Heartbroken and spicy as a bee (Louhos)

Louhos oli kolkko paikka sillä hetkellä, vaikka Polly yleensä viihtyi siellä, nyt tamman katse vaelsi sen kivisessä ympäristössä tyhjänä. Ei tässä näin pitänyt käydä, ei pitänyt, se olis muuttunut jottei hankkiutuisi enää haavoitetuksi, jottei kokisi enää kipua jota vain rakkaus saattoi teettää. Sitten oli tullut Panu, ori oli saanut ruunikossa edes jotakin aikaiseksi, riidat olivat olleet raivokkaita mutta nyt tamman oli myönnettävä että se oli nauttinut joka hetkestä. Nyt liinakko oli poissa, kuten kaikki muutkin joita se oli rakastanut, tottahan toki oli jäljellä Maya, joka ei kuitenkaan ollut koskaan isästään pitänyt.

Polly ei voinut uskoa että Panu oli onnistunut saamaan tamman rakastumaan itseensä, mutta samalla oliko se edes ihme? Roisto, sehän ori oli ollut, mutta niin oli ruunikkokin, sehän oli melkein tappanut kantavan tamman raivospäissään. Suomenhevonen oli ollut ainoa joka oli pystynyt nielemään puoliverisen kaikki oikut ja virheet. Ja nyt se oli poissa ja se sai Pollyn niin hemmetin ärtyisäksi ja vihaiseksi. Suruaan se ei näyttänyt.

Vihaisesti tamma polkaisi maata, kuin rankaistakseen jotakuta, ehei, ei enää koskaan. Tästä lähtien jokainen saisi Pollylta saman kohtelun.

Melkor oli täyttämässä pian kolme. Ori oli tavalliseen tapaansa hyvin yrmeällä päällä eikä olisi välittänyt nähdä mitään elävää. Toisaalta, olisihan se kiva jos löytäisi jonkun ketä voisi ärsyttää tai kiusata. Melkor eteni rennon näköisessä ravissa ja pärskähteli aina välillä turhautuneena.

Pian eteen ilmestyi ruunikko tamma. Ei se lähellä ollut, mutta edessä kuitenkin. Melkor myhäili. Tamma oli hivenen suurikokoisempi kuin hän ja selkeästi todella kiukkuinen. Hylkiö vilkaisi taivaalle - massiiviset sadepilvet peittivät taivaankantta vain odottaen koska päästää jäätihkunsa alla olevien päälle. Melkor hidasti käynnin kautta pysähdykseen ja jäi tuijottamaan.

Enää Polly ei edes viihtynyt yllättyä siitä että paikalle ilmestyi joku muukin, ehei, suruaikaa ei saisi viettää rauhassa, ei kaamoksessa. Ruunikko oli tietoinen raskaista sadepilvistä taivaalla, oli lähes ironista kuinka ilma vastasi tamman mielentilaa. Joku olisi voinut luulla puoliverisen osaavan manipuloida säätä, joku tyhmempi siis.

Tulija jäi paikoilleen ja jäi tuijottamaan, Polly mulkaisi tätä, viestittäen koko olemuksellaan haluavansa toisen painua niin kauas kuin sielu vain sieti ja mahdollisimman nopeasti sittenkin. Katseen jälkeen puoliverinen ei enää kiinnittänyt huomiota suomenhevoseen, jopa toisen paikalla olo sai muistoja aikaan ruunikossa, eikä se pitänyt siitä. Parasta olisi vain unohtaa.

Melkor oli joskus oppinut, että toisinaan pelkästään katselemalla sai ärsytystason nousemaan kuohahtaen. Siispä ori virnuili sisällä sisimmässään ruunikon puoliverisen vihaista mulkaisua. Häntä ei haitannut, vaikka toinen näyttikin murtuneelta, kukaan muu ei välittänyt hänestäkään, mutta ei hän silti vollottanut pitkin katuja.

Hopeiset silmät pysyivät ruunikossa, ilme kasvoilla oli kieroutuneen omahyväinen. Mikäli toinen lähtisi, Melkor seuraisi, kunnes tämä räjähtäisi. Sitten ehkä voisi jättää toisen rauhaan adrenaliiniryöppynsä kanssa. Ehkä.

Toinen oli joko hyvin vajaamielinen tai sitten se ei vain suostunut tajuamaan tamman hyvin selvää vihjettä mitä poistumiseen tuli. Jo vain se olisi saanut Pollyn tulistumaan tavanomaisissa olosuhteissa, mutta ei nyt, sillä hetkellä ruunikko oli jo valmiiksi vihainen jo täysin jollekulle muulle.

"Etkö sinä ymmärtänyt vihjettä? Häivy virneinesi muualle." puoliverinen ilmoitti, luimistaen, jopa toisen idioottimaisen itsevarma käytös sai muistot heräämään uudelleen ja se alkoi olla jo liikaa Pollylle. Mitä Panumaista toinen seuraavaksi keksisi tehdä? Tunkeutuisi tämän päähän ja laukoisi jotain hyvinkin fiksua?

Osaksi ruunikko tiesi ettei toinen luultavasti alkuunkaan muistuttanut Panua, mutta sillä hetkellä tamma tuntui näkevän vieraassa liiaksikkin yhdennäköisyyttä.

Pikkuhiljaa hyvä tulee, Melkor toisteli mielessään häiriintymättä tamman ilmoituksesta. Oli melko selvää, että joku tietty oli ärsyyntymisen takana, ehkä se sama, joka oli aiheuttanut sydänsuruja. Mahdollisesti..

Orin kasvot pysyivät samalla ilmeellä ja ainoa asia, joka pilasi lähes patsasmaisen tuijotuksen, olivat liikkuvat harja ja häntä. Muutoin ruunikko hopeasilmä näytti ihan nukelta.
Jos asiat olisivat olleet kunnossa, tietäisi Melkor ärsyttävänsä sillä hetkellä isänsä veljen rakastettua sekä sen, että hänen setänsä oli kuollut.

Polly inhosi toisen tuijotusta, oli selvää ettei toinen ollut kuuro, sokea eikä edes mykkä, silmät kyllä kertoivat toisen kuulleen joka sanan ja nähneet kaiken. Tuntui lähes siltä että toinen suorastaan halusi tamman tulistuvan, juuri sitä mitä Panukin oli harrastanut, tiuhaan tahtiin. Tosin liinakko olisi tajunnut lopettaa, jos olisi ollut paikalla näkemässä puoliverisen. Ruunikko oli laihtunut, selvästi, sekä yksi kurkistus päähän olisi kyllä kertonut loput siitä mitä oriin kuolema oli saanut tammassa aikaan.

Panu tuskin pitäisi siitä tuntettomuuden lupauksesta, varsinkin kun oli nähnyt mihin se saattoi Pollyn kanssa johtaa. Lisäksi tamma suuttui itselleen, miksi ihmeessä se ajatteli sitä kuollutta lurjusta ja sen ajatuksia? Ollut oli ollutta ja se piti unohtaa.

"Kuules nyt vajakki, minua ei kiinnosta tälläinen leikki ja olisin jo ajat sitten käynyt päällesi jos olisit tehnyt tämän saman tempun muutama kuukausi sitten. Mutta nyt minä vain haluan että sinä häivyt." puoliverinen ilmoitti kylmällä, luotaantyöntävällä äänellä.

Melkor alkoi tuntemaan jo sisässään epäilystä. Ei kai kukaan ollut voinut noin pahasti jotakuta satuttaa? Ori hengitti pinnallisesti ja mietti vaihtoehtojaan. Hetken pohdiskelun jälkeen hopeasilmä päätti jäädä.

Vieläkään Melkor ei ollut sanonut sanaakaan. Hylkiönä se kyllä tiesi paikkansa anarkian alapäästä, mutta ei suostunut ajattelemaan asiaa. Häntähän ei alistettu.

Tuijotus jatkui.

Sanat saivat ilmeisesti hopeasilmäisen oriin miettimään edes tilannetta, ainakin hetkeksi, mutta sitten toisen ilme muuttui takaisin siihen tuijotukseen, eikä toinen liikahtanutkaan. Toinenhan oli yhtä jääräpäinen pässinpää kuin.. Polly sulki silmänsä keskeyttäen ajatuksen siihen paikkaan, se ei enää edes ajatuksissaan lausuisi sitä nimeä, eikä ääneen sitä lausuisi.

Avatessaan silmänsä tamma veti syvään henkeä, kooten ajatuksiaan ja työntäen kaikki muistikuvansa ja tunteensa liinakosta oriista mahdollisimman syvälle. "Tarvitsetko todellakin potkun ennen kuin lähdet, hemmetin masokisti."

Melkorin ilmekkään ei värähtänyt toisen sanomisista. Ori oli tottunut jo tähän, ja ehkä hän oli todellakin hivenen masokisti. Hyvin paljon mahdollista ottaen huomioon ruunikon menneisyyden.

- Miksi sinä haluaisit potkaista minua? Karhea, käytön puutteesta kärsivä ääni lopulta kysyi.

Se elää, Pollyn teki mieli huomauttaa pisteliäästi, sitä ärsytti toisen olemassa olo sillä hetkellä. Hopeasilmäisen ilmestyttyä ruunikko oli ensimmäistä kertaa ajatellut menetystään ensimmäistä kertaa kunnolla, toinen oli liiaksi liinakon tapainen. Toinen jopa ulkoisesti muistutti tätä, mikä teki koko asetelmasta entistä vaikeamman tammalle.

"Koska minä haluan sinun katoavan silmistäni." Polly vastasi kylmästi, vetäen terävästi henkeä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se todella halusi potkaista tuota oria.

Melkor puuskahti turhautuneesti, kuinka tyhmä toinen saattoi ollakkaan?
- No ehkä sinä sitten mielummin siirrät omaa persettäsi kuin kuvittelet toisten liikuttavan omiaan.

Orin tympääntyyneisyys kasvoi hitusen, mutta ei vielä vaaralliselle tasolle. Kolmivuotiaaksi Melkor oli todella lihaksikas ja fyysisesti hyväkuntoinen. Henkisesti hyvällä ei ollut mitään merkitystä.

Polly naurahti pistävästi, juuri tuollainen vastaus oli ollut tyypillinen.. Niin ei siitä sen enempää, mitään tuollaista tamma ei saisi enää kuulla, ei ainakaan toivotulla tavalla. "Ehkäpä siksi että minä olin täällä ensin ja sinä ilmestyit tänne toljottamaan minua kuin mikäkin idiootti." ruunikko vastasi pistävästi, se ei kaivannut tuota pöyhkeää oria muistuttamaan sitä Panusta, ei kaivannut! Mutta hopeasilmän takia liinakon kuva häilyi tamman verkkokalvolla, eikä suostunut häipymään. Ja koko ajan ruunikko löysi oreista lisää yhteneväisyyttä.

Puoliveristä ei pelottanut se että toinen oli lihaksikas ja hyväkuntoinenkin, saattaisi helposti murskata Pollyn, mutta ei tamma sitä ajatellut, ei enää nykyisin.

Melkorin kulmat kohosivat huvittuneesti. Hän rakasti leikkiä tyhmää.

- Anteeksi nyt vain, mutta mistä sinä päättelet, että tuijotan sinua? Tuossa takanasi on melkoisen mielenkiintoinen luola, katsos.

Oli taiteenlaji osata olla ärsyttävä. Jotkut suoriutuivat siitä melko hyvin, mutta Melkor oli harjoitellut lähes koko elämänsä ajan.
Harmaasilmä selvitti hivenen kurkkuaan.

"Yleensäkkin ilmestyit paikalle, se oli minulle jo tarpeeksi, varsinkin kun tämän kuuluisi olla ainoa menettelevä paikka yksin ololle." Polly vastasi hyytävästi, että toinen jaksoi. Ei ruunikko kaivannut tälläistä naljailua, varsinkin kun toinen muistutti niin paljon Panua. Silloin tamman mieli kirkastui.

"Kuules poju, jos haluat saada minun ärsyyntymään tai suuttumaan, niin turha yritys.Ei tänään."

Melkorin silmät muljahtivat kuopissaan kyllästyneesti. Ensimmäinen uhri, joka oli tajunnut. Jotain edistystä sentään.

- Johan vitsin murjaisit.

Jokin vieraan tamman olemuksessa viestitti, että olisi ollut reilumpaa jättää tämä rauhaan. Toisaalta, kun häntäkään ei oltu jätetty rauhaan vaan hakattu henkisesti kerta kerran jälkeen, ei voinut myötätuntoakaan herua. Oria ei oltu edes kasvatettu kunnolla.

"Ihme kun ei naurata." Polly totesi kuivasti kääntäen selkänsä tälle, tutkaillen kuitenkin toisen liikkeitä, tämä ei vaikuttanut kovinkaan tasapainoiselta tapaukselta henkisesti. Ja ne tapaukset tamma, jos kuka, tiesi.

"Mutta mitäpä sinä täällä enää roikut, sinä et saa minua tänään tulistumaan, ennen ehkä, mutta et tänään." ruunikko totesi, tuntien ikävän vihlaisun sisässään muistaessaan millaisessa kunnossa oli Panun kuolleen kehon löytänyt, oli selvää että mieli oli jättänyt sen jo aikoja sitten. Ilmeisesti ei ollut kuitenkaan ketään jolle kostaa, sillä vähän matkan päästä puoliverisen rakkaasta oli maannut musta suuri ruho, jota Polly ei ollut tutkinut kovinkaan tarkasti.

- Joo, teit sen jo aika selväks ja sillee. Melkor vastasi vääntäen huulilleen hetkeksi kieroutuneen, vinon hymyn.

- Noh, ketäs sun sydämmes on poikki viiltäny?

Ori kysyi ohimennen.

"Et puhuakkaan osaa." Polly totesi pistävästi, se ei pitänyt toisen ilmeestä, tosin syykin oli ilmeinen. Muistutti Panua tai ei, toinen ei ollut liinakko, eikä tämä tuntenut ruunikkoa pätkääkään. Jos olisi tuntenut tämä olisi tajunnut ettei puoliverinen leikitellyt.

"Ei kuulu sinulle." ruunikko vastasi yksikantaisesti, ärsyyntyen siitä että tuo hopeasilmäinen vieras oli sen huomannut, näyttikö Polly todella niin särkyneeltä?

- Sitä se teettää, yksinäisyys. Totuttele siihen. Tolla luonteella kukaan ei haluu olla lähelläs.

Melkor pärskähti, kääntyi ja nosti korkeakäyntisen ravin. Oria ei enää huvittanutkaan kiusata tammaa, sen käytös toi mieleen liikaa muistoja menneisyydestä, muistoja, joita Melkor olisi halunnut unohtaa. Ja osan olikin jo.

"Kuule, minulle yksinäisyys on tällä hetkellä lahja." Polly vastasi koleasti, "Ja tällä luonteella lähelle on tullut aivan tarpeeksi eläväisiä, joten se ja sama. Minä en enää välitä." tamma jatkoi, sen luonne ei ollut vaivannut alkuunkaan Panua, eikä sen puolen Mayakaan.

Tosin liinakko ei ollut nähnytkään emäänsä suomenhevosen kuoleman jälkeen.

Melkor tuhahti kovaan ääneen.
- Miksi sinä avaudut sitten minulle. Minua ei kiinnosta enää.

Ori pärskähti vielä, nosti suomenhevosille ominaisen sekaavan näköisen laukan ja häipyi harjun taa.

Melkor poistuu (:

Polly irvisti, avautui? Jos tuo ärsyttävä töllistelijä todella kuvitteli edellisen olleen avautumista niin se oli todellakin ollut erakko. "Yhtäkkiä tajuan miksi sille oli niin suuri shokki nähdä ihka elävä hevonen." ruunikko totesi ääneen, tajuten hyvin ettei sillä ollut enää ketään kuulemassa.

Tamma kovetti itsensä, ollutta ja mennyttä, se oli vain yksi aikakausi puoliverisen elämässä. Joka oli nyt ohi, loppu.

Polly poistuu