Mission impossible (Havumetsä, Diomede)

"Sinulla on sitten epätavallisen kaunis perhe." Morten huomautti, kohottaen toista kulmaansa. Koko puheen aihe oli orille sinällään vieras, ettei musta juuri kiinnittänyt huomiota ulkonäköön, oli kyse sitten sen omasta tai toisten. Se ei edes tajunnut miten ruunikko oli yhtäkkiä tullut omasta ulkomuodostaan niin tietoiseksi.

"Selvä." Morten myöntyi, sehän oli muutenkin aikonut jättää koko aiheen unholaan. Musta vastasi ruunikon silmien katseeseen.

Roxanne naurahti.
- Voi kun tapaisit äitini, oikea miestennieliä pahimmalla asteella, tamma huomautti, miettien koko perheensä historiaa noin yleensä. Vaikka ei ruunikolle siitäkään ollut kerrottu kaikkia totuuksia. Isältä ehkä, mutta ei Mayltä.

- Ketä sinun perheeseesi kuului Neziä lukuunottamatta? Tai mistä sinä edes tulet? Roxanne kysyi hetken kuluttua ja loi Morteniin mietteliään katseen. Se ei tiennyt juuri mitään orista, tamma ei ollut tainnut itseasiassa koskaan kuulla mitään muuta mustan menneisyydestä tai perheestä, kuin että.. Niin. Roxanne ei keksinyt ainuttakaan asiaa.

Morten virnisti, oli vaikea kuvitella Roxannen todella omaavan sellaisen äidin, "Mummosikin on varmaan sitten syöjätär pahimmasta päästä." ori huomautti vitsaillen. Sen oli vaikea kuvitella tammalle minkää muunlaista perhettä kuin päättäväisiä ja jämptejä, suoran asian ja oikeudenmukaisuuden puolustajia.

Mustan virne leveni hieman tamman kysymyksestä, "Olet tainnut kuulla jotain selvästi keksittyjä juttuja." ori totesi huvittuneena, edes Nez ei tiennyt orista enempää kuin nimen. "Tiedät yhtä paljon kuin Nez." Morten totesi hymähtäen.

Roxanne tyytyi vain sarkastiseen hymyyn ja kulman kohottamiseen kuullessaan orin vinoilut tamman isoäidistä. Ehkä tämä oli jonkinmoinen syöjätär ollut, mistä muuten ruunikon äiti olisi perinyt sellaiset viettelijättären geenit?

- Kerro minulle jotain mikä ei ole keksittyä, Roxanne ehdotti muuttaen silmiinsä pienen pilkkeen, samalla ruveten hieromaan Mortenin kaulaa.

Morten punnitsi Roxannen pyyntöä, taikka käskyltä se oli enemmänkin kuulostanut. "Olen alun perin lähtöjäni Portugalista, siitä hieman outo aksentti." musta lopulta ilmoitti, olihan ori jo maininnut ruunikolle perheestäänkin jonkin verran tosin asian yhteyttä alter real ei halunnut edes ajatella.

Tamman kosketus oli lähes suostutteleva.

Tamma nyökytteli mielessään päätänsä. Vai Portugalista..
Jostain syystä Mortenin tuntui välttelevän puhettaan omasta taustastaan, nytkin vastaus oli lähinnä typerän tietoiskun kuuloinen.
Roxanne katseli hetken hiljaa oriin jouhia, samalla hivellen kevyesti tämän kaulaa, mutta lopetti sitten ja nosti katseensa tämän silmiin.
- Etkö sinä ajatellut kertovasi minulle mitään muuta, kuin omaavasi Portugalilaisen aksentin ja keski-iän kriisin?

Ruunikon silmät olivat vakavat, tamman hymy katosi neutraaliin, mitäänsanomattomaan viivaan.
Ei siitä tulisi mitään, jos sen ja Mortenin välille syntyisi samanlainen kuilu aina otettaessa puheeksi mustan menneisyyden, vaikka toisaalta - eihän Roxanne tiennytkään mitä oriille oli tapahtunut. Koska tämä ei kertonut.

Tamma tuijotti Mortenia hetken aikaa.
Sitten ruunikko astui askeleen taaemmas, kääntyi, ja lähti normaalilla nopeudella kävelemään poispäin.

"Sinä tiedät jo nyt enemmän kuin edes oma tyttäreni." Morten huomautti, melkeimpä arvaten mitä oli tulossa, Roxanne halusi tietää enemmän, ei tamma tyytyisi tietoon orin synnyinmaasta taikka sen hetkisestä mielentilasta.

Kuinka helppoa olisikaan avata suunsa ja puhua, mutta nyt oli kyse mustan menneisyydestä, jonka se oli jättänyt taakseen lähtiessään synnyinmaastaan. Jokunen liian utelias oli saanut tuntea nahoissaan orin haluamattomuuden puhua itsestään, taikka omasta menneisyydestään. Tieto oli valtaa, mutta eihän Roxanne ollut levittelemässä kuulemaansa mihinkään.

Morten vastasi tamman katseeseen, käyden omaa sisäistä väittelyään, ruunikko olisi pian poissa ellei musta saisi suutaan auki. Ori hävisi oman taistelunsa, se ei edes yrittänyt seurata nuorta tammaa.

- No, tuletko sinä vai et?

Tamma pysähtyi, se käänsi päätään nähdäkseen oriin sivusilmällään. Roxanne tiesi tarkkaan mitä oli tekemässä, sen äänestä ei pystynyt päätellä mitään. Ja niin oli tarkoituskin.

Morten hämmentyi Roxannen kysymystä, ori asteli hieman varautuneesti täysiverisen luo, tutkaillen tätä, yrittäen saada selville mitä toisella oli mielessä. Musta oli ollut täysin varma että tamma astelisi tiehensä ja Morten saisi huudot osakseen seuraavalla kerralla kun kohtaisi ruunikon.

Musta ei saanut selvää Roxannen ajatuksista, kuten tavallista.

Roxanne odotti, kunnes Morten oli sen vierellä ja siirtyi uudestaan käyntiin.

Tamma ei virkkanut sanaakaan, kulki vain hiljaa eteenpäin puiden lipuessa tämän ohi ja täysiverisen keskittäessä katseensa pitkälle eteensä.

Metsä oli lähes äänetön. Edes tuuli ei päässyt kulkemaan korkeiden havupuiden läpi, ääntä lähti vain lumen tipahtaessa oksilta tarpeeksi suuren painon saatuaan.

Roxanne pysähtyi. Se katseli hetken ympärilleen ja mietittyään kääntyi viistosti oikealle.

Morten seurasi nuorta tammaa, varpaillaan, odottaen vain milloin toinen avaisi sanaisen arkkunsa ja päästäisi tempperamenttinsa valloilleen.

Ori alkoi käydä rauhattomaksi, Roxannen kulkiessa kovin rauhallisen oloisen eteen päin.

Roxanne käveli eteenpäin, siristäen lopulta silmiään. Nyt he olivat perillä.

Kauempana, aivan kuusikon keskellä seisoi vanha, ränsistynyt pirtti, joka näytti romahtavan kasaan hetkenä minä hyvänsä.
Tamma kohotti kulmaansa, se siirtyi uudestaan käyntiin ja käveli kapeasta oviaukosta sisään, notkistaen selkäänsä ovenkarmin kohdalla.
Täällä se oli ollut usein, ruunikko oli kerran sattumalta huomannut hirsisen rakennelman ollessaan samoilemassa metsässä.

Mökki oli varsin yksinkertainen sisältä; rikkoutunut puupöytä sijaitsi kauempana vasemmassa kulmassa yhden tuolin kera, pöly oli peittänyt astiat ja kannut harmaaseen huntuun. Mitään muita koristeita seinillä ei ollut kun yksi, oudonnäköinen taulu, jonka luokse ruunikko käveli jääden tutkailemaan sitä.

Taulussa oli puiset kehykset. Itse maalaus ei esittänyt mitään, punainen pohja oli täynnä pelkkiä koukeroita, itämaista kirjoitusta joka muistutti kaukaisesti hepreaa.

- Lue minulle.

Roxanne siirsi katseensa Morteniin, se katsoi tätä vakavasti katseella, jonka olisi melkein pystynyt tulkitsemaan vihaiseksi. Mutta ruunikko pysyi pelottavan rauhallisena.

Roxannella oli jotain mielessään, Morten oli vakuuttunut siitä, ori oli käynyt läpi joka ikisen vaihtoehdon. Siihen mennessä kun mökki putkahti näkyviin musta oli jo valmis huutamaan turhautumisesta.

Johtaja seurasi tammaa sisälle, tutkaillen rakennusta sisältä. Morten nosti katseensa hieman eksyneen oloisena taululle ja vilkaisi sitten tammaa. "Ymmärrän kyllä englantia, portugalia ja suomea, mutta en tuota."

Roxanne tuijotti oria yhä tämän vastatessa. Morten meni suoraan ansaan.

- Siinäpä se, tamma vastasi neutraalisti, astuen samalla mustan ohi oviaukolle. Se piti katseensa ulkona, pysyen hetken hiljaa.

- Yhtä paljon minä tiedän sinusta, ruunikko lopulta lausahti - jopa katkeralla äänensävyllä, ja painoi aavistuksen korviaan taaemmas, siirtäen katseensa sivusilmällään oriiseen. Roxanne oli lähes harmistunut siitä, ettei toinen voinut paljastaa mitään menneisyydestään - vaikka olihan tamma sille ehkä kuitenkin vain yksi laumalaisista. Tosin sisimmissään ruunikko toivoi, ettei asia ollut niin. Jotenkin tamma oli huomannut laivan kääntyeen toiseen suuntaan, se oli joutunut antamaan periksi omalle vastustelulleen ja tajusi vähitellen pitävänsä mustasta enemmäin, kuin oli luvallista. Roxanne oli auttamatta ihastunut.

Morten ähkäisi, pysyen hetken hiljaa, "Minulla oli seitsemän veljeä, minä olin heistä nuorin." musta lopulta paljasti, "Isäni oli vanha sotaratsu ja äitini oli yksi hänen vaimoistaan, joka kuoli pian syntymäni jälkeen." ori jatkoi, lopettamatta koska epäili ettei saisi enää suutaan auki jos sulkisi sen liian pitkäksi aikaa.

"Sain aika.. Sotilaallisen koulutuksen itse."

Roxanne yllättyi, kun ori lopulta avasi suunsa ja alkoi kaartelematta kertoa taustastaan. Siltikin tamma tajusi, ettei koko totuus ollut tässä, mutta se ei ruunikkoa haitannut. Pääasia oli, että Roxanne sai nyt takuita toisen luottamuksesta itseensä.

Ruunikko ei hetkeen sanonut mitään, mutta sen korvat kääntyivät eteenpäin ja tamma vilkaisi Mortenia vaisusti hymyillen.
- Kiitos, ruunikko vastasi hiljaa, tuntien samalla pientä katumusta äskeisestä tempustaan - toisaalta musta olisi tietenkin voinut vain hiljentyä ja astella ulos.

Morten ei vastannut mitään, nyt ori mietti miten jatkaisi elämän tarinaansa, mutta nyt tultiin todella siihen osaan josta ori ei olisi halunnut puhua. Ei alkuunkaan.

Roxanne ei tosin näyttänytkään siltä että olisi halunnut tietää lisää, musta ei voinut muuta kuin pitää turpansa kiinni ja odottaa jos tammalla olisi vielä jotain.

Tamma silmäili hetken takanaan olevaa oria, mutta keskitti sitten katseensa ulos ja siitä maahan.
- Kuule, minä taidan mennä nyt.

Roxanne käänsi kerran päänsä Mortenia kohden, muttei katsonut tätä enää silmiin.
- Luulen, että näen sinut vielä, ruunikko jatkoi hivenen ilkikurisellakin äänellä ja vilkaisi mustaa silmiin, harppaisten sitten kynnyksen yli lumiselle maalle. Roxanne painoi silmänsä kiinni. Koko päivä tuntui täysin epätodelliselta, oliko se todella mennyt ihastumaan Morteniin? Tamma tuhahti tuskaisesti, lähtien samalla rivakassa käynnissä kohti polkua, jolta he olivat mökkiin poikenneet. Roxanne tunti taas pientä kuumotusta poskillaan. Olikohan se sanonut jotain väärää? Mitäköhän musta siitä edes ajatteli? Täysiverinen tuhahti toistamiseen ja nosti ravin varmistuttuaan, ettei sitä pystynyt näkemään enää mökiltä. Se suunnistaisi jonnekkin setvimään ajatuksiaan.

// Roxanne poistuu, kiitokset. (: Uutta peliä jonnekkin? //

// Mortenki läks //