Mission impossible (Havumetsä, Diomede)

Roxanne seisoi ääneti, pää pitkänä, lepuuttaen toista takajalkaansa suuren kuusen juurella. Tamman kasvot olivat ilmeettömät, se tuijotti suoraan eteensä, kohdistamatta katsettaan kuitenkaan mihinkään.

Morten. Se se oli. Asia, joka palautui täysiverisen tajuntaan yhä uudestaan ja uudestaan eilisten tapahtumien jälkeen.

Ori oli sekoittanut ruunikon ajatukset pahemmin kuin kukaan koskaan, Roxannen järkkymätön mieli oli horjunut ja musta oli saanut vielä vedätettyä tammaa.

Tamma puhalsi ilmat keuhkoistaan ja laski samalla asteen verran kaulaansa alemmas, luimistaen korvaansa. Nyt oli todella aihetta soimata itseään - tosin tästäpähän ruunikko oppisi jotain uutta.

Ja sen, miten klaaninvaihdos onnistuu.

// D ja M //

Eilinen kiukku oli laantunut, tosin Morten oli ollut pahalla päällä ja oli yhäkin, eihän Roxanne ollut kaivannut muuta kuin syyn suuttua. Miten orin muka pitäisi suhtautua siihen, että tamma yhtäkkiä kehuisi sitä? Kaiken se ilkkumisen ja raivoamisen jälkeen jota musta oli täysiveriseltä saanut osakseen.

Havumetsä tiheni hieman, mutta Morten ei pannut sitä merkille, se asteli kiukkuisesti eteen päin, toivoen ettei törmäisi kehenkään, kiskoen välillä puita juurineen kaikkineen. Viskoen niitä sinne tänne, juuri katsomatta mihin ne milloinkin laskeutuivat. Ori veti yhden puun jopa Roxannen vierestä, huomaamatta tammaa kuitenkaan.

Äkkiä outo melske kiinnitti tamman huomion itseensä. Roxanne nosti aavistuksen päätään ja kohotti toista kulmaansa - mistä moinen meteli syntyi?

Ruunikko ei kuitenkaan liikkunut mihinkään, piti vain katseensa lähestyvässä äänessä ja oli varma kärsivänsä hallusinaatioita nähdessään puiden.. lentävän.
Tosin pian tamma otti jalat alleen, hallusinaatiot muuttuivat liiankin tosiksi ison männyn rysähtäessä lähes Roxannen päälle.

Täysiverinen hypähti loikan sivuun ja jäi sydän pamppaillen tuijottamaan äskeistä olinpaikkaansa. Sitten se huomasi jotain, mitä vähiten olisi enää halunnut tavata.
- YRITÄTKÖ SINÄ TAPATTAA MINUA?? Roxanne huusi silmät leimuten ja ravasi Mortenin kiinni, jääden seisomaan periksiantamattomana tämän tielle.

Morten sanalla sanoen hämmästyi Roxannen ilmestyessä orin eteen, raivoamaan, kuinka tyypillistä. "En huomannut sinua." ori vastasi toipuen hämmennyksestä hiljalleen, toinen oli raivoissaan ja musta oli jo valmiiksi kiukkuinen, se ei voinut tietää hyvää. Johtaja tajusi seisahtua vasta kun oli vaarassa törmätä ruunikkoon.

"Enkä katsonut mihin olin puuta heittämässä." Morten myönsi, odottaen huudon jatkumista, eihän Roxannella ollut tapana kuunnella mustan selityksiä.

- Etpä tietenkään, Tamma huusi ja näykkäisi varoittavasti ilmaa aivan oriin kaulan vierestä.
- Koska et ajattele muita kuin itseäsi, myönnä se! Roxanne jatkoi antoi tuhansien harppuunoiden lentää silmistään Morteniin, ruunikko oli ärsyynyneempi kuin koskaan ennen, toisen ilmestyminen oli vain tuplannut kaiken sen vihan mikä tamman sisällä kyti.

"Tuo on jo turhaa!" Morten sähähti, "Minun täytyy ajatella muita, se että luulin olevani nyt yksin ei todista sinun pointtiasi, tiedä se." ori vastasi ohittaen ruunikon, se ei juuri sillä hetkellä kaivannut Roxannen seuraa, se oli liian kiukkuinen eikä halunnut tehdä kiukuspäissää mitään typerää.

"Jos olet yhä suutuksissa eilisestä niin olet vain epäoikeuden mukainen, et edes kuunnellut minua loppuun." Morten huomautti, jatkaen matkaansa, yrittäen pidättäytyä kiskomasta enempää puita.

- Ai on turhaa vai? Tamma toisti ja lähti juoksemaan oriin vierellä.
- Minäpä kerron mikä tässä on turhaa, ja se on sinun asenteesi! Äläkä juokse karkuun, ole kerrankin mies ja puhu edes kasvotusten tamman kanssa, Roxanne huusi ja kiersi raivostuneena Mortenin eteen, tukkien uudestaan tämän tien.

- Mitä minun olisi pitänyt jäädä odottamaan? Uutta solvausta, niinkö?
- ..Vaiko uutta aiheitta jolla saattaa minut naurunalaiseksi?? Täysiverinen huusi ja väläytti toistamiseen hampaitaan.

"Älä seuraa minua." Morten pyysi, lähes käskevään sävyyn, ori lähinnä pelkäsi ettei kykenisi kiukuspäissään kontroloimaan kykyään tarpeeksi ja satuttaisi Roxannea jotenkin. Musta kiersi tamman uudelleen ja jatkoi matkaansa.

"Jos olisit jäänyt odottamaan olisit saanut tietää etten solvannut sinua, taikka asettanut sinua naurunalaiseksi." ori huomautti, tihentäen askeleitaan, pyrkien kauemmas tammasta. Ruunikko oli yhä tarpeeksi lähellä joutuakseen kyvyn hallintaan.

Roxanne pihisi raivosta. Jo oli mustalla otsaa!

Silmät välähtäen tamma ravasi oriin toistamiseen kiinni ja jäi juoksemaan tämän vierellä.
- Ja mistäs minä sitä olisin voinut tietää? Sinusta ei ikinä ota selvää, ties vaikka kohta kertoisitkin kuuluvasi mafiaan! Roxanne huusi ja jäi hetkeksi miettimään ajatusta - totta, miksikäs ei? Sinne Morten sopisikin!

Ruunikko kuitenkin kohautti olkapäitään ja laukkasi uudestaan oriin kiinni.
- JA NYT PYSÄHDYT, Roxanne huusi raivostuneena ja asettui jo kolmatta kertaa toisen eteen, tälläkertaa valmistautuen vaikka väkipakolla pysäyttämään Mortenin.

"No jos olisit jäänyt kuuntelemaan niin olisit tiennyt, mutta ilmeisesti sinä vain etsit itsellesi jonkin syyn suuttua minulle ja häivyt paikalta. Joten anna minulle jokin syy puhua sinulle, mitä hyötyä siitä on jos sinä pureudut kiinni jokaiseen sanaan ja äänenpainoon olettaen välittömästi että haluan loukata sinua jotenkin." Morten veti henkeä, puhuminen oli hetkeksi saanut orin keskittymään, mutta toisen pysähtyminen ja tien tukkiminen sekoittivat taas asioita.

"Roxanne siirry." Morten sanoi käskevästi, katsoen tiukasti tammaa silmiin, vetäen muutaman kerran syvään henkeä, estääkseen kykyään heittämästä ruunikko päin lähimpää puuta. Niin kätevä kuin kyky olikin, se tuppasi kuitenkin välillä toimimaan itse orin ollessa tunnekuohujen vallassa.

- No puhu sitten! Tamma huudahti eikä tehnyt elettäkään väistkääkseen pois toisen tieltä.

- En siirry minnekään, ei voi olla niin vaikeaa puhua paikallaan, Roxanne totesi ja tuijotti Mortenia takaisin itsepintaisesti. Mokomakin kuumakalle, se ori oli!

"Anna minun rauhoittua." Morten pyysi, yrittäen keskittyä, ori ei halunnut nähdä Roxannen lentävän päin puuta ja kuolevan. Miksei Roxanne vain voinut siirtyä, olisi ollut paljon turvallisempaa tammalle itselleen.

"Roxanne. Siirry." musta toisti, sulkien silmänsä, pitääkseen ajatuksensa koossa, toivoen ettei näkisi ruunikkoa kuolleena avatessaan silmiään. Tämä oli yksi syy miksei Morten antautunut tunteidensa viemiksi.

- En. En siirry.

Tamma tuijotti oria itsepäisesti ja näytti jämähtäneen paikoilleen. Roxanne huomasi, että toisella oli vaikeuksia pitää itsensä rauhallisena, mutta nytpähän oli oiva aika opetella johtajalle ominaisia taitoja!
Tosin ehkä ruunikko ei olisi leikkinyt tulella jos vain olisi tiennyt, mitä Mortenin päässä liikkui. Tai uskonut, vaikka tämä olisi kertonutkin.

"Roxanne, sinä voit kuolla jos et siirry." Morten lopulta ähkäisi avaamatta silmiään, kun ei tarvinnut nähdä, analysoida ympäristöään, saattoi keskittyä paremmin. Osa orin keskittymisestä kuitenkin kului sen yrittäessä kuunnella oliko ruunikolle juuri sillä hetkellä tapahtumassa jotakin.

"En vitsaile, niin kätevä kuin tämä kyky onkin, se saattaa toimia itsekseen kun tunteeni ovat tavallista voimakkaampia." ori jatkoi avaten silmänsä, Roxanne näytti hyvinvoivalta. Vielä.

- Ai nyt sinä uhkailet minua, tamma tokaisi ja tuhahti, vaikka tiesikin, että ainakin osassa oriin sanoja oli perää.

Roxanne tuijotti Mortenin ummistettuja silmiä.
- Ehkä nyt ole paras aika ruveta levitoimaan, täysiverinen näpäytti, se kyllä ymmärsi oriin tarkoituksen, mutta ei saanut kieltään pysymään kontrollissa.
Mortenin avatessa taas silmänsä täysiverinen tunsi rauhoittuneensa sen verran, että yhä tuijottaen mustan silmiä astui pois tämän tieltä.
Sanaakaan Roxanne ei kuitenkaan suostunut sanomaan, menisi vain ja häipyisi. Mokoma.

"Minä en uhkaile sinua ja nyt on mitä parhain aika ruveta levitoimaan. En halua että sinä paiskaudut puuta päin taikka sisuksesi räjähtävät sisältä ulos." Morten vastasi, tunsien kiukun jälleen kuohahtavan, saaden samalla vahingossa jo maassa makaavan puun lentävän useita metrejä kauemmas.

"Näetkö, en halua että sinä olet tuon puun tilalla seuraavalla kerralla." ori huomautti kireästi ja lähti kiitollisena harppomaan eteen päin.

Tamma ei lähtenyt seuraamaan oria. Se piti katseensa tämän selässä eikä sanonut hetkeen mitään. Miksi Morten halusi suojella ruunikkoa? Luulisi asian olevan juuri tosin päin, nythän mustalla olisi ollut tilaisuus näyttää tunteensa ja heittää tamma puuta päin.
- Mikset?

Kysymys lähes lipsahti Roxannen huulilta, tämä ei kuitenkaan aikonut perua sanomisiaan vaan piti tiukan katsekontaktin Morteniin.

Ei tamma muutenkaan olisi halunnut lentää puuta päin. Ei siksi, että se sattuisi, vaan siksi, ettei halunnut oriin.. vihaavan itseään.

Roxanne ei seurannut, mutta kysymys sai Mortenin seisahtumaan, "Koska en vihaa sinua." ori vastasi, se oli liiankin ilmeinen syy. Miksei ruunikko voinut vain tyytyä siihen vastaukseen ettei ori halunnut toista kuolleeksi, niin yksinkertaista se oli.

Vaikka herasilmä kyllä tajusi että asiassa piili muutakin, "Ja minä en ikinä antaisi itselleni anteeksi jos tappaisin sinut." Morten jatkoi hetken mietittyään ja jatkoi matkaansa, tuntien hienoista kihelmöintiä sisällään.

Tamma kuunteli hiljaa oriin vastauksen, ja hetken mietittyään nosti ravin tämän perään.
- Morten, odota!

Ruunikko hiljensi vauhtiaan päästyään mustan kohdalle ja jäi kävelemään samaa tahtia tämän viereen. Varovasti Roxanne vilkaisi oriin silmiä ja nosti epävarman hymyn huulilleen.
- Anteeksi, tamma sanoi aidosti pahoittelevalla äänellä ja laski katseensa maahan.
- Olen välillä turhan äkkipikainen - vaikken saisi olla. Varsinkaan sinulle, ruunikko jatkoi siirtämättä katsettaan enää Morteniin, jo anteeksipyyntö oli tarpeeksi raskas teko Roxannen itsetunnolle.

Roxanne ilmestyi taas mustan vierelle, Morten vilkaisi ruunikkoa hämmentyneenä, toinenhan oli äsken ollut haljeta kiukusta ja nyt taas hymyili. Ja pyysi anteeksi, jälleen jotain mitä ori ei ollut ikinä uskonut kuulevansa tamman suusta.

"Kiitos." Morten kyllä tajusi kuinka kova paikka Roxannen oli pyytää anteeksi, mutta oli sillä hetkellä utelias tamman sanoista. "Mikset saisi olla äkkipikainen minulle?" ori kysyi, puhtaasta mielenkiinnosta, vaikka pelkäsikin hermostuttavan tamman uudelleen.

- Koska olet johtajani ja minun pitäisi kunnioittaa sinua, Roxanne lausahti ja katsoi toista kulmaansa kohottaen.

Ja ennen kun ori ehti vastatakkaan, tamma näykkäisi tätä leikkimielisesti kaulalta, tajuamatta itsekään tekoaan. Tämän jälkeen täysiverinen nosti laukan ja lähti eteenpäin niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Roxannella ei ollut hajuakaan, mitä se oli tekemässä, tuntui kun sen ennen niin järkevä mieli olisi kääntynyt tammaa itseään vastaan.

Morten ei tiennyt mitä oli odottanut tai paremminkin toivonut Roxannen sanovan, joten ei orilla ollut mitään syytä pettyäkkään ruunikon vastauksesta. Mutta silti musta tunsi hienoisen pettymyksen nostavan päätään.

Tamman käytös jähmetti Mortenin paikalleen, silkasta hämmästyksestä, mitä ihmettä Roxanne touhusi? Ruunikko oli ehtinyt jo pitkälle kun ori tajusi lähteä perään, pitkät laukka-askeleet nielivät maata nopsaan.

Roxanne huokaisi helpotuksesta huomattuaan oriin lähtevän seuraamaan tätä, muutenhan tamma olisi tosissaan saanut juosta ja kauas.

Ruunikko hiljensi askeltaan niin, että musta sai sen lopulta kiinni ja loi tähän kieron silmäyksen.
- Joko olet rauhoittunut? täysiverinen kysyi ravaten kierroksen oriin ympäri ja pysähtyen sitten kokeilevasti tämän eteen.

Ruunikon kiinni saaminen ei olisi ollut mahdollista, ehei, toinenhan oli täysiverinen. Nopein hevonen mitä maapäällään kantoi, lisäksi Morten ei hämmennyksissään tajunnut edes yrittää saada Roxannea kiinni.

"Jo olen." musta vastasi hetken tunnusteltuaan olo tilaansa, seuraten samalla ruunikon liikkumista, tammahan oli leikkisäksi ryhtynyt.

Tamma piti katseensa oriin silmissä.
- Hyvä.

Roxanne hengitti nopeammin - osaksi johtuen äskeisestä laukkapyrähdyksestä, mutta osaksi tamma tunsi sen johtuvan.. jostain muustakin. Sen sisällä kihelmöi oudolla tavalla, oliko ruunikko jännittynyt? Mortenin seurassa?

Täysiverinen laski katseensa maahan ja hymyili huvittuneesti. Itselleen. Pieni kuumotus nousi tämän poskille. Pystyiko Roxanne nolaamaan itseään enää paremmin oriin silmissä? Ja milloin tamma oli siitä välittänyt..
- Joo-o.. Roxanne mutisi, yhä katse maassa, ja toivoi elämänsä ensimmäistä kertaa vajoavansa jonnekkin syvälle lumen uumeniin.