Stop crying your heart out (Hylätty Kaupunki, Diomede)

// a + dd, on \\

Sin oli onneton.

Tamma seisoi päätään riiputtaen aution kaupungin kadulla. Talot olivat pimeinä, tuuli ulvoi ja baarikin oli tyhjentynyt hyvän aikaa sitten. Päistärikkö huokaisi höyryä kirpeään pakkasilmaan ja kyyristeli hiukan. Kylmät väreet kulkivat tamman selkärankaa pitkin ja tamma ravisti itsensä läpikotaisin. Miksi? Mitä tamma oli tehnyt ansaitakseen niin karun kohtalon? Ravuri lähti hitaasti astelemaan päätään riiputtaen eteenpäin, vailla päämäärää. Sen täytyisi löytää Joli.

Doomsday tapitti talon pimeään nurkkaan.
Rocky oli jo hyvänaikaa sitten ilmoittanut hakevansa naisseuraa, ja siirtynyt toiseen taloon tämän kanssa selvästikin intiimeissä tunnelmissa. Kirjava ei saanut ajatuksiaan päistäriköstä tammasta, vaikka ymmärsi hyvin ettei se tulisi ikinä - ikinä hyväksymään tätä vierelleen. Ori huokaisi. Jätkät taisivat olla oikeassa. Piti osata päästää irti. Ajoissa, ennen kuin se oli liian vaikeaa. Doomsday asteli talosta ulos. Ei se saisi unta. Raikas ilma auttaisi varmastikin ajattelemaan selvemmin.

Kirjavan askeleet laahasivat kaupungin kivitettyä katua.
Sen pää roikkui alakuloisesti maata melkein viistäen - katse jaloissa.

Sin höristi korviaan eteenpäin. Tamma pysähtyi ja hitaasti nosti päänsä, odottaen lisää merkkejä vastaantulijasta. Hevonen vaikutti ainakin todella apaattiselta, ottaen huomioon hevosen laahaavat askeleet. Sin jännittyi, sillä se aisti nyt ainakin osittain hevosen hajua. Se kuitenkin odotti vielä. Entä jos se ei olisikaan Doomsday?

Päistärikkö painoi korviaan epävarmasti taaksepäin, muttei missään nimessä tavanomaiseen nyrpeään luimuun. Tamma vain ei tiennyt enää, mitä ajatella orista - saatika itsestään.

Doomsday kohotti katsettaan asteen verran -- kadulla oli joku muukin.
Orin silmät kohdituivat päistärikköön, joka vaikutti hermostuneelta. Sin? Kirjava pysähtyi. Se ei uskaltanut kohdata tammaa enää. Ei sen jälkeen kun se oli paljastanut tunteensa, jotka menivät kuin kuuroille korville. Tamma todennäköisesti vain haukkuisi orin niille sijoilleen - välittämättä sen kummemin murskautuiko tämän tunteet vai eivät.

Doomsday alkoi hermostuksissaan huojua puolelta toiselle, hivuttautuen sitten peruuttamalla kauemmas.

Sin kallisti päätään hieman, kun haju alkoi jälleen loittonemaan. Epävarmasti tamma lähti astelemaan eteenpäin. Tamma halusi varmistua hevosen hajusta, vaikka epäilikin aistivansa vain harhoja.

- Doomsday?

Sin oli päättänyt kokeilla onneaan ja nyt pysähtyi uudelleen. Tamman äänessä ei - yllättävää kyllä - ollut nälvivää äänensävyä. Jos se olisi Doomsday, päistärikkö ei ainakaan halunnut karkottaa sitä pois.

Doomsday nielaisi. Tamma oli tunnistanut sen.
Ori alkoi änkyttää, ja jäätyi niille sijoilleen. Päistärikön olemus ei ollut niin luotaan pois työntävä kuin yleensä, mikä sai kirjavan hieman hämilleen.. Mutta toisaalta taas pelkäämään jotain juonittelua. Jos Sin halusi satuttaa sitä lisää?

»Öö.. Nii kuka? Taidatte erehtyä henkilöstä..» Doomsdayn valehtelu oli sitä kastia, jonka uskoi vain täysi idiootti. Ori alkoi vilkuilemaan ympärilleen, löytääkseen pakotien mahdollisimman nopeasti.

Sin huokaisi. Jossain syvällä sisällään tamma loukkaantui - ensin ori oli tunnustanut ihastumisensa ja nyt valehteli. Päistärikkö katsoi surullisesti kirjavaa kohti. Tamma ei ehkä saanut ilmettään yhtä surulliseksi kuin joku toinen olisi saanut, mutta se oli ennätys ravurin kohdalla.

- En ymmärrä miksi valehtelet.

Lämminverinen kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pois, räpytellen silmäänsä ahkerasti ettei kyynel olisi päässyt karkuun. Jos ori kerran valehteli Sinille, tamma tulkitsi sen välttelyksi. Ja kun aiemmin tamma olisi nälväissyt takaisin, nyt se oli huomattavasti haavoittuvammassa mielentilassa eikä osannut sanoa mitään Doomsdaylle, joka olisi selvästi ansainnut jotain kun pompotti tammaa tuolla tavalla.

Doomsday häkeltyi tamman vastauksesta.
Se jumittui paikoilleen ja katsoi kuinka toinen lähti kävelemään pois. Ori aukoi suutaan tietämättä mitä sanoa. Taasko kaikki oli... Doomsdayn vika? Sinhän ei ollut kiinnostunut.. Mitä helvettiä. Kirjavan epätoivoinen ilme muuttui nyt kireäksi ja vihaiseksi - se otti muutaman tarmokkaan laukka-askeleen ja kiisi tamman ohitse, pysähtyen tämän tielle.

»Nyt mä en ymmärrä. Etkö sä just nimenomaa käskeny mun pysyä kaukana susta, ja etkö just sä haukkunu ja arvostellu mua. Miks nyt yht'äkkiä ku en haluu tuottaa sulle mielipahaa ja pysyn kerrankin pois sun tieltä, teenkin kauhean virheen. NAINEN MÄ EN YMMÄRRÄ SUA. Oon aina puolustanu sua ku muut haukku - mut se ei ilmeisesti riitä. Mullakin on omat rajani, ja neki voi ylittää..» Kirjava huokaisi, kuitenkin suuttuneena. »Mulle selvis jo et et haluu olla mun kaa - miks nyt sit tollane asenne?»

Sin säpsähti kuullessaan lähestyvät laukka-askeleet ja hetkeksi unohti että se oli vain Doomsday. Tamma pysähtyi ja höristi korviaan. Orin meuhkaaminen sai tamman jälleen latistamaan korviaan.

- Olin väsynyt ja pääni oli räjähtämäisillään! En voinut uskoa näkemääni kun mielestäni täysin vieras ori tulee ja esittää tuntevansa minut. Aloin ehkä muistaa illan tapahtumia enemmän ja olin vieläpä katkera siitä että olin käyttäytynyt niin. Luulin silloiset puheesi vain humalaiseksi hourailuksi! Doomsday, minä en tiedä! Minä en tunne itseäni kun seison tässä ja nyt, mutta silti sisimmässäni jokin huutaa pitämään kiinni siitä mitä minulla enää on... Ja usko tai älä, sinä ja Joli taidatte olla ainoat. Minä tiedän, miltä tuntuu saada samanlaista käytöstä takaisin kun mitä minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan, ja minua hävettää. Aina olen vain halunnut karkottaa kaikki ympäriltäni ja estää itseäni tuntemasta mitään...

».. Kohta saat tyytyä pelkkään Joliin.. Kuule Sin, et sä voi kohdella mua ku jotai arvotonta..... kivenmurikkaa. Mun yli ei voi kävellä, eikä mua voi suutuksissaa potkia. Meinaa mä potkin takasin - samalla mitalla. En haluis sanoo tätä, mut sua ylimielisempää, tyhmempää ja aivottomampaa tammaa en oo ikinä tavannu!» Doomsday kuopaisi viimeisien sanojensa painoksi kivitettyä katua, ja puhalsi ilmaan pieniä höyrypilviä. Sen ilme oli vakava, ja haudan syvä hiljaisuus laskeutui näiden kahden ylle.

»Ja ehkä siks mä pidänki susta. Tosi paljon. Enemmän kun kaverimielessä.» Kirjavan huulille nousi pieni, kuiva virne.
»Sun laisias on vaa yks miljoonas, luuletko et päästäisin sust irti?»

Sin katsoi järkyttyneesti Doomsdayn suuntaan, tietämättä mitä sanoa. Se oli ehkä ansainnut tämän, mutta silti tuntui kuin viilleltyä, vuotavaa sydäntä mäiskittäisiin seinää päin ja revittäisiin yhä useammaksi palaseksi. Tamma oli jo tuhahtamassa nyreästi ja kääntymässä pois, mutta orin viimeiset sanat saivat päistärikön huokaisemaan, astelemaan eteenpäin ja lähinnä kopauttamaan oria jalkaan voimattomasti, kunnes tamma töksähti kirjavaa vasten ja painoi päänsä orin jouhien sekaan, kyyneleiden nyt valuessa kuumana virtana pitkin tamman poskea. Vasta nyt Sin huomasi, että sillä oli kylmä.

- Mä ansaitsin ton... Mut älä tee jooko tota uusiks?

Doomsday värähti kun tamma nojautui sitä vasten.
Mitä mitä mitä ihmettä? Tästähän ori oli unelmoinut koko pienen ikänsä, aina siitä asti kun tapasi Sinin ensimmäistä kertaa. Ja siksi se ehkä tuntuikin niin mahtavalta. Ori oli jännittynyt, mutta huokaisi sitten kerralla kaiken paineen pois sisältään, ja alkoi rapsuttamaan hellästi sokeaa tammaa kaulalta. »Emmä tietenkään tee.. Ehämmä, luuletko?» Kirjava virnisti, mutta vakavoitui sitten tajutessaan ettei Sin pystynyt näkemään sen onnellisuutta. »Kuule.. Vaikket sä nää mua, ni haluun vaan sanoo et.. mä hymyilen. Ja vaan ja ainoastaan sulle - kukaa muu tamma ei tuu saamaa sitä osakseen. Lupaan huolehtii sust, okei?» Doomsday huokaisi, ja pysäytti turpansa hetkeksi.

»..Eihän tää oo pilaa?» Ori totesi vielä lyhyesti ja kysyvästi. Pieni, kamala aavistus hiipi sen mieleen, että aamulla tämä heräisi, eikä Siniä näkyisi missään. Se ei olisi kyllä mitään uutta mutta.. Kirjava puristi tammaa tiukasti, ja hengitti sen huumaavaa tuoksua. »Mä tykkään susta iha sairaasti, Sin.»

Sin hengähti syvään ja rauhoitti itseään, nyt ei ollut syytä heittäytyä millään tavalla hysteeriseksi. Miten se oli koskaan saattanut ajatellakaan Theoa? Ei Theoa kaivattu, todellakaan. Kyllä Doomsdaykin osasi huolehtia tammasta. Päistärikkö nyökkäsi orin lupaukselle ja tunnusteli varovaisesti tämän jouhia. Se muisteli, että kirjavalla oli jossain kohtaa piikkilankaa, eikä tamma missään nimessä halunnut suutaan täyteen haavoja.

- Jos tää olis pilaa, mä en seisois tässä ja kyynelehtis sulle, vaan juoksisin jo kauempana räkäsesti nauraen.
Orin tunnustus sai tamman hymyilemään varovaisesti. Sitten Sin kuitenkin puisteli hymynsä Doomsdayn jouhiin.

- Äh, mä en osaa hymyillä... Se ei tunnu oikeelta. Mut tää tuntuu oikeelta.

Doomsday virnisti.

Ei Sin lähtisi, ei varmasti. Se oli tässä nyt jäädäkseen, ja sitähän ori oli aina toivonut. Enemmän kuin mitään muuta - yksikään niistä tunkkaisista ja kännisistä - muka hauskoista - illoista baarissa ei ollut tämän vertainen. Kirjava sai syleillä omaa naistaan, joka oli vihdoin tullut järkiinsä, hitto vie.

»Osaat sä. Sun hymys on meinaa kauneinta tän maan päällä, kuulostipa se kui imelältä tahansa.» Doomsday naurahti, haistellen Sinin tuoksua. Se rauhoitti ihanasti, ja tuhatpäinen perhosarmeija jylläsi orin vatsassa. Olo oli sanoinkuvaamaton - jännittynyt mutta rauhoittunut. Mitä sekin meinasi?

».. Kuule Sin.. Mikä mussa loppujenlopuks nii paljo eto, ettet halunnu mua ees lähelle sua? Mä en tiiä mun faijasta mitää, enkä sen paremmin mutsistakaa, karkasin iha varsana, ku se yritti tappaa mut.. Jotenki se, et säki hylkäsit mut, sai mut muistelee menneitä.. Mietin et riitänkö kenellekää. Se, et faija ei haluu ees nähä, se et mutsi yrittää pistää hengiltä ja se, et kaunis tamma hylkää ei kauheesti rohkase elämään..» Kirjava huokaisi.

».. Ja sen takii rupesin juomaa. Hengaa tyyppien kaa, jotka pitää tammoi vaa leluina, eikä haluu koskaa sitoutuu.. Sin, mä en tiiä, mut pelkään et must muuttuu samanlaine. Pidäthä sä mut järjissäni? Mä en haluu kohdella sua huonosti..» Doomsdayn poskelle vierähti kyynel, jonka se painoi tamman harjaa vasten.

Sin hymähti hieman, mutta vakavoitti sitten ilmeensä.

- Se johtu ihan vaan musta... Mul oli kai joku kriisi meneillää, ku tiesin et sokeudun ja et mun jalat ei parane. Sit viel ku mul ei oo mitää hyvii kokemuksii oreista ku oon näin pieni. Olin niin täynnä itteeni et kuvittelin etten tarttis ketää mun rinnalle. Sit ku sokeuduin... Mä olin vaikka kuinka kauan vaan tuol havumettäs kyyhöttämäs yksin, ja siin ku olin sit ni totesin et ei helvetti, emmä tuu pärjää yksin... Sit mä löysin sut.

Sin jätti muutamia ehkä tärkeitäkin yksityiskohtia kertomatta, kuten Theon. Tamma ei halunnut nyt pilata tätä hetkeä kertomalla joistain ihastuksistaan.

- Mä en voi estää sua liikkumasta miten sä haluut, enkä mä voi sanoo et mun kans tulee olemaa helppoo, mut mä voin koittaa pitää sut järjissäni ja olla sellanen, ettei susta tuu samanlainen. Mä en voi myöskää kieltää sua tapaamast noit sun kuvailemii tyyppei, mut mä voin aina koittaa pitää sun mielessäs et mäki oon tääl...

Doomsday hymähti, irtautui tammasta ja hymyili tälle vapautuneesti.

»Hyvä et sä ymmärrät Sin.. Mee johonki taloon, venaa mua, mä käyn nopee baar.. siis tuol talos mis Rocky o, unohin sinne jotai..» Kirjava muiskautti pienen, onnellisen pusun tamman turvalle, ja kääntyi sitten nopeasti, kuitenkaan heti lähtemättä. Se varmistaisi että tamma lähtisi, ettei tämä kuulisi enää orin askelia.. Askelia jotka johtivat SD'hen. Doomsday oli tottavie ryypyn tarpeessa, tämä jos joku oli sellainen hetki.

»Tuun iha just, ja lupaan et niitä hetkii et sit tuu ikin unohtaa..» Doomsday naurahti, kuunteli vielä hetken, ja lähti sitten tarmokkaaseen raviin, kiertäen kaukaa talojen luota jottei Sinille heräisi mitään epäilyksiä. Ori huokaisi kauempana, pudisteli päätään ja virnisti. Kyllä. Baari oli sille juuri nyt oikea paikka.

Kirjavan hahmo katosi nopeasti heiluriovista remakan naurun keskelle.

Doomsday poistuu, kiitos (:<3

Sin nyökkäsi ja hämmentyi hieman saadessaan yht'äkkiä suukon turvalleen, kääntyen poispäin. Tamma asteli mahdollisimman lähelle taloja ja haki hajuaistinsa varassa mahdollisimman hyvän talon. Varovaisesti päistärikkö asteli talon sisään, haki hyvän paikan ja asettui varoen makuulle. Jalat huusivat lepoa, jälleen kerran. Mutta sen sijaan että tamma olisi kärvistellyt ja luimuillut, Sinin huulilla lepäsi onnellinen hymy.

Sin poistuu, kiitoooos <33