Handsome and ugly (Jäätikkö, Diomede)

Väre oli pitkään hiljaa. Se vain katsoi pitkälle horisonttiin ja yritti olla vakavana ja huomioimatta Samban sanoja. Tamma tunsi ilkeän piston sisällään. Miksi se teki näin? Kiusasi oria.. Antoi sen luulla jotain muuta. Eihän mustasta olisi ikinä mihinkään. Se oli rääpäle joka selviäisi tuskin ensimmäisistä vastoinkäymisistä.

»Joo? Kai» Väre vastasi nopeasti, katsomatta rautiaaseen. Ei se pystynyt. Jos se sama polttava tunne vatsapohjassa tulisi.. Mikä se oli? Ei kai tamma vain ollut kiintymässä toiseen? Omahyväiseen luuseriin.. Musta huokaisi jälleen. Se oli enemmän kuin omissa maailmoissaan, miettien mitä pitäisi tehdä.

»Joo oon mä» Se täydensi vielä, yrittäen hymyillä nopeasti, mutta epäonnistui täydellisesti.

-Oke.
Se oli ensihätään ainoa, mitä Samba sai suustaan. Se yritti tarkastella vaivihkaa tammaa, mikä sillä oli? Ainakin tamma vastasi, ja se oli parempi merkki kuin täydellinen vaikeneminen.

Hetkeksi rautiaskin vajosi ajatuksiinsa. Mitä Väre sille teki, ei ori normaalisti yrittänyt mitenkään epätoivoisesti pysyä kenenkään seurassa, tehnyt itsestään pelleä tai isoveljeä. Viime hetkellä rautias heräsi ja pystyi olemaan tuhahtamatta. Musta olisi luullut eleen johtuvan itsestään, vaikka niinhän se tavallaan... mutta eri tavalla.. äh.
Samba kuitenkin katsoi juuri parahiksi, kun tamman huulille pyrki... hymy? Ehkä.
-Joo... Mä oon käynyt vähän siellä ja täällä...

Väre ei kestänyt enää sitä tunnetta, mikä kutkutti sen vatsanpohjaa. Miksi Samban piti saada sen koko ajatusmaailma kerralla ympäri ja heittämään kärrynpyörää? Rautiaalla oli liian erikoinen vaikutus mustaan, niin erilainen ja niin.. miellyttävä. Väre tuhahti, hyppäsi valtavan loikan ilmassa, lyhyiden jalkojen upotessa syvään hankeen ja kääntyen Samban puoleen, kiukkuinen ja pistävä ilme kasvoillaan. Tämä painoi korviaan tiukasti luimuun.

- Äh, turpa kiinni jätkä! Mua ei kiinnosta se, missä sä oot käyny, ja tuskin suakaan missä mä! Musta otti muutaman varman askeleen rautiasta kohti, ollen nyt melkein kiinni tässä, siniset silmät tiukasti tuijottaen ja haastaen. Väre ei halunnut kuulla enää yhtäkään tekaistua puheenaihetta! Ei nyt eikä koskaan.
- Etkö sä tajuu, et tykkään susta? Tai.. Se ei oo niin yksinkertasta! Mä en oo kaunis nii kun muut, sä haluut olla mun kanssa koska oon säälittävä, pieni ja ruma.. Ei ei ei.. Musta pudisteli tiukasti päätään, tuntien pian punastuvansa. Se oli niin kiusallista! Tämä kurotti kaulaansa, hyppäsi kahdelle jalalle ja nojasi pienillä polvillaan Samban ryntäisiin, painaen turpansa rautiaan turvalle. Se painoi siniset silmänsä kiinni ja huokaisi syvään.

- Mulla ei oo lupaa ees uneksia sun kaltasestas.. Väreen ääni alkoi rikkoutua ja pirstoutua, ja lopulta tämän silmäkulmaan eksyi yksinäinen kyynel. Se ei voinut käsitellä tätä tilannetta - ei, se oli niin outo ja uusi. Mutta silti niin väärin. Samba oli liia komea, liian mukava ja liian ihana ollakseen totta. Ollakseen tamman. Ja silti se hassu tunne vatsanpohjassa yritti muistuttaa, että mustallakin oli oikeus ihastua. Ja pah!

Samba oli juuri virittämässä huulilleen tyytyväistä hymyä, Värehän oli suostunut juttelemaan hänelle...
Pian rautias kuitenkin ällistyi täydellisesti tamman räjähtäessä ja hypätessä oria kohti. Nyt se ei enää kestä mua, oli orin ensimmäinen tuskastunut ajatus, mutta pian mustan puheen suunta muuttui... Muuttui todella, ori oli varmasti tyhmä näky räpytellessään silmiään suu jääneenä auki johonkin joka ei ikinä tullut ilmoille.
Etkö sä tajuu, et tykkään susta? lause kaikui Samban päässä ja orin aivot saivat pinnistellä tajutakseen lopun tamman puheesta.
-En... ori sopersi, se ei ollut ikinä ollut näin hämmentynyt. Kukaan ei ollut saanut sitä näin tolaltaan, missä oli coolius, entä flirttaava virnistys? Väre oli painanut ne jonnekin lumeen loikatessaan Samban eteen.

Kun rautias tunsi sirot polvet ryntäillään ja sittten pehmeän, mustan turvan omallaan, se ei enää yrittänytkään pysyä tietoisesti mukana. Samba painoi omaa turpaansa tamman turpaa vasten, se halusi vain tämän mustan... Sen tunnustus oli niin aito, ei tällaista voinut tapahtua... Kaikkihan vain ottivat yhdeksi illaksi ihan kivan kaverin, seuraavana päivänä taas uusi... Tarinaa tämä vain oli. Rautias ei kestänyt sellaista ajatusta.
Samba painautui Värettä vasten, sen kaula kiertyi tamman kaulan ympärille ja turpa hiveli mustaa karvaa ja puhalsi lämmintä ilmaa Väreen iholle.

Väre vapisi. Samban kosketus tuntui niin taivaalliselta, joltain niin luvattomalta ja kielletyltä, ettei tamma voinut kuin hykerrellä nautinnosta, mutta samalla yrittää muistuttaa itselleen, ettei kyseessä ollut mitään vakavaa. Eihän? Rautiashan vain leikitteli sillä, sääli sitä ja halusi antaa sille hetkeksi jotain aitoa? Musta avasi siniset silmänsä ja painoi turpansa orin jouhiin. Sen tuoksu oli kuin muisto jostain turvallisesta kodista, jota tällä ei koskaan ollut ollut..

- Mut ei tää voi mennä näin.. Väre alkoi pikkuhiljaa tuntea olonsa epämukavaksi. Jos kyse oli orille vain yhdestä tammasta muiden joukossa, ei musta aikoisi ryhtyä leikkiin. Ei. Se oli tajunnut, ettei ollutkaan niin erilainen kuin muut hevoset - silläkin oli tunne, joka sitoi kiintymistä oreihin. Samba vain oli saanut sen tunteen nostamaan päätään.
- Samba.. lopeta.. Tamma katsoi sivulle. Se ei halunnut kohdata rautiaan kasvoja - ei. Se sattui liikaa.

Ruskea turpa kulki tamman selällä palaten taas kaulaan myöten Väreen poskellle, ori puhalsi siihen lempeästi ja hymyili kuin olisi saanut annoksen lemmenjuomaa. Tamman violetit silmät, kasvoille valuva otsatukka... ja menneisyydestä muistuttava arpi. Miten kauhea mustan emä olikaan voinut olla, Samba tunsi vihaa täysin tuntematonta hevosta kohtaan. Se tamma oli saanut aikaan Väreen muurin, joka nyt varisi pois. Ja sellainen varmasti teki kipeää.
Samba ei kylläkään tajunnut, kuinka vaikeaa tämä oli mustalle. Se alkoi kuitenkin arvata mitä tamma aikoi sanoa, rautias ei halunnut kuulla sitä, se painoi turpaansa mustan turpaan ja sitten sen harjaan.

Ori ei vastannut, miksei voisi? Tässä ei ollut mitään vikaa... No, ehkeivät he olisi samassa laumassa, mutta se olisi pikkujuttu tämän rinnalla...
Nyt Väre sanoi sen pelätyn sanan, lopeta. Mutta ei Samba halunnut lopettaa, se tiesi ettei pystyisi lopettamaan. Mutta, jos hän ei tottelisi... Voisi tapahtua pahin, tamma voisi kadota itkien pois.
Suostuttelevasti rautiaan oli pakko vielä sivellä tamman kyljen etuosaa, mutta sitten se repi itsensä irti ja seisoi jäykästi tamman edessä. Se toivoi, ettei Väre tulkinnut orin viivyttelyä väärin. Samba katsoi oriin, se yritti ymmärtää mutta silti sen silmissä oli tuskaa, se halusi saada Väreen tuntemaan olonsa hyväksi, ei se halunnut lopettaa...

Kun Samban turpa lopulta lopetti hivelyn, musta ponkaisi pienesti tämän ryntäistä vauhtia ja hypähti kauemmas. Se käänsi katseensa pois päin, kiristellen hampaitaan. Kaikki oli niin vaikeaa. Jo nyt tämä kaipasi rautiaan lempeää kosketusta ja pehmeää turpaa, mutta silti.. Se ei saanut loppua. Ei, Väre ei halunnut kokea mitään enempää tietäen, ettei se koskaan enää toistuisi. Samba oli yksi niistä oreista, jotka hakivat vain yhden illan suhdetta, niinhän? Kaikkihan ne olivat sellaisia. Halusivat, ja jos eivät saaneet, päätyivät raukkamaisiin tekoihin. Totaro oli kokenut sen, mitä kaikki tammat pelkäsivät. Pakotetuiksi joutumista.

- Minun.. Minun ehkä pitää lähteä.. Yksin. Musta mutisi väristen.
- Unohda mitä sanoin, ei sil oo merkitystä.. Ei sulle, eihän? Sano ettei oo! Väre katsoi toista anelevasti. Se ei halunnut tätä - tai halusi, muttei silti halunnut. Mitä ihmettä?! Musta peruutti muutaman askeleen pudistellen päätään ja painaen korviaan taaksepäin. Kuinka se olikaan koskaan antanut rautiaan jäädä. Sen olisi pitänyt lähteä jo heti ennen kuin mitään kerkesi tapahtua!

Ahdistuneena Samba pysyi paikoillaan Väreen siirtyessä. Se pakotti juuri nyt itseään, pakotti pysymään kaukana mustasta. Ori uhkaili itseään tamman lähtemisellä, ja pystyi olemaan menemättä. Samballe olisi riittänyt vain Väreen kyljessä kyhjöttäminen, se ei varmasti olisi ottanut mitään muuta, ei varmasti! Se ei tekisi mitään mitä tamma ei haluaisi, mutta kuinka ihmeessä se voisi vakuuttaa mustan?

Ruskeat silmät hakivat violetteja. Nyt Samba näki että tammaan todella koski.
-Älä... Älä lähde.
Ääni oli epätoivoinen, vaikka ori yritti hallita sitä. Kuinka se voisi kestää ajatusta, että tamma häipyisi nyt eikä rautias enää ikinä tapaisi tätä?
-En mä voi, Väre, en mä voi... Mä oon pahoillani, haluisin olla sulle mieliks mutta en mä voi...
Sukkajalat ottivat askeleen eteenpäin, mutta Samba pysäytti ne ankarasti.
-Sillä on väliä, rautias sai lopulta henkäistyä, ja mäkin tykkään susta.
Orin ilme oli anteeksipyytävä, se muisti kyllä että Väre oli kieltänyt Sambaa puhumasta sellaisia... Mutta ei sitä voinut ottaa takaisinkaan, se oli ollut pakko sanoa.

Väre kuunteli rautiaan sanoja vastahakoisesti, mutta sen sydän jätti yhden lyönnin väliin, toisen sanoessa jotain, mitä musta ei olisi ikinä uskonut kuulevansa. Oliko Samba tosissaan? Puhuiko se nyt varmasti siitä, mitä oikeasti tarkoitti? Tamman silmät pysähtyivät orin kasvojen korkeudelle, hämmentyneinä mutta nyt pehmeämpinä. Se tarvitsi aikaa - juuri sitä. Se halusi tietää, mitä ajatteli vai ajatteliko mitään. Mutta rautias sai kaiken sen järjen ja järjettömänkin tuntumaan turhalta.

- Samba.. Mä tarviin aikaa. Okei? Mustan silmäkulmasta vierähti poskelle jälleen yksi kyynel.
- Multa menee päivä tai pari ravata tän jäätikön poikki havumetsän laitamille. Oo kiltti, käänny takas ja tuu kiertotietä sinne. Kun tuut ja löydät koko metsänlaitaman suurimman ja vanhimman puun, oon joko sen alla tai sit en.. Väre katsoi toista yrittäen antaa tälle aikaa käsitellä koko asia - mutta viesti oli yksinkertainen. Tämä tarvitsi oikeastikin tilaa käsitellä omat tunteensa.
- .. Toivo että oon siellä.. Musta kuiskasi hiljaa, silmät tuikkien mutta kasvoilla koreillen silti vakava ja haikea tuijotus. Rautias oli niin sanoin kuvaamattoman komea ja ihana, mutta silti niin etäinen.. Silti niin lähellä. Väre huokaisi, kääntyi ja lähti ravaamaan. Nyt jos joskus se tarvitsi aikaa miettiä ja päättää - päättää siitä, mitä halusi Sambasta.

Vähitellen musta siluetti katosi horisonttiin, jättäen jäätikölle vain vaivaantuneen ja haikean tunnelman.

Väre poistuu, kiiiiiiiiiitos <3 havumetsässä tavataan.

Koiranpennun ilme alkoi oli jo haaleta orin kasvoilta, mutta sitten ori hylkäsi ajatuksen juosta nurkkaan itkemään, ja kuunteli Värettä. Musta ei tyrmännyt sitä, se tarvitsi aikaa... Niin tietysti. Se oli ymmärrettävää. Samba tajusi, ettei koskaan ollut nähnyt paljoakaan vaivaa ymmärtääkseen toisia. Olihan sillä ollut kavereita, ystäviäkin. Ja joitain tyttöjä... Mutta ei tällaista. Toiveikas ilme kohosi nyt orinkin silmiin. Sitä kirvelsi nähdä kyynel tamman kasvoilla, mutta sen sanat olivat kuin puudutusainetta haavaan. Tosin sanat eivät puuduttaneet. Ne tekivät päinvastoin, ne yllyttivät Sambaa pitämään toivonsa.

Tarkasti kuunneltuaan ori nyökkäsi.
-Toivon. Nyt ääni oli varma.
-Toivon että nähdään.
Samba katsoi kun tamma etääntyi lumitaustaa vasten. Ori painoi mieleensä kaikki piirteet seisoessaan lumessa polviaan myöten.
Rautias seurasi katseellaan tamman hahmoa pienimpään pisteeseen asti, kunnes kääntyi kintereillään ja nosti laukan. Heittäytyi odotukseen ja työnsi kaikki ajatukset mielestään. Ja laukkasi, niin lujaa kuin pääsi.

Sambakin poistuu, todella kiitos samoin! <3 siellä nähdään siis.