No-one is always right (Louhos)

Roxanne käveli eteenpäin, vilkuillen sivuilleen. Se oli kapealla kohdalla, nyt oli oltava tarkkana tai se saattaisi astua harhaan ja löytää itsensä rotkosta. Täysiverinen otti viimeisen askeleen - ohut silta loppui ja se oli taas vaarattomalla alueella.

Ruunikko hypähti asteen alemmas ja pysähtyi, jääden tarkastelemaan edessään näkyviä louhoksia. Miksiköhän paikka oli joskus hylätty? Tai koko Kaamos? Tamma kohautti kulmiaan, se tuskin saisi tietää vastausta koskaan.
Roxanne astahti vasemmalle poislähteäkseen, mutta sen kavio rusahtikin ohuen maakerroksen läpi ja veti täysiverisen mukanaan vanhaan kaivoskuiluun.

Hetkeen ruunikko ei tajunnut tai nähnyt mitään, mutta muutaman kerran silmiään räpyteltyään tamma alkoi erottamaan pimeydessä heikkoja muotoja. Roxanne köhähti. Minne se oli tippunut?
Täysiverinen nousi etujalkojensa varaan, mutta älähti ja lysähti aloilleen. Toinen takajalka tuntui täysin liikkumiskyvyttömältä.
Tamma nosti päänsä ylös ja katsoi ylhäällä näyvää valoaukkoa. Sinne pääsy oli nyt haave vain.


// D ja M //

Nimettömillä alueilla ei usein nähty Mortenia, mutta nyt ori oli tehnyt poikkeuksen, pikemminkin tyttärensä takia, kakaraa ei ollut näkyny pitkään aikaan. Musta oli hieman kiukkuinen perilliselleen, tamma kyllä hoisi hommansa, mutta vältteli isäänsä sitten pitkiäkin väliaikoja. Touhuten ties mitä.

Lämminverisen silmät osuivat tuttuun ruunikkoon, Roxanne tästä vielä puuttuikin, ori ajatteli hieman happamena, mutta samalla huvittuneisuus pyrki pintaan.

Yhtäkkiä tamma hävisi, maan nielemänä, kirjaimellisesti. Morten käveli rauhallisesti kaivoskuilun reunalle vilkaisten sisään, ehkä ruunikko oli taittanut niskansa.

Äkkiä valoaukon päälle syntyi varjo, tamma siristi silmiään ja tunnisti pian aukolla olevat kasvot. MORTEN! Se tästä vielä puuttuikin....
Roxanne tuhahti, käänsi päänsä muualle ja kurtisti kulmiaan.
- Mene pois...

Täysiverinen tajusi tekevänsä vain hallaa itselleen, ori saattoi olla ainut keino ylöspääsyyn tai muuten tamma saisi nääntyä kuoliaaksi.

Mutta se oli aivan sama Roxannelle. Se mieluummin kuolisi, kuin tekisi mitään yhteystyötä mustan kanssa.

Morten pyöräytti silmiään, niinpä tietenkin, "Etkö halua sieltä ensin pois?" ori kuitenkin kysyi, olihan kyseessä kuitenkin klaanilainen ja tamman jättäminen rotkoon, vaikka ajatus houkuttelikin, olisi vain vahvistanut tämän jo valmiiksi vääristynyttä mielipidettä mustasta.

Alter realilta ei olisi vaadittu paljoakaan saada Roxanne ylös, se oli siirtänyt suurempia puitakin pelkällä tahdon voimalla, yksi siro ruunikko sinne tai tänne oli helppo juttu. Morten ei kuitenkaan antanut ajatusten näkyä kasvoillaan, vaikka tamma tuskin olisi huomannut, olihan musta vastavaloon tästä.

"Onko luita poikki?" kuten vaikka niskasi? Morten lisäsi mielessään, olisi ollut ainakin helpompaa jatkaa matkaansa, ja olisi vieläkin mikäli ruunikko olisi kuolemassa verenhukkaan taikka johonkin luumurtumaan.

- En ainakaan sinun avullasi, Roxanne totesi nurjasti ja piti katseensa yhä tummassa seinämässä. Miksi juuri Morten? Miksei kuka tahansa muu voinut olla osunut paikalle, miksi juuri Morten... Tämä oli ruunikon tyypillistä tuuria.

Täysiverinen tuhahti toistamiseen.
- Luulen, että se ei sinua paljoakaan liikuta, vaikka minulta olisikin muutama luu rusahtanut poikki, tamma lausahti sarkastisella äänellä, josta pystyi kuitenkin kuulemaan aavistuksen epätoivoakin.
Roxanne ei silti kohottanut katsettaan, se piti korviaan luimussa ja tuijotti itsepintaisesti seinämää.

Morten kohotti hieman kulmaansa, "Voinen huomauttaa että minun paikalle sattumiseni on aikamoinen onnenpotku, minä saatan hyvinkin olla ainoa koko kaamoksessa joka todellakin voi saada sinut ylös." ori muistutti liikahtamatta senttiäkään, sehän tietysti voisi onkia Roxannen ylös ja kuunnella toisen valitusta pelastamisestaan.

Totta, musta ajatteli sarkastisesti, mutta jätti vastaamatta tammalle, ehkäpä toisen sanoissa kuultaneen epätoivon takia. "Jos minä lähden nyt, on aikamoinen ihme jos joku sellainen kävelee tähän joka osaa auttaa sinut sieltä pois." Morten huomautti, yrittäen puhua järkeä ruunikolle.

Roxanne ei vastannut oriille mitään, piti vain katseensa itsepäisesti tunnelissa ja korvat luimussa. Aivan sama se minulle on Mortti, tule vaan rehentelemään niillä teräsmiehen voimillasi, tamma ajatteli ja samalla liikahti kiukustuneesti paikallaan. Se oli hautautunut osittain kivenmureniin, eikä liikkuminen ollut kovinkaan helppoa.

- Lähde vain. Kyllä minä keinot keksin, Roxanne totesi ja ensimmäistä kertaa vilkaisi Mortenia kohden, tosin otsa rypistyneenä ja silmissä lähinnä vihaisuutta. Tämän jälkeen täysiverinen keskittyi taas seinän tuijottamiseen - ja milläköhän keinolla se luuli pääsevänsä tästä pinteestä?

"No jos kerran vaadit." Morten vastasi vetäytyen pois kuilun reunalta, ehkäpä Roxannen tarvitsi ensin tajuta tilanteen toivottomuus ennen kuin antaisi orin auttaa itseään.

Musta laidunsi tovin rauhassa hiljaa, ruunikon näkymättömissä, kuulostellen samalla toisen tekemisiä. Tammalla olisi ainakin aikaa miettiä.

Roxanne odotti, kunnes varjo oli kadonnut valokeilasta ja katsoi sitten etujalkojaan.
Sora, hiekka ja kaikki muukin maa-aines makasi painavana peittona tamman yllä, takajalka tuntui murtuneelta ja ylös oli ainakin seitsemän metrin matka.
Tilanne oli toivoton.

- Ei voi olla.. Tamma mutisi itsekseen ja kohdisti katseensa ylös. Äh, musta oli jo varmasti kaukana, tämä oli varmasti vain tyytyväinen päästessään ruunikosta eroon. Roxanne laski katseensa, mietti hetken ja päätti koettaa onneaan.
- Morten!

Tamman ääni jäi kaikumaan tunnelissa, se ei ollut vihainen tai sarkastinen - nyt siitä pystyi kuulemaan nöyryyttä ja pientä omantunnon soimaamistakin.
Roxanne pidätti hengitystään. Ei mitään.

Ruunikko päästi ilmat keuhkoistaan ja huokaisi toivottomasti. Tänne sitä jäätäisiin...

Morten nosti päätään kuullessaan nimensä, se höristi korviaan katsahtaen aukkoa maassa, sieltä kuului myös huokaus, tunnelin akustiikka oli yllättävän hyvä.

Musta ei huomauttanut mitään terävää, vaan käveli kuilun reunalle, siirtäen ensin ylimääräisen maa-aineksen Roxannen päältä ja sitten ruunikko irtautui maasta, varovasti mutta varmasti tamma oli pian maan pinnalla. Vastoin tapojaan Morten ei rysäyttänyt täysiveristä maahan, vaan laski tämän jopa maahan yhtä herrasmiesmäisen varovaisesti.

Virkkomatta mitään ori kääntyi ja lähti jatkamaan matkaansa, ruunikko oli nyt maan pinnalla, se sai riittää siltä päivältä.

Kaikki kävi yllättävän helposti. Ennen kuin Roxanne ehti miettiäkään miten olisi asiansa esittänyt, Morten kohotti tamman hienotunteisesti ilmaan ja takaisin maankamaralle.

Ruunikko räpytteli hetken silmiään, valoisuus oli täysin eri luokkaa maan pinnalla kuin hämärässä tunnelissa. Lopulta täysiverinen kohdisti katseensa oriiseen, joka oli katoamassa paikalta sanaakaan sanomatta.
- Etkö jäisi odottamaan edes kiitosta? Roxanne kysyi kuuluvalla, määrätietoisella äänellä mutta sen ruskeissa silmissä näkyi ystävällinen pilke.
- Taisin tehdä sinusta liian nopean johtopäätöksen.

Musta salasi huvittuneen hymynsä kuullessaan tamman sanat, sitähän se oli toitottanut Roxannelle koko ajan. Oli outoa kuulla ruunikon äänessä muutakin kuin pistävää syytöstä. Morten katsahti vakavana täysiveriseen, "Ei sinun tarvitse kiittää." ori vastasi, se ei osannut ottaa vastaan kiitoksia. Musta oli lähinnä tottunut siihen, että useimmat joko pelkäsivät sen raivonpuuskia taikka vihasivat sitä ties mistä syystä.

Herasilmät tutkailivat ruunikon kuntoa nopeasti, Roxanne oli yllättävän hyvässä kunnossa vaikka oli tippunut aikamoisen matkan. Morten katsoi tammaa sitten kysyvästi silmiin, musta ei ottanut ikinä selvää tammasta.

Roxanne kohotti kulmiaan. Eipä tietenkään. Tamman silmät tutkailivat hetken oria, mutta kääntyivät juuri parahiksi muualle välttämään mustan kysyvän katseen.

Täysiverinen makasi aloillaan eikä tehnyt elettäkään noustakseen ylös. Takajalkaan sattui, kestäisi hetki ennen kuin Roxanne saisi koottua voimansa. Ja mikäpä kiire tässä oli.
- Selvä. Noniin, hus, voit jatkaa kierrostasi, tamma totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja loi kyllästyneen katseen Morteniin. Täysiveristä häirtsi sen äskeinen pieni pehmenemisen häivähdys, se oli karistettava oitis.

Morten olisi luultavasti jatkanutkin matkaansa, mutta tajusi sitten Roxannen löhöävän vieläkin maassa. Ori kohotti kulmaansa, "Pääsetkö ylös?" musta tutkaili uudelleen ruunikon läpi, mutta missään ei näkynyt kovinkaan pahoja näkyviä vammoja.

"Et sinä siihenkään voi jäädä makoilemaan, tämä paikka kuhisee ties mitä petoja." Morten huomautti, tamma ei näyttänyt edes ajattelevan nousemista, ori alkoi huolestua myös itsestään, mitäpä se tässä enää kuppasi? Mustahan oli saanut suullisen myönnytyksen jo ruunikolta, tosin tamma oli jo kerran pyörtänyt sanansa sinä päivänä.

Roxanne kohotti kulmaansa.
- Ja mistäs nyt tuulee? Aivan kuin sinua todella kiinnostaisi, vaikka joku ahnas peto tulisikin ja raatelisi minut suihinsa.
Mitä Morten oikein holhosi? Yleensä tälle oli aivan sama missä täysiverinen samoili, kunhan pysyi poissa mustan tieltä.

Ruunikko rypisti otsaansa ja katsoi etujalkojaan.
- Kyllä minä kohta nousen.. tamma mutisi ja varoi vilkaisemasta enää oriiseen.
- Voit sinä mennä jo, ihan totta. Kyllä minä selviän. Eiköhän muut klaanilaisesi tarvitse sinua enemmän kuin minä, Roxanne jatkoi välinpitämättömästi ja loi kulmiensa alta nopean katseen Morteniin.

Morten ei ollut oikein itsekkään varma miksi oli moista ruvennut kyselemään, mutta se tiesi tarvitsevansa vastauksen Roxannelle, "Tuo kuulostaa taas siltä mitä sinä olettaisit minun tekevän." ori huomautti rauhallisesti.

Tamman välttelevä katse sai kuitenkin sireenin ulvomaan mustan päässä, nyt kaikki ei ilmeisesti ollut hyvin. "Täällä ei satu tällä hetkellä olemaan muita klaanilaisia sinun lisäksesi." ori huomautti varoen päästämästä edes hymyn häivää huulilleen, "Etkä sinä selvästikkään pääse ylös." lämminverinen jatkoi, yrittäen samalla arvata mitä Roxannessa oli sitten vikana.

Roxanne kohotti kulmiaan ja katsoi oria arastelematta silmiin.
- Olenko sitten väärässä?

Tamma tuhahti, käänsi katseensa muualle ja nosti nopean, turhautuneen hymyn huulilleen.
- Luuletko että muut klaanilaisesi tulisivat louhokselle? ruunikko kysäisi kyllästyneesti, ja laski hymynsä samaan aikaan kun siirsi silmänsä Morteniin.
- Kyllä minä pääsen.

"Voit ollakkin." musta vastasi, karsien itseironian äänestä, Morten oli vakuuttunut että jokin oli nyt pielessä, eikä ajatellut jättää Roxannea rauhaan ennen kuin pääsisi jyvälle asiasta.

"Osoita se sitten ja nouse ylös." lämminverinen kehotti, jättämättä toisen kysymyksen huomiotta, ei fornjotilaisilla ollut louhokselle paljoakaan asiaa, muutama sattui vain välillä eksymään.

Täysiverinen katsoi mustaa suoraan silmiin. Tässä sitä oltiin.

Roxanne ei halunnut apua, ei varsinkaan Mortenilta. Se vain osoittaisi tamman heikkoutta - ja samalla ori saisi uuden aiheen millä yrittää alistaa ruunikkoa.

Roxanne ei vastannut Mortenille enää mitään, puri vain hampaansa yhteen ja rupesi nousemaan ylös, pitäen katseensa jatkuvasti mustan silmissä.

Painon osuessa takajalalle tamman teki pieli parkaista - aivan kuin joku olisi iskenyt kirveen jänteeseen. Kyyneleet kihosivat ruunikon silmiin, mutta Roxanne ei päästyänyt inahdustakaan, piti vain katseensa Mortenissa ja puri hampaansa lujasti yhteen.

Lopulta täysiverinen seisoi. Tamma piti kuitenkin painoaan terveellä takajalalla, vahingoittunutta pystyi hädin tuskin laskemaan maahan.
- Vieläkö sinä haluat muuta? Roxanne sihahti ja räpäytti silmiinsä nousseet kyyneleet pois.

Roxanneen sattui, ääliökin olisi nähnyt sen, varsinkin kun ruunikoon silmiin kihosi kyyneleitä. Kyse oli siis takajalasta, toinen ei laskenut edes seistessään painoaan sille, mutta tamma tuskin sitä myöntäisi.

Toinen oli sisukas, se Mortenin oli pakko myöntää, turhankin mikäli orilta kysyttiin. Hetkeksi musta irrotti silmänsä Roxannen silmistä ja tutkaili tammaa, "Et taida pystyä kävelemään." lämminverinen huomautti katsoen taas toista suoraan silmiin.

Tamman teki mieli karjaista. Miksei Morten jättänyt sitä rauhaan? Se ei kaivannut oriin huolenpitoa, se selviäisi yksinkin. Niin kuin oli tähänkin asti selvinnyt.

Roxanne kuitenkin antoi kuohahtaneen adrenaliininsa tasoittua ja laski kymmeneen - mustahan oli juuri auttanut sen pois kuilusta.
Tamma oli alkamassa inttämään vastaan, mutta pyyhkäisikin sanansa pois ja vältti Mortenin katseen.
- Mmm.. niin kai..

"Miten ihmeessä ajattelit sitten selviytyä tästä loukusta pois?" Morten kysyi, toinenhan tuntui suorastaan halajavan itselleen ongelmia, kuolemanvietti liekö. Normaalimpi tamma olisi korostanut kipuaan, yrittäen saada osakseen sääliä, mutta se olisi vain ärsyttänyt mustaa. Roxanne ei halunnut apua ja se melkeimpä viehitti oria, vaikka sitä johtaja ei olisi koskaan mennyt myöntämään.

"Pystytkö laskemaan jalalle ollenkaan painoa?"

- EN TIEDÄ, MINÄ... ARRGHH! Roxanne ärjäisi lopulta onnistumatta pidättelemään enää kiukunpuuskaansa ja pyöräytti silmiään tuohtuneena.

- Jätä minut nyt vain rauhaan, sopiiko, Morten? Anna minun olla. En kaipaa sinun huolenpitoasi, tai kenenkään muun Tamma jatkoi mielessään ja loi mustaan vihaisen katseen, kääntäen sitten päänsä luimistellen pois.

- Kyllä minä omin avuin pois pääsen, en halua jäädä sinulle enempää velkaa, ruunikko jatkoi hetken kuluttua, mutta ei vienyt katsettaan enää Morteniin.

Morten pyöräytti silmiään, ehkä ongelma olikin siinä ettei tamma saattanut ottaa vastaan apua, jota Mortenin oli kuitenkin jo asemansa puolesta tarjottava. Roxanne alkoi olla hieman liiankin itsepäinen omaksi hyväkseen.

"Velkaa? En minä laske näitä." musta huomautti melkein päästäen huvittuneisuuden kuulua sanoissaan, mitä ihmeen tiliä ruunikko oikein piti? Vilkaisu taivaalle kertoi myrskypilvien kasaantumisesta. Morten puhdisti päätään, se joutuisi ehkä turvautumaan kykyynsä jos tamma ei todellakaan ajatellut edes yrittää turvaan.

"Kohta syttyy myrsky, palellut jos et mene suojaisampaan paikkaan." Morten huomautti.

Täysiverinen ei ollut uskoa korviaan. Se käänsi katseensa Morteniin ja avasi huomaamatta suutaan. Siis mitä? Eikö musta todella aikonut vieläkään luovuttaa?

Roxanne painoi huulensa yhteen ja hetken oria tuijotettuaan lähti linkuttamaan tämän ohitse - korvat luimussa, kaula pitkänä ja koko olemukseltaan ärsyyntyneen näköisenä. Pah. Jos Morten ei aikonut häipyä, se kyllä lähtisi. Vaikka tamma ei ollutkaan enää varma, miksi käyttäytyi vieläkin niin itsepäisesti oria kohtaan varsinkin, kun tämä tarjosi vain apuaan.
Ruunikko tuhahti ääneen. Just joo.
- Selvä. Minä menen, oletko nyt tyytyväinen? Äläkä seuraa.