Risky bisness

»Voittamattomia.. No, kukin voi käsittää asian haluamallaan tavalla» Beniamin irvisti hävyttömän komeasti.

»Emmekä me tapa teitä.. Kuvittelette vain niin. Kerro minulle yksikin uhri joka on menettänyt henkensä nälkämme takia - ainiin, se jänö» Kimo oli tyrskähtää kohtuuttomaan nauruun, mutta hallitsi itsensä taitavasti. Se sulki hetkeksi silmänsä ja haistoi sieraimiinsa tamman tuoksua - niin taivaallinen, niin houkutteleva..

»Sinä tosiaan aiot tappaa minut?» Beniamin ei avannut silmiään, mutta se osasi lukea ajatuksia kohtalaisen selkeästi. Remielin ajatukset juoksivat tosin sellaisilla lukemilla, joita ori ei aivan tarkkaan ymmärtänyt. Jostain syystä se oli kuitenkin erottavinaan pientä, pientä epäröintiä..

»Kuten sanoin, anna mennä. Tee se. Olen täysin armoillasi» Kimo avasi suklaiset silmänsä, ja katsoi tiiviisti tammaan.
»Mitä vielä odotat?»

"Niin voittamattomia, aivan niinkuin kukaan voisi voittaa teitä nopeudessa tai voimassa, lisäksi teillä on omat temppunne houkutela saalis ansaan. Ettekä te kaikki oikein osaa hillitä janoanne, et tiedäkkään kuinka monesti olen törmännyt tyhjiin imettyyn ruhoon." hiirakko huomautti, yrittäen samalla keskittää ajatuksiaan. Beniamin oli liian komea ja tuntui käyttävän sitä hävyttömästi hyväkseen. Koskaan ennen sellainen ei ollut vaikuttanut tammaan.

Remielin ajatukset todellakin juoksivat, tuhatta ja sataa, jokin nyt mättäsi koko hommassa ja pahasti. Hetkinen.. "Miksi ihmeessä sinä joit jäniksen verta?" tamma kysyi, varmistuakseen siitä mitä oli tekemässä, se ei ollut ikinä törmännyt yhteenkään vampyyriin joka olisi juonut vapaaehtoisesti muiden eläinten verta. Jopa puolivampyyrit olivat liian leuhkia ja ylemmyyden tuntoisia juodakseen muuta kuin verta.

Beniamin pöllästyi. Sen ilme oli vähintäänkin järkyttynyt.

Miksi sinä joit jäniksen verta? Niin Remiel juuri kysyi. Kimo ei saanut mitään sanotuksi, se oli hetken vain täysin hiljaa, katsoen suu tiukkana viivana tammaan. Se yritti korjata tilanteen, muttei onnistunut siinä, joten sen kasvoille tuli ärtynyt, asteen verran jopa nolostunut ilme.

»Kuinka niin? Onko sillä muka jotain väliä?» Tämä murahti hampaidensa välistä, kuin olisi paljastunut jostain luvattomasta.
».. kai sitä saa janoon juoda, vai onko se jollakin tapaa kiellettyä?» Beniamin kiristi ääntään. Se oli hetkessä muuttunut hirmuisen vaativaksi, ja tuijotti Remilietä kuin sitruunan nielleenä. Mitä tamma ajoi tällä takaa..? Yrittikö se nolata kimon, kun tämä oli kieltäytynyt juomasta hevosten verta..?

».. ja jänikset siitä kai vähiten kärsivät..» Ori mutisi vielä happamasti, katsoen kuitenkin yhä tammaan.

Remiel olisi voinut nauraa, se oli selvästikkin iskenyt arkaan paikkaan, mutta tamma piti ilmeensä kurissa tyytyi vain hymyilemaan sfinksimäistä hymyään. "Tuli vain mieleen, sinä vielä juoksit pois jäniksen kanssa etkä hyökännyt minun kimppuuni, vaikka olisin luultavasti maistunut paremmalta." hiirakko vastasi pitäen äänensä kurissa, Beniamin näytti kuin sitruunan nielleeltä ja onnistui silti olemaan ärsyttävän hurmaava.

Risteytys ei kuitenkaan enää antanut orin päästä niskan päälle vaan laittoi oman viehätysvoimansa peliin, vaikka olikin vannonut itselleen ettei ikinä tekisi sitä. "Luultavasti tuoksuinkin paremmalta kuin jäniksen raato." Remiel huomautti hitusen ilkikurisesti, se nautti tavallaan tilanteesta, kirjavalla oli kuin olikin heikko kohta.

»Äh, ole hiljaa, itse valitat kun kajoamme toisiin hevosiin, ja nyt kun yritän vähänkin pitää janoani kurissa jäniksillä, saan naurut» Beniamin kiristeli yhä hampaitaan. Sen vaaleat silmät tuikkivat ilkeästi - että Remiel olikin keksinyt sen pidättäytyväisyyden.. Kimo vilkuili sivusilmällä miekkaa - se riittäisi päättämään orin päivät muutamassa minuutissa.

»Eikä se ollut jäniksen raato - metsästin sen elävänä. Minä en koske raatoihin» Beniamin nakkeli niskojaan loukkaantuneesti.
»Ja mitä sinuun tulee..» Ori nosti katsettaan, ja antoi taas hurmaavan hymyn kaartua huulilleen. Se oli suorastaan hypnotisoiva, otteeseensa kiristävä ja vangitseva.. Kerrassaan komea.

».. sinä tosiaan tuoksut.. kiehtovalta» Beniamin painoi silmiään kiinni, ja veti syvään henkeä.
Remielin tuoksu valtasi sen hetkellisesti - se pystyi vain tiukoin pitää itsensä kurista, ja sisäinen tappelu näkyi myös ulospäin äärettömänä keskittymisenä ja suupielien nykimisenä. Meni monia minuutteja, ennen kuin kimo sai silmänsä auki, ja se pystyi rentoutumaan edes hetkeksi.

»Kaikesta voi oppia kieltäytymään, neiti Remiel»

"Ei ei toki, se on vain hieman erikoista tai harvinaista." Remiel vastasi kettumainen hymy huulillaan, sitä huvitti Beniamin käytös, kaiketi totaalikieltäytyjilläkin oli omat vakaamuksensa.

"Enhän minä sinua raadonsyöjäksi väittänytkään." hiirakko huomautti, "Tietenkään sinä et koskisi mihinkään luonnollisen kuoleman kokeneeseen." tamma jatkoi virnistäen ilkikurisesti. Beniamin huulille nousi jälleen hymy, "Voit rauhassa hymyillä kuinka paljon vain, minusta on tullut immuuni sille." Remiel huomautti naurahtaen ja samalla valehdellen kirkkaasti. Tuo oli aivan liian valloittava hymy jo valmiiksi komealle vampyyrille, mutta hiirakko pitäytyi naamionsa takana, ehei kirjava saisi hymyillä miten tahtoi.

"Kiehtovalta?" tamma kohotti toista kulmaansa huvittuneena, huvittuneisuus paistoi myös sen silmistä, toinenhan pysyi nippa nappa nahoissaan. Hiirakkohan ei voisi ikinä rentoutua Beniamin läheisyydessä, osa oristahan oli valmiusasemissa hyökkäämään hänen kimppuunsa! Hetkinen...

Remiel ihmetteli omaa ajatuksen juoksuaan, eihän se aikonut viettää yhtään enenpää aikaa kirjavan läheisyydessä.

»Immuuni? Minulle? Kuten haluatte» Beniamin iski tälle leikkisästi silmää. Sen veikeä katse korostui säälimättömällä hymyllä, joka vain vahvisti vampyyrien kauneuden todeksi. Ori astui askeleen lähemmäksi, myhäili itsekseen jotain tuntemaansa, Romanialaista laulua, ja katsoi täysin hievahtamatta Remieliin.

Kimo hypnotisoi. Erittäin lievällä asteella, joka vain vangitsisi hetkeksi suloiseen kehtoonsa.
»Kiehdotte minua muullakin tavalla» Beniamin huokaisi, päästäen tamman otteestaan.

Remiel katsoi oria hieman epäillen, toisesta ei ottanut selvää alkuunkaan, äsken Beniamin oli vielä ollut kärty kuin nokkospuskaan pudotettu kissa ja nyt toinen vain hymyili. "Niin, se taitaa olla uusi juttu sinulle." tamma huomautti pistävästi hymyillen, kykenemättä liikkumaan vaikka ori astuikin lähemmäs, ei hiirakko olisi luultavammin halunnutkaan liikkua mutta sitä se ei myöntäisi millään.

"Ihanko tosi." Remiel kysyi hieman hämillisenä, se ei ollut tottunut noin suoraan puheeseen muiden taholta ja vampyyrin tunnustukset alkoivat hiljalleen vaivata sitä. "Ja mikähän se mahtaa olla?" hiirakko jatkoi ryhdistäytyen, eikö se ollut oppinut alkuunkaan? Beniaminhan oli hypnotisoinut sen!

Beniamin räväytti silmänsä auki, ja katsoi nyt vakavana tammaan.

»Olet vampyyrin metsästäjä, etkä tiedä? Kuinka arvattavaa - luullaan ettei kuolleilla voi olla mitään tavoitettavaa muuta kuin helppo lounas» Kirjava nakkeli loukkaantuneena niskojaan ja sen vaaleanruskeat silmät välähtelivät arveluttavasti. Jostain syystä Remiel sai pompotettua orin mieltä kuin palloa. Se heilahteli ääripäästä ääripäähän.

»Jos sanon että kiehdot minua, se ei tarkoita ettenkö olisi nälissäni, muttei kyllä sitäkään, ettenkö voisi olla kiinnostunut muustakin asiasta» Beniamin murahti itsekseen, mutta järkyttyi tajutessaan mitä oli sanonut. Tuohan kuulosti niin vihjailevalta, että se olisi saanut vaikka oman äitinsä muhinoimaan kanssaan! Vielä kun kirjava sattui olemaan sitä erikoista, mahdottoman komeaa sorttia..

»Tarkoitan siis.. Tiedäthän. Neljässä sadassa vuodessa kokee joskus hiljaisiakin aikoja» Nyt Beniamin puri pienet kulmahampaansa huulesta lävitse, ja tuhkan harmaa, pöllyävä veri leijaili ilmoille. Se kirosi muutaman romaniankielisen sanan, nyökkäsi virnuillen kohteliaasti (mutta selkeästi erittäin ironisesti), ja katosi.

»ÄLÄKÄ KOSKAAN ENÄÄ KYSELE MINULTA NOIN TYHMIÄ» Kirjavan vihainen ääni kaikui vielä hetken aarnimetsässä.
Ori hypähti ilmaan ja purki vihaansa potkien puiden latvoja.

Remiel yritti pitää hymyä poissa huuliltaan, mutta epäonnistui siinä pahemman kerran, se suorastaan nautti koko tilanteesta. Tuskin Beniamin oli tarkoitus sanoa jotain niinkin ilmiselvää että sillä olisi saanut jopa sellaisenkin tunnevammaisen kuin Sidin tajuamaan mitä ori halusi.

"Aa, sinulla on kuiva kausi menossa vai?" hiirakko aloitti virnistäen, "Olisit nyt heti sanonut, enhän minä sinua nyt puutteessa olisi voinut tappaa." tamma jatkoi ilkikurisesti, vaikkei nähnytkään enää syytä tappaa kirjavaa. Toinenhan oli totaalikieltäytyjä.

Beniamin viimeisistä sanoista ennen katoamista olisi voinut saada selvää jo ilman että osasi romaniaa, äänenpainosta. Vaikka orin romania olikin vanhahtavaa, peräti neljäsataa vuotta jäljessä siitä mitä tamma itse oli oppinut, hiirakko kyllä tajusi pääpointit. "Noin rumaa kieltä neidon seurassa, luulisi että sinulla olisi tapoja." Remiel huomautti kirjavalle.

"Ja mitä sinä niitä puita pahoinpitelet? Tule alas sanomaan sanottavasi."

Beniamin kiristeli hampaitaan. Kuivakausi, puutteessa.. Puhuisi vasta sitten kun tietäisi asioista jotain. Neljäsataa vuotta oli pitkä aika - varsinkin kun ei pystynyt sitoutumaan. Ori oli nähnyt sadat ja taas sadat tammat, ja aina aika oli vienyt ne. Joten miksi kohtalo esittelisi nytkään poikkeavuuksia? Remielin nälväily sai kirjavan hetkeksi lopettamaan puu parkojen retuuttamisen, ja se laskeutui yhdelle oksalle, huokaisten syvään.

Jostain syystä, tamman kehotuksistakin huolimatta, Beniamin ei pystynyt menemään alas. Se oli nyt vihainen (ainakin hetkellisesti), eikä varmastikaan pystyisi vastustamaan kiusausta, kun toisen tuoksu haukeutuisi sen sieraimiin. Yksi jänis ei auttanut pitämään todellista nälkää kurissa. Ei, ei todellakaan.

»Pyh. Aina ei voi miellyttää» Kirjava tokaisi muitta mutkitta, edelleen kireällä äänensävyllä. Kiusaksi se toisti vielä muutamat kirosanat, ja alkoi polkemaan oksaa niin että sen paksu kaarna tippui pieninä palasina maanpinnalle.

»En tule» Beniaminin suu oli vakavana viivana.
Se ei halunnut joutua houkutuksen kohteeksi - ei nyt, eikä tämän tamman edessä.

»Se on vain sinun parhaaksesi»

Sehän on kuin mököttävä pikku poika, Remielin mielessä välähti sen katsellessa kaarnan matkaa maahan ja tamma pyöräytti silmiään. Neljäsataa vuotta ehkä, mutta se ei tarkoittanut että kukaan oli ottanut asiakseen näpäyttää Beniamia nenälle.

"Minun parhaakseni? Oikeastikko?" hiirakko kysyi huvittuneena, "Enköhän minä osaa pitää huolta itsestäni, vaikka niin iso ja pelottava olet olevinasi." tamma huomautti, miekka oli unohtunut sen jalkoihin jo aikoja sitten mutta risteytys kyllä osaisi käyttää sitä jos tarve vaatisi.

Vihreät silmät tutkailivat oksaa, joka painui aavistuksen alaspäin Beniamin painosta, Remielin oli pakko heilauttaa päätään saadakseen molemmat silmänsä näkyviin, samalla se mietti kuinka epäkäytännöllinen sen etuharja itse asiassa olikaan. Liikkeen seurauksena muutama näivettyneemmän puolinen villiruusu leijaili hangelle, mutta tamma siitä vähät välitti, niiden tilalle kasvaisi uusia.

"Sinulla ei taida olla kovinkaa paljon luottoa itseesi." Remiel huomautti vampyyrille, yrittäen samalla unohtaa kaikki orin sanomiset, ne vain aiheuttivat lisää ajatuksia ja niitä hiirakko ei halunnut käsitellä.

»Kyllä, sinun parhaaksesi» Beniamin tuhahti.

»Voit leikkiä miekallasi, mutta luuletko, että olisit ensimmäinen lajiasi, joka on yrittänyt riistää henkeni tuollaisella kapistuksella?» Kirjavan huulille vääntyi vanhingoniloinen hymy. »Parhaimmassa tapauksessa joku kaltaisesi yritti heitellä pyhää vettä ympäriinsä, mutta siitä kaverista ei sen koommin kuultu» Ori hypähti keveästi ilmaan, ja sulavasti liiteli alemmas, pysähtyen Remielin pään yläpuolelle.

»Ja minä en ole olevinani iso ja pelottava - usko pois, minä myös olen sitä» Vaikka syönkin jäniksiä päivälliseksi.. Beniamin jätti sanomatta ajatuksiaan, sillä se olisi ollut uskomattoman säälittävää. Herran jestas, sen uskottavuushan oli kadonnut täysin tämän tamman edessä. Asia oli korjattava pikimmiten.

.. Vaikka toisaalta, tamman tuoksu sai orin taas huokaisemaan syvään.

»Luotan itseeni silloin kun haluan. Ja usko pois, vielä minuutti sitten en halunnut luottaa.. mutta nyt» Vaikka kirjava oli näkymätön, saattoi kuka tahansa havaita sen kamppailevan itseään vastaan koko ajan. Remielistä ilmoille leijaileva herkullinen, ihana tuore tuoksu sai Beniaminin pidättämään hengitystään. Ja hetken aarnimetsässä oli täysin hiljaista.

Ori kuuli Remielin sydämen lyönnit. Ne olivat yllättävän rennot - mutteivät normaalit.
Mikälie sitä kiihdytti vaiheittain, ihan sama, ori halusi nyt vain uppoutua vaistoihinsa.

.. tapahtumat vilahtivat parissa sekunnissa. Kuului valtava pyrähdys, kirjava oli hyppäämässä tamman kaulavaltimoa kohti, mutta sai viimeisillä senteillä itsensä kuriin, niin että sen suu vain hipaisi toisen karvapeitettä. Tuulenvire vaihtoi äkisti suuntaa vampyyrin lehahtaessa kauemmas. Se hypähti maanpinnalle, antoi ruumiinsa taas näkyä, ja alkoi selvittämään päätään. Tämän silmät kiiluivat - metsästäjä oli hetken ollut irrallaan. Vain hetken.

"Voi en minä leiki miekallani ja uskompa ettei niitä edellisiä yrittäjiä ollut luotu vain yhtä tarkoitusta varten." Remiel huomautti, se ei kuitenkaan paljastanut kyvystään enempää, ori saisi ne selville ihan itse jos antaisi itselleen periksi.

"Noin puhuu joku joka syö jäniksiä päivälliseksi." hiirakko huomautti virnistäen, vaikka tiesikin leikkivänsä tulella, mutta toisaalta taas eikö sen koko työ ollut sitä? Beniamista kuuli jo pelkästä äänestä mikä kamppailu orin sisällä käytiin ja tamma vielä tökki kepillä muurahaispesää, ei luultavammin viisain teko.

Hetkessä Remielin keho siirtyi rentoutuneesta hälytystilaan, kiitos sen refleksien se oli salamana hypännyt sivuun. Silti karvapeittelle jäi ailahdus Beniamin hajua ja hieman kosteutta orin suusta, tamma rentoutti itsensä luullen orin vain testanneen sitä, mutta toisen silmistä jo näki mitä oli tapahtunut.

Eihän Remiel olisi luultavasti muuttunut toisen puremasta, mutta helkatin kipeää se ainakin olisi käynyt ja tamma olisi saattanut joutua tappamaan Beniamin jos tämä olisi yrittänyt juoda hiirakkoa täysin kuiviin ja samalla tappaa tamman. "Itku pitkästä ilosta vai?"

Beniamin veti syvään henkeä, painoi hetkeksi silmänsä kiinni ja päästi ilkeän naurahduksen.

»Vaikka niin, mutta älä yritäkään peitellä sitä, ettetkö olisi säikähtänyt» Kirjava pudisteli hetken päätään, ja salli sitten taas katseensa lipua Remieliin. Toinen oli selkeästikin ollut varuillaan - ja hyvä niin - joten vahinkoa ei ollut päässyt käymään. Tämän takia ori vihasi keskustella pitkäaikaisesti muiden hevosten kanssa. Se oli kieltäytynyt juomasta näiden verta, muttei tiukan paikan tullen pystynyt hillitsemään itseään.

»Huvittavaa - te olette minulle saalis, ja minä teille» Beniamin kallisti päätään, kaino hymy huulillaan. Tilanne kiehtoi sitä, edelleen. Vaarat taisivat olla orin heikkous, joten siksi se halusi pysytellä Remielin lähettyvillä. Nyt vasta kirjava tajusi kiinnittää huomiota tämän pistävän suloiseen ulkonäköön.. Kalman kalpea väritys, villi ruusut..

Se kaikki sai Beniaminin vaikenemaan ja vakavoitumaan.

»Ja neiti Remiel, ette ole vieläkään tappaneet minua.. Saanen udella miksi?» Ori virnisti.
»Odotatteko minultakin.. lipsahdusta?» Joka taisi tapahtua jo.

"Kokeile yllättynyttä." Remiel vastasi, tamman syke alkoi hiljalleen palautua lepotilaan, "En pystyisi tekemään työtäni jos säikähtäisin lähellä piti tilanteita, voin sitten jälkeen päin miettiä kuinka lähellä mikäkin oli milloinkin." hiirakko huomautti pistävän suloiseen sävyyn.

"Huvittavaa? Ehkä jossain mielessä, dramaattistakin." Remiel huomasi kerrankin olevansa samaa mieltä vampyyrin kanssa, sitä ei yleensäkään tapahtunut kovinkaan usein. "Se taitaa vain kertoa ettei sinulla taida olla paljoakaan itsesuojeluviettiä." tamma huomautti virnistäen, samalla se ihmetteli Beniamin yhtäkkistä vakavoitumista. Tuosta orista ei ottanut kattikaan selvää.

"Jätä jo tuo neidittely, minäkään en ole käyttänyt nimeäsi vielä kertaakaan, mutta sinä tunnut toistelevan minun koko ajan." Remiel ähkäisi, olihan se törmännyt muutamaan teitittelevään kiusankappaleeseen, mutta niidenkin neitittely oli varsin nopeasti päättynyt. Itseasiassa heti kun oli selvinnyt millä asioilla hiirakko oikein kulki.

"Sinähän syöt jäniksiä, ei minulla ole syytä tappaa sinua. Ellen sitten katso äskeistä lipsahdukseksi, sitäkö toivot Beniamin?"

»Kuten ei teilläkään» Beniamin tokaisi. Niin, siinä he kaksi vain seisoivat, vaikka vaaran merkit olivat selvät - molemmat voisivat halutessaan tappaa toisensa. Kysymys olisi vain siitä, kumpi ehtisi ensin ja toimisi nopeammin. Kirjavalla ei ollut kuitenkaan aikomuksia juoda Remieliä kuiviin, vaikka mieli tekikin.. Ei, se oli tehnyt jo päätöksensä, eikä kajoaisi lajitovereihinsa. Muutoin kuin pakon edessä..

»Pahoitteluni, neiti Remiel, mutta nimenne vain sointuu niin kauniisti, että sitä on helppo jäädä toistamaan» Orin suupielille kääntyi taas hurmaava hymy. Se ponkaisi ilmaan, ja liiteli sulavin liikkein tamman luokse, laskeutuen tämän lähelle. Toisen sydämen lyönnit olivat hidastuneet normaaleiksi - Beniamin yritti sulkea sykettä pois mielestään, sillä se sai metsästys vietin heräämään.. Ja toista sellaista tilannetta kuin äsken ori ei halunnut tehdä.

»Kyllä, sitä minä toivon» Kirjava virnisti.
»Rakastan hippaa - kuten sanoin, catch me if you can, eikö?» Beniamin katsoi taas tiiviisti Remieliin, eikä se tajunnut itsekään hypnotisoivansa toista. Ei, kirjava ei ikinä tajunnut kun se tapahtui vahingossa. Yleensä vasta sitten kun toinen oli täydessä transsissa, se tajusi siirtää katseensa muualle. Mutta nyt se ei tullut kysymykseenkään, sillä Remielin kauneus oli saanut sen hetkellisesti valtaansa.

"Onneksi minulle on kuitenkin suotu ilmiömäiset refleksit." Remiel vastasi, se ei ollut ennen suonut ajatustakaan sille että olisi todellakin ottanut selvää saalistaan ennen tappoa, se vain vaikeutti koko prosessia. Mutta Beniamissa oli jotain hypnoottista, sen piikkiin hiirakko laittoi myös kaiken epäröinnin mitä oli omasta mielestään osoittanut.

"Aika ironista että metsästäjän nimeksi on valittu yksi arkkienkeleistä, eikö, äidilläni oli kiero huumorintaju." tamma huomautti kitkerän suloisesti virnistäen, se ei siirtynyt kirjavan siirtyessä lähemmäksi, ei vaikka vaistot ja puhdas järki suorastaan huusivat päästäkseen kauemmas orista. Itsepäisyyttään Remiel ei kuitenkaan siirtynyt, lisäksi se huomasi itsensä kykenemättömäksi moiseen.
"Tosin ilmeisesti Remielkin oli hieman liian pitkä Rajlle, mutta lempinimi on oikeaakin nimeä ironisempi." tamma huomautti, ihmetellen tahtonsa vähyyttä, entä sitten vaikka kirjava sattuikin olemaan hätkähdyttävän komea?

Hieman hämmentyneenä risteytys nosti katseensa Beniamin silmiin, vain kohdatakseen toisen intessiivisen katseen. Tamma tajusi liian myöhään toisen hypnotisoivan itseään taas, hiljaa se kirosi, hiirakko oli antanut orin hypnottisen olemuksen päästä niskan päälle.

»Viis arkkienkeleistä ja lempinimistä, Remiel sopii sinulle täydellisesti» Beniamin ei irrottanut katsettaan. Se vain antoi silmiensä ahmia tamman kaunista ulkomuotoa kuin nälkäiset koiperhoset, eikä tajunnut ollenkaan mitä teki. Kirjava astui taas askeleen lähemmäs, suupielien vakavoituessa.

»Sallitteko.. ?» Ori kurotti kaulaansa, sulki silmänsä ja veti henkeensä tamman huumaavaa tuoksua. Sen turpa oli vaarallisen lähellä Remielin kaulavaltimoa, mutta jostain syystä Beniamin ei halunnut nyt ruokailla.. Ei, se tahtoi vain olla hetken paikoillaan ja.. Ori avasi nopeasti silmänsä. Miksei tamma iskenyt sitä hengiltä? Hypnoosi..

Beniamin syöksähti mahdottoman nopeasti kauemmas, hypähti ilmaan ja katosi näkyvistä.
Se liiteli salamannopeasti erään paksun aarnipuun taakse, huokaisi syvään ja jäi paikoilleen väristen.

"Ai kuten Rafael veljelleni." Remiel kysyi virnistäen, kuoleman enkeli oli omiaan Sidille, "Äidilläni on juttu enkeleihin." hiirakko selitti hymyillen. Tamma kyllä näki miten Beniamin sitä katsoi, orit olivat monesti luoneet siihen nälkäisiä katseita, mutta nyt tilanne tuntui täysin erillaiselta. Remiel suorastaan tunsi toisen katseen ihollaan.

Vampyyrin kurottaessa itseään lähemmäs ja lähemmäs, hiirakon päässä välähti nopeasti ajatus toisen ruoka-ajoista, senkö takia se olikin hypnotisoinut tamman? Ihmeekseen hiirakko huomasi ettei välittänyt, se tunsi toisen hengityksen ihollaan, mutta se osa siitä joka tavallisesti olisi iskenyt oria jollakin ei suostunut toimimaan.

Kirjavan sulkiessa silmänsä hypnoosi raukesi, Remiel huokaisi tajutessaan pystyvänsä siirtymään, mutta samalla tajusi ettei halunnut liikauttaa lihastakaan. Hämillään hiirakko seisahtui paikoilleen hämillisenä.

Aarnipuun paksun rungon takana oli hyvä selvittää ajatuksia.

Kyllä, Beniamin tunsi vastustamatonta vetovoimaa Remieliin, muussakin kuin ruokailu mielessä, ja kyllä, se oli äärimmäisen vaarallista ja tyhmää. Kirjava alkoi kuumeisesti kävellä pientä ympyrää - tamman täytyi tuntea jollakin tavalla samoin, muuten se olisi jo iskenyt miekkansa orin vatsasta lävitse.. Ellei liikkumattomuus johtunut sittenkin vain hypnoosista.

Beniamin oli turhautunut. Erittäin turhautunut. Se jupisi hetken itsekseen, miettien mitä pitäisi tehdä, mutta ei löytänyt vastausta. Ei mitään järkevää sellaista. Pitäisikö sen vajota maan alle, odottaa puoli vuosisataa ja tulla sitten takaisin, tietäen että aika oli jo jättänyt Remielistä? Mahdollisesti, sillä tällaiset suhteet olivat vaarallisia..

Molemmille osapuolille. Liian moni tamma oli jättänyt Beniaminin yksin.
Elämään kirottua, pitkää, loputonta elämäänsä.

Olisi pitänyt katkaista tuon casanovan kaula heti kättelyssä! Remiel oli vihainen, itselleen ja Beniamille, tamma suorastaan potki itseään persuksille. Miksi ihmeessä se oli jäänyt rupattelemaan kuin mikäkin englantilaismuija teelle? Ja miksi ihmeessä kirjava ei vain voinut imeä omiensa verta tai tappaa vain huvikseen? Silloin hiirakko olisi voinut vain tappaa orin ja unohtaa sen, tietämättä enempää komean vampyyrin sielunelämästä.

Kaikki johtuu vain hypnoosista, ei siinä muuta, pimeämpi puoli tammasta vakuutti. Beniamista ei ollut epäilystäkään, sehän oli katsonut Remieliä kuin vereen kastettua lihakimpaletta! Hiirakko päätti lähteä, mutta muutti sitten mielensä, eihän sillä ollut syytä lähteä. Entä sitten vaikka vampyyri tuntuikin himoitsevan tammaa ainakin jollain kieroutuneella tavalla, eihän se ollut risteytyksen ongelma.

Vei hetken ennen kuin Remiel edes tajusi että seisoi samassa paikassa mihin kirjava oli sen jättänytkin, tamma rentoutti itsensä, se oli vain mennyt lukkoon Beniamin toiminnasta. Sitä se vain oli.

Ota rauhallisesti, mitään ei ole vielä menetetty.. Beniamin punnitsi satoja eri vaihtoehtoja. Lähtisikö se, ja jättäisi tamman yksin seisoskelemaan? Vai jäisi itse paikoilleen ja odottaisi tämän seuraavaa siirtoa? Vaiko talsisi muina miehinä takaisin juttelemaan?

Kirjava ei päätynyt mihinkään. Se vain kiersi noidan kehää, jupisten ja manaillen. Tammahan oli saat orin täysin hämilleen, pois tolaltaan! Johtuiko tämä sen huumaavasta tuoksusta, ja pieneläin dietin tuomasta stressistä? Vai oliko pelissä muutakin?

Beniaminia puistatti. Se ei haluaisi joutua taas pettymään.

»Remiel» Orin salskea ääni kaikui aarnimetsässä, mutta ketään ei näkynyt.
»Haluan kysyä yhden kysymyksen. Oletko kiltti, ja vastaat siihen?»

Remiel alkoi jo hermostua odottamiseen, se oli saanut omat muurinsa jo kuntoon ja oli melko varma että oli valmis ottamaan vastaan mitä sitten oli tulossakaan. Yksi ainoa vampyyri, yksi ainoa hemmetin komea vampyyri ja hiirakko meni hetkeksi hämilleen. Sen pitäisi kunnostautua, ottaa itseään niskasta kiinni.

Tamma yritti vilkuilla siihen suuntaan mihin Beniamin oli kadonnut, mutta ei saanut kirjavaa näkökenttäänsä, ties missä sekin oli. Risteytys ehti jopa toivoa orin lähteneen kokonaan, tuntien samalla hieman haikeutta, mutta moisen tunteen hiirakko hautasi syvälle, kun tutun salskea ääni taas täytti hetkeksi metsän hiljaisuuden.

Vampyyri pyysi Remieliä vastaamaan, jo oli aikoihin eletty! Tamma yritti uudelleen etsiä oria silmiinsä, mutta vieläkään toisesta ei näkynyt vilaustakaan.
"No mitä?" Remiel lopulta vastasi, se ihan oikeasti jopa aikoi vastata kysymykseen rehellisesti, ellei toinen osuisi arkaan paikkaan.

»Tuo ei ollut lupaus» Beniamin huomautti karkeasti.

Se tähyili näkymättömänä tamman suuntaan, joka selkeästi yritti etsiä sitä. Salakavalasti ori lähti liikkeille, liisi maanpinnan yläpuolella jättämättä jälkiä, ja pysähtyi tammasta viitisen metriä kauemmas. Kirjava tarkkaili toista hetken, ja huokaisi sitten.

»Mitä tämä oikein on?» Beniamin antoi taas itsensä näkyä, ja sen silmät katsoivat kaipaavasti tammaan. Jotenkin niiden pohjalta ja sisimmistä kolkista näki, että henkinen tuska oli suuri. Ori oli kokenut liian monta menetystä yhden elämän aikana, eikä se haluaisi kokea sitä uudestaan.

»Kerro minulle mitä me teemme?» Kirjavan kasvot olivat huolestuneet.
Ja mikä tärkeintä - se oli vakavissaan.