Everything has blown away (Satama, Andromeda)

Ruunikko suomenhevostamma käveli verkkaisesti satamassa. Tuuli tarttui tuon tuostakin hevosen harjaan, saaden sen hulmuamaan siihen ilman suuntaan mihinkä oli menossa. Nikita pysähtyi. Tamma loi katseen pitkälle horisonttiin - kuinka se rakastikaan merta ja sen aaltojen aiheuttamaa rauhallista kohinaa. Suomenhevonen painoi luomensa umpeen ja nautti tuntiessaan merituulen kasvoillaan.

Tätä se todella rakasti - merta ja hiljaisuutta.


// Kuka vaan saa liittyä. (: //

// :) mää tuon nyt Maken tänne //

Meri, valtava alue täynnä juomakelvotonta vettä ja silti se näytti niin kesyttämättömältä ja kauniilta. Matruusi katseli ulapalle, odottaen laivan ilmestyvän sieltä minä hetkenä hyvänsä, vaikkei ori ollut paljoa maailmaa nähnyt oli se kerran nähnyt ruuhkaisen sataman laivoineen kaikkineen. Punertava suomenhevonen oli jo useat kerrat seisonut satamassa, seurailemassa lokkien lentoa ja rääkkymistä, mutta nyt niitäkään ei näkynyt, oli täysin hiljaista.

Ori irrotti katseensa ulapan hieman punertavasta taivaanrannasta tietäen ettei aurinko ollut nousemassa, vaan laskemassa ennakoiden entistä rauhoittavampaa pimeyttä. Nyt kuitenkin rautiaan silmät kiinnittyivät toiseen hevoseen, näky johon se ei olisi uskonut törmäävänsä tässä paikassa. Melkein välittömästi orin punertava väri muuttui tummemmaksi, se ei tiennyt miten olisi suhtautunut toiseen, Matruusi oli erakoitunut ajan kuluessa niin perusteellisesti.

Äkkiä tuulen mukana tulvi tuoksua, joka sai tamman avaamaan silmänsä ja siirtämään katseensa hajua kohden. Toinen hevonen. Nikita katseli vierasta ääneti - milloinka tämä oli saapunut? Vai olikohan hevonen seissyt siinä koko tämän ajan? No, mitäpä sillä oli väliä.
Tamma sulki taas silmänsä ja kääntyi kohti horisonttia, vetäen nautinnollisesti meri-ilmaa keuhkoihinsa. Tuskin toinen sen kimppuun kävisi.

Matruusi sai lopulta kerättyä hieman sisua itseensä, eihän se voisi vain seistä toljottamassa toista, mitähän tämäkin saisi mieleensä. Ruunikko vieras tuntui huomaavan rautiaan ja se päätti ottaa härkää sarvista ja palautella hieman sosiaalisia taitoja mieleensä.

Mitä lähemmäs suomenhevonen pääsi toista, sitä pienemmältä vieras tuntui. Rautiaan punertava väri muuttui hieman kirkkaammaksi tämän rohkaistuessa, se selvitti kurkkuaan. "Iltamia." ori tervehti käheästi, siitä oli aikaa kun se viimeksi oli avannut suutaan.

Tamma kuuli vieraan lähesyvän sitä. Vasta kuultuaan käheän tervehdyksen, Nikita avasi silmänsä ja katsoi toista rauhallisesti.
- Sitä teillekkin.

Suomenhevosen ääni oli pehmeä, ystävällinen ja unettavan rauhallinen. Tervehdykseen vastattuaan tamma käänsi katseensa taas merelle ja pysyi vaiti, pitäen pehmeää hymyä huulillaan.

Tamma tervehti, pysyen sitten hiljaa mikä oli sinänsä sääli, rautias piti toisen pehmeästä äänestä. Se ei ollut ilkkuva tai kova, niihin ori oli enimmäkseen saanut tottua.

Ihme kyllä hiljaisuus ei kuulostanut ahdistavalta tai painostavalta. Hetken hiljaisuuden jälkeen Matruusi avasi jälleen suunsa, "Olen muuten Matruusi." ori esittäytyi hymyillen hieman.

- Nikita.

Tamma piti katseensa yhä horisontissa.
Kevyt tuuli puhalsi mereltä päin, ja osuessaan hevosiin tarttui näiden harjoihin.

- Pidätkö merestä? Minä rakastan sitä.

Suomenhevonen sanoi hetken aaltojen liplatusta kuunneltuaan ja vilkaisi Matruusia hymyillen silmiin.

Matruusi katsahti myös horisonttiin, tuuli siirsi sopivasti orin pitkäksi päässeen harjan pois tämän silmiltä, "Kaunis nimi, ei niin kulunut." rautias vastasi hymyillen.

"Pidän, tosin en ole nähnyt merta kuin muutaman kerran elämässäni." suomenhevonen huomautti naurahtaen, irrottaen katseensa horisontista ja kohdaten Nikitan silmät.

Tamma nyökkäsi oriin sanoille ja jäi tuijottamaan hiljaa merelle.

Kaksikon välille laskeutui uudestaan hiljausuus, jota rikkoi vain rantaan huuhtoutuneet aallot ja kevyt pohjoistuuli. Ja siitä Nikita nautti. Kaikesta riitä rauhallisuudesta, minkä meri sille toi.

Matruusi oli tyytyväinen seuraansa, kerrankin oli sattunut kohdalle sellainen joka ei ollut koko ajan äänessä, eikä odottanut sitä oriltakaan. Meren vaahtopäät kiinnittivät taas Nikitan huomion ja aaltojen ääni niiden rikkoutuessa rantaan sai orinkin rentoutumaan täysin.

"Mikä paikka tämä on? Sataman kyllä tiedän, mutta tämä ei ole kharonin eikä dionin alueilla." rautias kysyi tajuttuaan että saattoi hyvinkin olla pulassa jos olikin kutsumaton vieras näillä main.

Nikita piti katseensa merenrannassa ja mietti oriin kysymystä.
- Itseasiassa.. en tiedä. Minulla ei ole rajoja - kuljen siellä missä tunnen oloni rauhalliseksi, hyväksi. Katson niitä maisemia mitä rakastan. Kuten tätä merta.

Tamma piti hetken tauon puheessaan ja sulki silmänsä, vetäen keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa.
- Mutta sinulle - muodollinen ollakseni - ilmoitan, että olet Fornjotin alueella.

Matruusi naurahti, se ei ollut ikinä tavannut ketään joka olisi puhunut kuten tamma, enää puuttui vain että Nikita ilmoittaisi olevansa pasifisti ja alkaisi hokea mantraa. Tosin se ei olisi rautiasta kovinkaan haitannut. "Luonnonlapsi vai?" ori huomautti hymyillen, se piti toisen rauhallisuudesta ja suorasukaisuudesta.

"Fornjotin? En ole ennen kuullutkaan." suomenhevonen vastasi, "No mutta se riittäkööt, ei sinun enää tarvitse olla muodollinen." Matruusi jatkoi katsahtaen ruunikkoon, sitä tosin huolestutti hieman se minkälaisen johtajan tämä uusi klaani omasi, ori olisi pulassa jos hallitsija sattuisi paikalle ja muistuttaisi hiukkaakaan Aaronia.

Nikita katsoi oria suoraan silmiin.
- Kaikki me olemme. Etkö sinä halua elää vapaana?

Ruunikko siirsi katseensa taas eteenpäin, kuunteli hetken meren kohinaa ja oriin puhetta, mutta ei voinut olla hymähtämättä tämän toiselle lauseelle.
- Tottakai minun pitää, pitäähän minun antaa itsestäni hyvä kuva vieraille.


// haluutko tuoda mortenin tänne? < ; //

// :'D Voishan sitä //

"No tietysti, tosin vaati tämä elämä totuttelua." suomenhevonen naurahti, "Ja hyvän kuvan sinä annat jo muutenkin." Matruusi huomautti, "Minulle siis ainakin." ori lisäsi vielä muuttuen kirkkaamman punaiseksi nolostuessaan. Se ei aina tiennyt miten tammoille piti puhua, ne kun tuntuivat käsittävän kaiken aina eri tavoin.

Rautiaalla oli kuitenkin pian muitakin huolia kuin Nikitalle puhuminen, sillä musta ori asteli venytellen ulos ja antoi katseensa kiertää satamassa. Punainen ori pisti Mortenin silmiin pimeässä, kuinka joku olikin kehdannut tunkeutua sen valtakunnan alueille? Alter real tiesi kyllä ettei sen klaanissa ollut yhtään punertavaa oria, ainakaan vielä.

- Niin vaatiikin.

Suomenhevonen katsoi toista hetken ystävällisesti ja hymyili.
- Kiitos.

Tuulen takia Nikita ei huomannut kauempana seisovaa tummaa hahmoa - johtajaa. Tamma ei pelännyt oria, mutta ei omannut mitään muutakaan mielipidettä tätä kohtaan.

Matruusi rentoutui uudeelleen, mutta nyt siitä tuntui että joku tuijotti sitä, ori vilkaisi Nikitaa, mutta tajusi hyvin ettei tamman katse olisi vaivannut sitä muutenkaan. Rautias vilkaisi ympärilleen ja huomasi itsensä kokoisen mustan oriin.
"Nikita, älä vain sano että tuo on johtaja." suomenhevonen pyysi ruunikolta ja nyökkäsi lähestyvää hevosta kohti.

Normi oloissa vieras olisi jo lentänyt hyvän matkaa joko merelle tai seinää päin, mutta nyt Morten hillitsi itsensä, jos toinen havitteli pääsyä klaaniin koko juttu olisi eri asia. Sitten ori voisi myöhemmin toimittaa mahdolliset päähän pistonsa rautiaalle.

Nikita seurasi Matruusin katsetta. Morten? Täällä? Ei mikään yllätys. Olihan oriilla oma piilopaikka lähistöllä - tamma oli montakertaa huomannut mustan luikahtavan vanhaan, hylättyyn hallirakennukseen.
- Ikävä kyllä joudun toteamaan, että on.

Suomenhevonen ymmärsi toisen huolenaiheen; johtaja ei ollut ystävällisin vieraille, jotka sattuivat vahingossa poikkeamaan sen maille.

Tamma kääntyi kohti lähestyvää oria ja katsoi tätä rauhallisesti, silti hymyilemättä, vakava ilme silmissään.

Musta ori ei näyttänyt kovinkaan ystävälliseltä, ei sillä että Matruusia olisi pelottanut, mutta se ei halunnut turvautua väkivaltaan, ei varsinkaan jonkin klaanin johtajaa vastaan. Rautias punnitsi vaihtoehtojaan, jos tämä johtaja ottaisi asiakseen karkoittaa suomenhevosen mailtaan se lähtisi kyllä, jos taas haastaisi riitaa.. Sitä vaihtoehtoa Matruusi ei halunnut ottaa huomioon.
"Mitähän tästäkin tulee.."

Morten luimisti hieman, osoittaakseen ettei toisen kannattanut alkaa kapinoimaan mustaa vastaan. "Taidat tietää ettet ole luvallisilla mailla." ori huomautti rautiaalle, kylmän rauhallisesti ja mittaili vierasta katseellaan.

Tamma pysyi aloillaan ja seurasi tilannetta hieman taka-alalla. Toisaalta ruunikko halusi pysyä puolueettomana - olihan tämä Mortenin aluetta eikä Matruusi kuulunut klaaniin - mutta jos musta ori alkaisi heittelemään raudikkoa, Nikita aikoi työntää sovittelevan lusikkansa soppaan.

"Juu, tiedän ainakin nyt, Nikita juuri kertoi.." Matruusi vastasi, valmistautuen ties mihin, tietämättä oikein miten olisi tähän oriiseen suhtautunut, toinen luimisteli kyllä mutta puhui kohteliaasti ja rauhallisesti. Ei ärjynyt kuten Aaron.

"No sinuna kipittäisin sitten takaisin sinne mistä tuletkin. Kharon, dion vai hylkiö?" Morten puhui rauhallisesti, se halusi myös hieman tentata rautiasta, toinen näytti sen verran pöllämystyneeltä, vaikka yleensä tuollainen lihaskimppu olisi jyrännyt jo päälle.

Nikita seisoi hiljaa puuttamatta orien välienselvittelyyn. Tamma seurasi katseellaan Mortenia ja jatkoi Matruusiin. Ihme kyllä musta otti tilanteen rauhallisesti - tosin niin teki rautiaskin - sillä yleisesti vieras olisi saanut jo tuntea erheensä luissaan.

"Se ei taida kuulua sinulle." Matruusi vastasi, se ei halunnut saada myöhemmin huutia Aaronilta ja jos totta puhuttiin ori pelkäsi juuri sillä hetkellä käärmemmäistä johtajaa enemmän kuin tätä. Vaikka olihan musta ori vaikuttava näky.

"Ihanko totta?" Morten kysyi, välähdys silmissä kertoi että rautiaan olisi ollut hyvä olla jo puolimatkassa menossa tuon vastauksen antaessaa. Hetkessä rautiaan suomenhevosen ruho ampaisi ulapalle, pää alas päin tietenkin.

Tamman silmät pyöristyivät. No nyt se sitten teki sen!
Nikita kurtisti kulmiaan ja astui Mortenin eteen.
- Älä viitsi.. Tuo hänet takaisin, pyydän! Oriparka ei ollut muuta kuin katselemassa maisemia - ei sinun johtoasemasi siitä horju.

Morten vilkaisi Nikitaa, mutta ei antanut keskittyneisyytensä häiriintyä tamman suostuttelusta. "Kysytäämpä haluaako tämä ystäväsi vielä kuivalle maalle." ori vastasi ja toi suomenhevosen takaisin eteensä.
"No miten on? Mikä klaani?"

Matruusi köhi, märkänä ja kylmissään, vaikka meri näyttikin kauniilta sen vesi oli pirun kylmää. Rautias nousi pystyyn, kyllähän sillä voimia riitti, mutta mitä hyötyä niistä oli? Eihän se pääsisi lähellekkään oria jos tämä pystyi ohjailemaan suomenhevosta kuin höyhentä.
"Miksi se sinua kiinnostaa?" ori kysyi, suoran vastauksen sijasta, ilmeisesti se oli väärä liikke, sillä pian Matruusi löysi itsensä uudelleen huviajelulta merellä.

Tilanne alkoi mennä huonompaan suuntaan, ja se sai tamman ahdistumaan.
- Ihan totta Morten, en pyydä sinulta enempää kuin että päästät hänet menemään. En halua toimia erotuomarina - eikä omatuntoni salli minua pois lähtemäänkään.

Nikita tuijotti mustaa oria suoraan silmiin, vaativalla mutta rauhallisella katseella.