Mad World (Hylätty Kaupunki, Diomede)

( BC + DD )

Päistärikkö nousi vanhan talon pölyiseltä lattialta ja varovasti ravisti itsensä. Tamma seisoi kolmella jalalla, siltä puuttui oikea silmä ja vasenkin oli kyvytön näkemään.

Sin oli jo tottunut ikuiseen pimeyteen. Se ei ollut Kaamoksessa koskaan nähnyt kunnolla. Se ei muistanut kunnolla, miltä mikäkin paikka näytti. Viimeiset näetyt päivätkin olivat olleet turhia, ja Theo... Se voikko ori oli vienyt ramman tunturille ja näyttänyt revontulet. Päistärikkö nieleskeli kyyneleensä. Ei sen tarvinnut itkeä. Sillä oli Doomsday. Kirjava piti siitä hyvin huolta, vaikka eihän päistärikkö voinut olla varma, että ori oli sille uskollinen. Tamma ei ollut erityisen kaunis. Se oli laihempi kuin vinttikoirat, sen karva oli kiilloton eikä se pystynyt kävelemään hyvin, puhumattakaan juoksemisesta. Vaikka Sinillä ei ollut hyviä kokemuksia ihmisistä, se oli aina nauttinut juoksemisesta. Ja siitä olisi tullutkin hyvä juoksija, elleivät ihmiset olisi sitä kaltoin kohdelleet.

Niin. Ihmiset. Ne riistivät hevosilta vapauden ja kohtelivat kaltoin, veivät hevosiltaan viimeisetkin ilonrippeet. Peitsari kaipasi juoksemista. Sitä, kun jalat hakkasivat rytmikkäästi maata ja tuuli tuiversi jouhien läpi. Adrenaliini virtasi kohisten suonissa ja ainoa ajatus oli vapaus. Päistärikön sokeasta silmästä valui kyyneleitä. Missä vaiheessa siitä oli tullut näin heikko? Mitä oli tapahtunut sille lämminveriselle, joka oli sisukkaana saapunut Kaamokseen ja käskenyt kaikkien painua sinne, missä pippuri kasvaa?

Se oli kadonnut, ja vapauttanut tunneherkän tamman kahleistaan.

Joskus toimintamme aiheuttavat pysäyttämättömän toimintaketjun, jota emme tajua ajoissa. Emme tajua, että olemme alati törmäyslinjalla, vaarassa heilahtaa siltä huteralta pohjalta jolla seisomme. Jos joku olisi tajunnut hiljentää Sätkyn Drinkeissä sen kuvan kauniin, kullanhohtoisen ruunikon prostituoidun sanomalla tälle, ettei kirjavan orin seurassa saanut ottaa puheeksi tämän mahdollista tyttöystävää, ei tämä maksullisten ilojen perässä ravaaja olisi suuttunut, potkaissut palveluntarjoajaa poskelle niin, että tämä menetti tajuntansa, lähtenyt baarista raivoissaan ulos eikä suunnistanut sen luokse, jota rakasti. Ja jota silti petti. Mutta koska kohtalo on pirullinen otus - tykkää vetäistä maton alta silloin, kun sitä vähiten odottaa - ei ruunikko tamma ymmärtänyt olla hiljaa, eikä ori hillinnyt hermojaan. Ja kaiken tämän pienen, niin mitättömän, tapahtumaketjun törmäyskurssilla oli jaloilleen noussut sokea, laiha ja pölyinen tamma, joka unelmoi entistä elämäänsä takaisin.

Doomsday kiehui raivosta. Sen silmissä paloi puhdas viha, viha sitä ruunikkoa tammaa kohtaan, joka oli kehdannut kysyä, oliko kirjava sen sokean, täysin turhan ja yksinään elävän rääsyläisen poikaystävä. Asiassa ehkä eniten kismitti se, että ori oli leimattu koko loppuiäkseen holhoojaksi tai jonkinlaiseksi hyväntekijäksi, joka noukki kadulta sairaita tammoja ja antoi niille käsityksen, että tämä oli niiden poikaystävä, jonka jälkeen ravasi SD'n yläkerrassa, kun ei saanut tyydytystä niiltä heikkokuntoisilta räsynukeilta. Kirjavan päätä sekoitti myös vahvasti alkoholi - se oli löytänyt kyseisen aineen ilot, mutta myös kirot, vaikkei sitä itselleen suostunutkaan myöntämään. Riippuvaisuus oli tässä tilanteessa vain lievä ilmaisu siitä, mitä ori koki.

- Sin! Voimakas huudahdus täytti lähitienoot. Doomsday oli kävellyt puolelta toiselle hoippuen, kontrolli pikkuhiljaa pettäen, tutun talon edustalle, nyt vihaisesti puhisten ja ärähdellen. Kirjavan oli pakko saada purkaa vihansa johonkin - se oli saanut Drinkkeihin joksikin aikaa porttikiellon, Sätky kun ei kuulemma jaksanut katsoa jo valmiiksi juopuneita baarissaan. Mitä paskaa! Orin päässä seisovat silmät tuijottivat talon ovelle, ymmärtämättä oikein itsekään tulonsa perimmäistä tarkoitusta. Oikeastaan sillä ei ollut mitään väliä - jonkun oli kärsittävä tämäkin. Adrenaliini kohisi vauhkona kirjavan suonissa ja samassa Doomsday oli syöksähtänyt talon sisälle valtavalla ryminällä. Tämä törmäili seiniä päin tuon tuostakin, kompuroi ja pysyi hädin tuskin pystyssä. Sin! Missä tamma oli? Se oli kaiken takana! Juoruämmä!

- Vittu sun kanssas Sin saatana! Vittu miks sä teit tän mulle, HÄ? Kirjava sai näkökenttäänsä kohdistettua juuri ja juuri hyvin laihan ja riutuneen tamman. Myötätuntoa orilta ei liiennyt - ei, ei nyt. Sen oli saatava purkaa.. jotenkin.. Samassa risteytys oli syöksähtänyt hyvin epämääräisillä liikkeillä toista kohti, yrittäen jollain tapaa saada potkaistua tätä etujaloillaan. Doomsdayn sydän hakkasi tuhatta. Ei, miljoonaa. Sen sydän tuntui repeävän pian liitoksistaan, mutta millään ei ollut enää väliä. Sin oli pettänyt sen! Millä tavalla? Ei, ei Doomsday tiennyt. Mutta oli silti pettänyt! Vitun narttu!

Sin hätkähti. Se kuuli, kuinka Doomsday huusi sitä kadulla. Tamma huolestui - se tiesi, että ori vietti kaikki yönsä SD'ssä, tankaten itsensä täyteen alkoholia. Päistärikkö tiesi näkemättäkin, ettei se tehnyt hyvää orille. Tamma tunsi joka kerralla oria koskettaessaan, kuinka se oli muuttunut. Se ei ollut enää se Doomsday, johon Sin oli ensimmäisellä kerralla törmännyt. Tosin ymmärsihän sen, jos kerran oma emä oli yrittänyt tappaa varsansa. Orin emällä oli ollut jokin pahasti vialla päänupissaan.

Ori rymisteli sisään taloon. Peitsari pisti korvansa luimuun - orista suorastaan huokui negatiivista energiaa, mikä ei viestittänyt hyvää. Ei koskaan.
- ... Doomsday? Onko jokin hätänä? Sin kysyi varovaisesti ja kurtisti kulmiaan, kunnes kuuli lähestyvän syöksähdyksen. Seuraavana hetkenä tamma kaatui maahan, liukui metrin jos toisenkin sitä pitkin ja jäi maahan. Lämmin neste valui päistärikön vahingoittunutta kylkeä pitkin ja tamma yski pölyä, joka poltteli kurkussa ja keuhkoissa. Tamma ravisti päätään häkeltyneenä, kunnes tajusi mitä oli tapahtunut. Päistärikkö luimisti korvansa ja katsoi vihaisesti kirjavan suuntaan.

- Mitä helvettiä, Doomsday! Mitä vittua sä meet mua hakkaamaan, Sin huusi orille ja yritti rämpiä ylös heikoilla jaloillaan, eikä onnistunut. Hienoa, tamma ajatteli. Loppu ilta meneeki sit tässä maatessa. Kyyneleet valuivat tamman jo valmiiksi märkää poskea pitkin. Miksi sen täytyi olla rampa? Miksi sen täytyi olla sokea? Jos kaikkea tätä ei olisi, tamma olisi huomannut orin aikeet ja voinut antaa takaisin tässä tilanteessa. Mutta kohtalo ei mitä ilmeisimmin ollut yhtä armelias. Ei todellakaan.

Doomsday lopetti hetkeksi hengittämisen.
Tämä näki kuinka päistärikkö kaatui valtavalla voimalla liukuen pölyistä lattiaa pitkin. Näki, kuinka tämä yritti nousta pystyyn, muttei onnistunut, ja näki, kuinka tämän poskipäillä valuivat kyyneleet. Kaikesta huolimatta kirjava katsoi vain tapahtumia humaltuneilla silmillään, tuntematta pienintäkään omantunnonpistosta sisimmässään. Tamman epätoivoisuus sai orin vain ärähtämään ja lähtemään horjuen kävelemään tätä kohden. Vahvasti alkoholille haiseva hengitys täytti ahtaan huoneen.

- Älä vaiha aihetta! Mä kysyin sult jotain, vastaa! Ääni sammalsi, mutta oli ehdottomasti uhkaavin, mitä ori oli koskaan päästänyt ilmoille. Samassa Doomsday kohdisti potkun etujalallaan päistärikön vatsaan - tämä kuitenkin horjahti, joutuen vielä pitkään potkunsa jälkeen korjaamaan tasapainoaan, lopulta hoippuen nojaamaan seinään. Kirjava hengitti hitaasti, sekava ilme kasvoillaan. Jostain syystä tunneskaala tämän sisällä oli valtava - vihaa, sanoinkuvaamatonta vihaa, mutta myös epäröintiä. Tekikö se nyt oikein, vai tulisiko se katumaan aamulla? Doomsday käänsi päätään, vilkuillen Sinin suuntaan. Tarkentaminen oli täysin mahdotonta, joten ori erotti pimeässä vain huterat ääriviivat - tämä pystyi vain vaivoin erottamaan tamman olinpaikan. Kirjava näki vieläkin sielunsasilmin Drinkeissä tapaamansa ruunikon tamman, ja korvissa kaikuivat tämän ivalliset sanat. Ei, Doomsday ei ollut päistärikön kanssa säälistä. Tämä rakasti Siniä. Enemmän kuin mitään muuta. Miksi ori siis vahingoitti toista?

- Sä teit mun elämästä tällästä! MYÖNNÄ! Kirjavan ääni muuttui hetki hetkeltä sekavammaksi, mutta sanat erottuivat siitäkin huolimatta selkeästi. Kyyneleet alkoivat valua myös orin poskille. Se ei tiennyt enää mitä oli tekemässä, miksi oli tekemässä. Sinin syyttäminen kaikesta tuntui vain niin helpolta ja yksinkertaiselta ratkaisulta. Veren rautainen haju leijui nyt tämän sieraimiin - oliko tammalla.. haava? Doomsday jähmettyi paikoilleen, näkökentän alkaessa heittämään isompaa volttia kuin koskaan aikaisemmin. Maanpinta ei ollut enää vakaa eikä turvallinen, joten muutamassa sekunnissa ori oli kaatunut pölyiselle lattialle, mielessään vain yksi asia - Doomsday oli vahingoittanut Siniä. Tamma oli haavoittunut. Se vuosi verta.

Samassa kaikki pimeni, sammuttaen viimeisetkin valot kirjavan päästä.

DD jääpi sammuneena taloon, kiiitos rakas<3

Sin painoi ainoan silmänsä kiinni, yrittäen estää polttavan kuumien kyynelien valumista. Kaikki se ilmassa leijaileva pöly, veren ja alkoholin voimakas yhdistelmä poltti tamman hengitysteissä. Orin uhkaava, sammaltava ääni lävisti paksun ilman läpi tamman korviin, ja se oli ensimmäinen kerta, kun päistärikkö pelkäsi. Eikä syyttä, sillä seuraavassa hetkessä Doomsday oli potkaissut tammaa vatsaan, lyöden viimeisetkin hengen rippeet keuhkoista. Kylkiluukin taisi murtua samalla.

Sin huudahti tukahtuneesti siitä tuskasta, ja olisi kierinyt jos olisi kyennyt. Kirjava lähes horjahti lämminverisen päälle, mutta hoippui sitten kauemmas. Tamma yritti haukkoa happea keuhkoihinsa, muttei kyennyt. Hetkeksi tammaan levisi paniikki, mutta sitten se sai viimein vedettyä henkeä kaiken sen pölyn seasta, ja sitten kuului rysähdys. Ori oli ilmeisesti vihdoin sammunut.

Mitä peitsari oli koskaan odottanut? Ei sitä kukaan oikeasti halunnut. Theo ei halunnut, ei edes Doomsday. Kultainen Doomsday... Sin liikahti ja parahti sitten tuskissaan. Hitaasti, hampaitaan purren tamma kuitenkin ryömi kohti kirjavan orin kehoa. Kun tamma tunsi lämmön vierellään, se laski päänsä orin kyljelle, itkien hiljaa. Se ei kestänyt tätä. Tamma oli antanut itsensä kiintyä oriin, ja se näkyi heti. Vasta muutamaa päivää sitten kaikki oli ollut paremmin. Mutta ei.

Tunteja Sin vain makasi siinä, kuin horroksessa. Sitten tamma sai vihdoin kerättyä voimiaan ja nousi ylös, orin piikkilankojen repiessä tukon jouhia mukanaan. Päistärikkö tamma laski turpansa, henkäisi lämmintä ilmaa orin poskelle. Entistä hitaammin ja varovaisemmin tamma lähti linkuttamaan ulos. Olisi ihme, jos Doomsday edes nousisi siitä. Vihdoin tamma kuitenkin pääsi puhtaaseen ilmaan, jättäen taakseen sammuneen poikaystävänsä, verisen lattian ja rikotun sydämensä.

Koskaan enää ei Sin antaisi itsensä rakastua.

Sin poistuu, kiiiiiiiiiiitos rakas <3