääsi?» Ivaa. Puhdasta sellaista.

"Sanottaisiinko näin että veljeäni ei ole paljoa näkynyt vielä ainakaan, mutten ajatellut myöskään tervetuliaisiksi heti aluksi tappaa omaa perheenjäsentäni." Remiel huomautti kuivasti, "Se on listallani sitten kun se typerys munaa täydellisesti." tamma jatkoi itsekseen, se myhäili hieman. Kaiusta huolimatta se uskoi tietävänsä suurinpiirtein missä Beniamin oli.

"Jos yrität suututtaa niin haukut väärää puuta." hiirakko huomautti ja potkaisi ensimmäistä puuta. Lumi putoili kevyesti maahan, kertoen oliko puussa ketään näkymätöntä sittenkään. Remiel olisi toki voinut pirskotella pyhää vettä ympäriinsä, mutta se olisi ollut liian yksinkertaista.

»Mikset tapa heti, jos tiedät hänen munaavan? Miksi odottaa lipsahdusta..» Beniamin hyppäsi oksalta kevyesti, pysytellen koko ajan ilmassa. Se liukui sulavasti tamman eteen, veti hieman happea keuhkoihinsa (jotka eivät olleet siitä ollenkaan riippuvaisia) ja niin ori alkoi taas hahmottua näkyviin.

».. kun asiat voi hoitaa pois päiväjärjestyksestä ilman sitä..» Kirjava jäi seisomaan (tosin ilmassa leijuen) Remielin eteen, kohottaen hurmaavasti kulmiaan. Se tuijotti toista tiiviisti, virnuillen omahyväisesti.

»Anna tulla. Tee se. Tapa minut» Beniaminin kasvot vakavoituivat.
»Sehän on työtäsi. Meidänlaistemme murhaaminen. Silpominen. Hävittäminen» Orin silmissä leimahti hetken viha. Se kiristeli hampaitaan, ja pidätteli isteään nyt enemmän kuin koskaan ennen. Se olisi halunnut hyökätä tamman kimppuun - viettelevä metsästäjä. Juuri se.

"Koska voi olla ettei hän tule koskaan munaamaan." Remiel vastasi, vaikkei juuri olisi halunnut selitellä syitään vampyyrille, joka ilmeisesti päätti palata näkyviin. Niin lähellä tamma ei ollut pitkään aikaan ollut oria ilman että oli tappamaisillaan tämän, ei varsinkaan yhtä komeaa ja puoleensavetävää. Jotkut vampyyrit osaavat sen, se on vain temppu. Hiirakko muistutti itseään, eikä antanut minkään lipua rautanaamion takaa kirjavan nähtäville.

"Minä tapan teidänlaisianne koska te tapatte meitä, olette lähes voittamattomia yliluonnollisia olentoja joita vastaan tavallisilla ei ole mitään mahdollisuuksia." Remielin silmissä välähti varoittavasti, vihan ja raivon sekainen välähdys kuitenkin sammui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja vihreät silmät palautuivat takaisin naamion edellyttämään ilmeettömyyteen.

"Ja minä olen syntynyt tappamaan teitä." tamma huomautti virnistäen itsevarmasti, vaikkei se itseään kovinkaan itsevarmaksi tuntenutkaan Beniamin edessä. "Ja sinä noin kiltisti kerran pyydät.." hiirakko jatkoi pidättäytyen koskettamasta kirjavaa, vaikka palavasti halusikin. Hetkessä Remielin käsiin oli ilmestynyt miekka, kuolleen miehen vereen kastettu sellainen. Soturi ei saanut antautua houkutuksille ja sellainen tuosta itsevarmasta orista oli muodostumassa.